Tunnelmia Ilosaarirockista: Mirella, Pehmoaino, The Hu, Nessa Barret

Mirella. Kuva: Pasi Huttunen

Ilosaarirock. Joensuu 18.–20.7.2025.

Rento ja tyytyväinen Mirella

Mirellalla on ollut rankka kesä. Hän joutui jättämään yhden keikan kesken ja toisia on peruttu. Ilosaarirockin päälavalla ongelmista ei ollut tietoakaan. Korkeintaan ne näkyivät lisäsyvyytenä herkimmissä kappaleissa, kuten Pelottaa ja Painava sydän. Sen verran Mirella lavaspiikeissä viittasi kesän hankaluuksiin, että kertoi parantuneensa.

Helteiselle päälavalle oli pakkauttunut kiitettävä määrä porukkaa. Mirellan kannalta paikka Ilosaarirockin avaajana tuskin oli ideaali, mutta festivaalin kannalta ratkaisu oli hyvin toimiva. Ihmisiä saatiin ajettua tehokkaasti alueelle heti alkuun. Joillekin hiukan rajumman alun ottaneille se tosin oli liikaa. Eräs nuori nainen menetti valtaosan keikasta pyörryttyään.

Joensuulaisille Mirella on tehnyt itseään tiettäväksi jo YleX-lavan lauantain aloittajana vuoden 2024 Ilosaarirockissa, silloin vielä paljon tuntemattomampana artistina. Lisäksi hän käväisi esiintymässä perinteikkäässä Suomen suven avauksessa osapuilleen samassa kohtaa, jossa festivaalin päälava on.

Ja sen päälavan täyttämiseen Mirellan lavaläsnäolo riittää hyvin. Nopean nousun tehnyt artisti on taitava tulkitsija ja vahva laulaja, jonka kontakti yleisöön on mutkaton ja luonteva. Tanssitaustakin näkyy. Mirella on niitä muusikkoja, joiden musiikkityylistä ei tarvitse pitää nauttiakseen hänen livekeikastaan.

– Mä kadotin itteni, soita vaan Ossi, mä hyppään kohta mukaan, Mirella heitti häkellyttyään siitä, kuinka hyvin yleisö lauloi mukana kappaletta Täs mä oon.

Kuva: Pasi Huttunen

Muusikkona hän on poikkeuksellisen valmis siihen nähden, että debytoi vuonna 2023 singlellä Sua sattuu. Viime vuoden Ilosaarirockissa moni vielä ihmetteli, että onko Mirellalla tosiaan kokonainen keikkasetillinen kappaleita.

Mirellan musiikki on monipuolisempaa kuin olin kenties osannut ajatella. Aika ajoin ammennetaan romanimusiikista, mutta jossain kohtaa tulee kitarasoolokin. Erityisen ilahduttavasti Luotathan nyökkää vanhan suomalaisen iskelmän suuntaan, vaikka mukana on räppiosiokin.

Timanttei päätti keikan itseoikeutetusti. Vaikutti siltä, että artisti ei puhunt roskaa sanoessaan: ”Mulla on niin hyvä olla teidän kaa.”

* *

Kuva: Pasi Huttunen

Rautaiset mongoliratsastajat

The Hu näytti Ilosaarirockin perjantain iltapäivässä, että se ei ole mikään kaukomailta tuleva kuriositeetti. Tyypeillä on erikoishousuja, kansanperinteestä ammentavaa rekvisiittaa ja erikoisia soittimia. Ja harvakseltaan metallin valtavirtaan on Mongoliasta putkahdeltu. Vaikka joku ehkä onkin pitänyt bändiä jonkinlaisena hetkellisenä erikoisuutena, soitinten varressa ja laulussa on todellisia tekijämiehiä ja biisit ovat iskeviä sekä usein häpeämättömän tarttuvia. Uskottavuusongelmaa ei ole. The Hu veti aivan rautaisen keikan ja bändistä huomasi, että heillä oli lavalla hauskaa.

The Hun piti tulla Laulurinteelle jo vuonna 2020, mutta silloin festivaali peruttiin pandemian vuoksi. Nyt vahinko saatiin korjattua hienosti.

Folk metal lienee The Hulle sopivin genremääritelmä ja siinä skenessä bändi ottaakin tonttinsa vakuuttavasti. Livemeininki poppoolla on selvästi raskaampaa kuin levyllä, mikä on erinomaisen hieno asia. Mongolialaiset perinnesoittimet taipuvat loistavasti metallin soittamiseen ja kurkkulaulu solahtaa metallissa kuultavien kirkunoiden ja örinöiden sekaan hyvin luontevasti.

Samalla bändiä kuunnellessa tulevat mieleen ajat, jolloin Suomessa ihan vakavissaan keskusteltiin, sopiiko suomi laulukieleksi metalliin. Tätä nykyä kysymys tuntuu absurdilta. En tiedä ovatko mongolialaiset käyneet samaa keskustelua, mutta jos ovat, on se sielläkin turhaa. Esimerkiksi keikalla kuultu mongoliankielinen The Trooper on oikeasti todella hyvä Iron Maiden -cover. Suurten hartioilla seisotaan muutenkin joissakin biiseissä, mutta ilman kopioinnin tuntua. Ei jää epäselväksi, että esimerkiksi Metallicaa on kuunneltu.

