Verneri Pohjola (vas.), Eläimen kuva (kesk.) ja Mika Kallio (oik.). Kuvat: Teemu Nordlund
KONSERTTI | Verneri Pohjolan trumpetti ja Mika Kallion gongit säestivät G Livelabin lauantai-iltapäivässä Perttu Saksan sykähdyttävän kaunista luontodokumenttia Eläimen kuva.
Verneri Pohjola ja Mika Kallio Tampereen G Livelabissa lauantaina 26.2.2022.
Perttu Saksan sykähdyttävän kaunis luontodokumentti Eläimen kuva (2018) voisi mielestäni olla nautinnollinen katsottava, vaikka ääniraita koostuisi äärimetallista. Se liikkuu hataralla maankamaralla, jossa kaikki näyttäytyy painottuneena mustan tai valkoisen suuntaan. Siinä on syvyyttä, joka auttaa ihmistä muistamaan jotain perinpohjaista omasta alkuperästään, primitiivisyydestä, joka näyttäytyy nykymaailmaa vasten niin vilpittömän yksinkertaisena. Vaikkei se sitä ole.
Tosiasiassa kuvien esittelemä maailma on laajuudessaan häkellyttävä. Sitä on mahdotonta eritellä uppoutumatta lukemattomiin yksityiskohtiin, ainutlaatuisiin pienimuotoisuuksiin, jotka vilahtavat näkyvillä hetken ja katoavat toistumatta samanlaisina milloinkaan. Kaikki on uniikkia, ja sen oivaltaminen ja kunnioittaminen juuri siinä hetkessä vaatii antautumista – herkkyyttä, joka on niin läsnä, että sitä voi miltei koskettaa.
Verneri Pohjola etsimässä jotain selittämätöntä. Kuva: Teemu Nordlund
Tällä tavoin on myös perusteltavissa, miksi juuri Verneri Pohjolan (trumpetti) ja Mika Kallion (gongit) musiikki sointuu dokumentin luonteen kanssa niin erityislaatuisen hyvin. Elokuva pitää sisällään tietyn draamankaaren, mutta antaa muusikoille huomattavan vapaat kädet. Pohjolan kertoman mukaan teos on esitetty muutaman vuoden sisään toistakymmentä kertaa, mutta versiointi on kerta toisensa jälkeen erilainen ja aina ylevöittävä kokemus. Tämä on helppo allekirjoittaa, päätellen Tampereen G Livelabin ilmassa keskellä lauantai-iltapäivää leijuneesta taianomaisuudesta.
Ennen kuin päästän sisäistä louisbalfouriani enempää irti, tunnustan auliisti faniuteni. Pidän Verneri Pohjolan Pekka-albumia (2017) omalla kohdallani sisäänheittolevynä, jonka myötävaikutuksella ”tajusin” jotain suurempaa jazz-musiikista. En siis nyt tarkoita termistöä, tekniikkaa tai muusikkojen lahjakkuutta koskevia havaintoja sinänsä, vaan käsitystä siitä, mitä kaikkea jazzille ominainen virtuoosimaisuus parhaimmillaan kattaa. Se kertoo musiikintekijöiden osalta niin syvällisestä ymmärryksestä materiaalia kohtaan, että kuulijalle välittyy jotain suurenmoista lopputuloksen luonteesta riippumatta. Pekka on lähdemateriaalinsa osalta lähtökohtaisestikin haasteellinen luomus, mutta pitkäaikaisessa kuuntelussa se on osoittanut kuuluvansa kategoriaan ”enemmän kuin osiensa summa”.
Tosin niistä osista eniten nautin juuri Pohjolan ja Kallion yhteensoitosta, joten Eläimen kuva -keikka hykerrytti mukavasti jo etukäteen. Esitys näytti heidän dynamiikastaan toisenlaisen tason. Käytännössä vain muutamilla efektilaitteilla ja G Livelabin äänentoistolla vahvistettu kaksikko saatteli kuulijan elokuvan maailmaan kokonaisvaltaisesti. Äänimaisema antoi kuvien herättämille tunteille soinnin, vei jylhien kallioiden ja ikuisesti riehuvan meren ääreltä metsän syvimpään kolkkaan. Suunnaton totisesti tuntui juuri siltä, ja pienimmillään saattoi miltei kuulla, kuinka läsnäolijoiden pulssit synkronoituivat.
Mika Kallio ja gong-arsenaali. Kuva: Teemu Nordlund
Hartaan mystisestä luonteestaan huolimatta kokonaisuudesta ei puuttunut leikkisyyttä. Pienet riemun pilkahdukset ja hidastempoiset töytäisyt toivat kokemukseen eläväisyyttä, joka piti merkittävällä tavalla yllä siellä olemisen tuntua. Luontodokumentin äärellä asiaa tuskin voi liikaa alleviivata, mikäli tavoitteena on jotain iki-ihanan Avara Luonnon tuolla puolen. Lisäksi parivaljakon soitannallinen dynamiikka hyötyi näistä loikahduksista entisestään.
Kuvaajatoveri Nordlundin ajatusta mukaillen, gongi on kyllä sellainen instrumentti, jonka monimuotoisuuden hahmottaa todella vasta kun siitä on miltei kosketusetäisyydellä. Matalimpien kumahdusten patarumpumainen rytmillisyys resonoi hypnoottisesti jollain tuntemattomalla taajuudella, mutta Kallion käsissä symbaaleista syntyi myös monenkirjavan melodisia kilahduksia, kokeellisia ritinöitä sekä huminoita. Pohjola vastasi puolestaan enimmäkseen esityksen melodisesta annista. Efektityöskentelyn myötävaikutuksella trumpetin sävypaletista kuitenkin kumpusi yhtälailla älähdyksiä, hälinöitä, rääkäisyjä ja tuhinaa. Kaikella oli paikkansa.
Jotain läikähti, isosti, ja kaikessa määrittelemättömyydessäänkin sen välttämättömyys näinä aikoina vain korostuu. Äskettäin edesmennyttä Jaakko Kuusistoa mukaillen: ”Musiikkia ei ole pakko ymmärtää. Riittää, että se herättää uteliaisuuden. Että edes kerran lähtee sinne konserttiin, joka tarjoaa jotain arjen ulkopuolista. Jotain selittämätöntä. Ei sitä tee täällä kukaan muu kuin me, ihmiset.”
Aleksi Leskinen
Instagram: KenkulaLeskinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kirill Karabits ja Tampere Filharmonia osoittivat, että Ukrainan kulttuuria ei niin vain nujerreta
KONSERTTI | Tampere ja Kiova ovat olleet ystävyyskaupunkeja 70 vuotta. Tampere-talon perjantaisessa konsertissa juhlittiin sitä ja itsenäisen Ukrainan selviämistä.
Antiikin myyttejä ja Raamatun tekstejä Mozartin sävelkielellä – Idomeneo Musiikkitalossa oli suuri elämys
OOPPERA | Vanhaan taruun ja osin vanhaan testamenttiinkin perustuva libretto kulki synkästä alusta valoisaan loppuun, jossa lähes kaikki kokivat, mikä voima rakkaudella voi olla.
John Scofield perkasi Amerikan laulukirjaa intiimillä keikallaan Tampereen G Livelabissa
KONSERTTI | Säveltäjä-kitaristi John Scofieldin pitkässä setissä soivat niin jazz, blues kuin kantrikin – maestrolle ominaiseen tyyliin.
Merkityksellistä melskettä – Tampere Filharmonian konsertissa kuultiin Osmo Tapio Räihälän kantaesitys
KONSERTTI | Räihälän Harmattan-teoksen lisäksi Tampere-talon konsertissa kuultiin Šostakovitšin viides sinfonia ja Hindemithin viulukonsertto.