Kuva: Pasi Huttunen

The Hu onnistuu olemaan uskottava, eikä kuitenkaan ryppyotsainen. Melkeinpä enemmän folk- kuin metallibiisi Triangle on yllättävän kevyt ja iloinen. Sen perään kyllä sitten juntattiin Tatar Warrior, joka saattoi olla keikan raskainta antia.

Päälavan edusta ei ollut mitenkään tukossa vaan tilaa oli. Henkilökohtaista tilaansa arvostavalle oli miellyttävää, että vaikka halusi suhteellisen lähelle lavaa, ei ollut ahdasta.

Teach Men aikana nähty poikkeuksellisen hidas ja iloinen pitti oli hämmentävän riemukas näky. Tuli siihen myöhemmin vauhtiakin.

Yleisöstä moni oli selvästi The Hunsa kuunnellut ja ennen keikkaa joku ylistikin bändin keikkaa Tuskassa vuonna 2023. Etenkin hitimmät kappaleet The Wolf Totem ja Yuve Yuve Yu tunnistettiin ja ilmassa pumppasi käsien meri. Yleisön ikäjakauma oli hyvin laaja. Jossain vaiheessa biisin jyrähtäessä käyntiin yleisön joukossa oleva nuori, todennäköisesti peruskouluikäinen nainen kiljahti spontaanisti riemusta ja tukka lähti heilumaan.

Liekö bändillä epävarmuutta englannin kielen kanssa, sillä lavaspiikit olivat kaavamaisia ja vähäisiä. Yleisöä kannustettiin muutamalla perusfraasilla. Keikkamaneerit ovat hyvin hallussa, mutta kovin spontaania meno ei ollut. Soitto on rautaa ja biisit hyviä, joten hyvin yleisö olisi kestänyt hiukan enemmänkin tarinointia – vaikka sitten rallienglanniksi.

* *

Kuva: Pasi Huttunen

Vaikuttava ja hämmentävä ensivisiitti

Nessa Barretin keikkaa huomasi katsovansa enemmän performanssina kuin popmuusikon konserttina. Ilosaarirockin perjantai-illassa nähtiin yhdysvaltalaisartistin ensiesiintyminen Suomessa. Myönnän, etten odottanut keikalta paljoakaan vaan menin paikalle lähinnä keikan journalistisen kiinnostavuuden vuoksi. Yllätyin.

Kun nuori, kaunis ja vähäpukeinen nainen saapuu lavalle aika ajoin provokatiivisine kappaleineen eikä kaihda kameralle keimailua, voisi keikkaa tulkita ikävämmilläkin tavoilla. Tosin viimeistään kappaleen Dying on the Insiden selkeähkö feministinen ote palauttaa katsomaan keikkaa taidepoppina.

Barretin musiikin synkän melankolinen pohjavire, tietoisen tuntuinen etäisyys yleisöstä ja samaan tapaan tarkoituksellisen tuntuisen tyhjät, mutta harjoitellulta kuulostava välispiikit tekivät keikan tunnelmasta yllättävän intensiivisen. Samaan aikaan Barretin soundi keikalla on selvästi miellyttävämpi ja vähemmän muovinen kuin suoratoistopalveluista kuunnellessa.

Keikan yksinkertainen ilme ja tyylikäs. Riisuttu valojen käyttö sekä hallittu dramaturgia vain korostavat performanssin tuntua.

Kuva: Pasi Huttunen

Settilistakin rakenteli tarinoita. Ensin Russian Roulette kertoo siitä, kuinka hurja rakastumisen riski kannattaa ottaa. Mutta hei seuraavassa kappaleessa laulun kertoja vaatii pitämään silmänsä hänessä, eli homma jo vähän rakoilee. Sitä seuraa kappale Gaslight ja myöhemmin setissä onkin vuorossa kappale The One That Should’ve Got Away. Ei sitä riskiä sitten kannattanutkaan ottaa.

Ei sekään taidepopin suuntaan kurkottamisen tuntua vähennä, että Barret tulkitsi yllättävän tyylikkään version Portisheadin upeasta Glory Boxista. Erityisen hauskaa tämä oli sellaiselle, joka sattui olemaan Ilosaarirockissa Portisheadin keikalla vuonna 2014 osapuilleen samassa kohtaa aluetta, vaikka lava olikin silloin Tähtiteltta. En tiedä oliko Barret itse tästä tietoinen.

Keikan toiseksi viimeisenä kuultu Die First on niin synkkää, varjoisaa rakkautta, että Barretin voisi kuvitella yhteiskeikalle vuosituhannen vaihteen aikojen HIMin kanssa ja vaikka duetoimaan Ville Valon kanssa.

Viimeiseksi säästetty hitti Pornstar on suorasanaisen provokatiivinen kappale, jossa koneet jytisevät. Ei ole epäselvää, miksi se on hitti, mutta minuun vetoavat enemmän Barretin countryn perinteestä ammentavat kappaleet, joita niitäkin kuultiin. Esimerkiksi Mustang Baby toimi livenä erinomaisesti.

Yleisöä ei ollut tungokseksi asti, mutta sen verran kuitenkin, että tuskin artistia harmitti. Eturivin tosifanit elivät mukana vahvasti. YleX-lavan edustasta vain on tänä vuonna lähes puolet aidattu ja varattu vipeille. Tästä seurasi Barretin keikallakin se, että puolet lavan edustasta oli hyvin väljää, lähes tyhjää.

En tiedä paloiko sillä eräällä nuorella naisella keikan lopulla käämi juuri tähän luokkayhteiskunnan rakentamiseen vai kiipesikö hän aidan yli vippien puolelle jostain muusta syystä.

Pornstarin loppupuolella Barret sanoi heipat ja lähti lavalta. Bändi jäi vielä viimeistelemään kappaleen loppuun. Yleisö selvästi odotti saavansa vielä encoren, mutta sitä ei tullut. Performanssi ei rikkoutunut siinäkään.

* *

Kuva: Pasi Huttunen

Pehmoaino ja viisasten kivi

En muista, milloin Ilosaarirockissa olisi kuultu mitään niin kaunista kuin Pehmoainon konsertti Joensuun kaupunginorkesterin kanssa.

Jollakin tapaa samankaltaiseen taidepopin genreen lukeutuva Minä ja Ville Ahonen oli  vuonna 2013 Tähtiteltassa intensiteetiltään yhtä hurja, mutta Pehmoaino punoo tunnelman hienovaraisemmin. Ehkä ainakin Portishead vuonna 2014 oli yhtä hypnoottinen.

Pehmoainon keikka lukeutui jo viime kesänä festarin parhaimmistoon. Silloin Pehmoaino ei ollut minulle vielä tuttu ja olikin iso yllätys, kuinka helpon tuntuisesti artisti täytti festivaalin päälavan. Nyt kun tukena oli iso orkesteri ja YleX-lava selvästi päälavaa tunnelmallisempana ympäristönä, loksahtivat palaset lauantai-illassa yksinkertaisen kauniita valoja myöten kohdalleen häkellyttävän kauniilla tavalla.

Seesteisistä hetkistä mentiin Huldan kaltaiseen hurjaan konemenoon. Yleisössä kyynelehdittiin jo setin alkupäässä tulleen Päivänvaloa-kappaleen aikana. Yhteislaulu lähti yleisössä liikkeelle vaivatta, kun Mietin sua pahalla alkoi. Jo sitä ennen tunnelmoitiin yhteiskuorona kappaletta Haluun takas mun perhoset.

Etenkin biisissä Maasta taivaaseen Joensuun kaupunginorkesteri toi voimansa kehiin ja kappaleesta tuli poikkeuksellisen vaikuttava. Pitkin keikkaa mietin, että Pehmoainolla pitäisi oikeastaan aina olla iso orkesteri mukanaan. Ja tämä mitenkään esimerkiksi bändissä soittavan Martta Kiikerin selloa vähättelemättä.

Kuva: Pasi Huttunen

Vuoden 2008 Ilosaarirockissa Mike Pattonin Mondo Canea säesti pääosin Joensuun kaupunginorkesterin soittajista koostuva 27-henkinen Ilosaarirock Sinfonietta. Lisäksi Joensuun kaupunginorkesteri on noussut lavalle esimerkiksi Insomiumin kanssa vuonna 2017 ja Stam1nan kanssa vuonna 2024.

Mondo Canen italialaisesta iskelmästä ja esimerkiksi Ennio Morriconen sävellyksistä ammentava projekti oli luonteva orkesterin kanssa. Keikassa oli silti kuriositeetin tuntua.

Insomiumin noin 40-minuutin mittaisen Winter’s Gate -eepoksen  soittaminen oli ilmeinen yhteistyö kaupunginorkesterin kanssa ja tunnelma punoutui tiiviiksi. Konsertista oli helppo todeta, että historiaa tehtiin.

Stam1nan yhteiskeikka kaupunginorkesterin kanssa puolestaan jäi pahasti piippuun. Se tuotiin lavalle keskeneräisen tuntuisena ja liian monessa kohtaa orkesteri tuntui päälleliimatulta eivätkä soundit olleet oikein kunnossa.

Lisäksi Joensuun kaupunginorkesteri on esiintynyt CMX:n ja Samuli Putron kanssa.

Aiemmin on siis nähty sekä hienoja että vähemmän hienoja yhteiskonsertteja, mutta Pehmoaino meni näistä nyt selvästi kärkeen. Stam1nan kanssa tehdyn yhteiskeikan yhteydessä valiteltiin harjoitusajan vähäisyyttä, mutta eipä Pehmoainonkaan kanssa kuulemma montaa päivää aikaa ollut ja lopputulos oli aivan eri maailmasta.

Toki orkesteria olisi voinut hyödyntää vielä luovemmin ja monipuolisemmin, mutta yksinkertainenkin oli kaunista. Tämä oli niitä keikkoja, joiden jälkeen maailma on vähän valmiimpi.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua