Tulta, urkuja ja ihmissusien ulvontaa – Metallijätti Powerwolf on luonut ympärilleen omaleimaisen maailman

Attila Dorn (Powerwolf). Kuvat: Aisha Benahmed

Wake Up the Wicked Tour: Powerwolf, HammerFall ja WindRose Helsingin jäähallissa 23.2.2026.

Kun puhutaan omaleimaisesta estetiikasta, joka heijastuu aivan kaikessa musiikista visuaalisuuteen, lavaelementteihin sekä jopa yhtyeen jäsenten taiteilija-alteregojen taustoihin, Powerwolf on kiistatta omaleimaisen esteettisyyden brändäämisen johtotähti. Katolista kuvastoa eurooppalaiseen ihmissusi- ja vampyyritarustoon yhdistelevä saksalaisyhtye on jo pitkään ollut yksi modernin powermetalin kärkinimiä, jonka dramaattinen ja näyttävä lavashow on yhtä tunnettua kuin yhtyeen dramaattinen ja mahtipontinen musiikkikin.

Ja dramatiikkaahan Wake Up The Wicked 2026 -kiertueella Helsingin jäähallissa rymistelleen Powerwolfin keikalta ei todellakaan puuttunut. Avausbiisi Bless ’em With the Bladen alkutahtien kajahtaessa ilmoille yleisöä aiemmin vaivanneesta unisuudesta ei ollut jäljellä enää ripaustakaan, ja mitä pidemmälle ilta eteni, sitä riehakkaammaksi yleisökin kävi.

Basisti Charles Greywolf, taustalla rumpali Roel van Helden.

Noin kaksituntinen keikka oli sisällöltään suhteellisen ennalta-arvattava, ja settilista koostuikin muutamaa yllättävää poikkeusta lukuun ottamatta pitkälti listalle vakiintuneista kappaleista, kuten Armata Strigoi, Werewolves of Armenia, Army of the Night ja Resurrection by Erection.

Kuten lämppäreinä kiertueella olevat Wind Rose ja HammerFall, myös Powerwolf keskittyi tykittelemään täysillä tuplabasaribiisejä sen sijaan että olisi täyttänyt illan slovareilla. Illan hitaimmaksi kappaleeksi jäikin spektaakkelimaisiin mittoihin vuosien varrella kasvanut puoliballadi Where the Wild Wolves Have Gone, jonka aikana urkuri Falk Maria Schlegel palavine pianoineen sai paistatella yleisön jakamattomassa huomiossa.

Myös taustatanssijat kantavat näyttäviä tulielementtejä.

Spektaakkeli lieneekin osuvin termi Powerwolfin lavashow’n kuvailuun: kankaiset backdropit ovat vaihtuneet kolmisivuiseen, lukuisia metrejä korkeaan LED-seinään, jonka grafiikat vaihtuvat biisin teeman mukaan, lava on rakennettu kolmelle eri tasolle pyro- ja tulielementtien väliin, etureunan tulipatsaat hipovat kattoa, ja kaiken lisäksi tulta ja ilotulituksia löytyy sekä laulaja Attila Dornin kantamasta kaksipiippuisesta tulikanuunasta ja urkuri Falk Maria Schlegelin heiluttamasta lipusta. Lavalle nousi jopa pari taustatanssijaa, mitä ei yhtyeen Suomen-keikoilla ole vielä nähty aiemmin.

Urkuri Falk Maria Schlegel soittaa palavaa pianoa.

Lavalla Dorn ja Schlegel ovat selkeästi yhtyeen tehokaksikko, joka hoitaa yleisön viihdyttämisen kappaleiden välissä niin huutokisoilla, välispiikeillä kuin toistensa kustannuksella vitsailemallakin. Samalla hetket antavat muille yhtyeen jäsenille,eli rumpali Roel van Heldenille, basisti Charles Greywolfille ja kitaristi Matthew Greywolfille (jota keikalla paikkasi Dom R. Crey) tarpeellisen hengähdystauon.

Vaikka tietyt välispiikit ja huudatukset ovat pysyneet samoina läpi kiertueiden, ei ole kenellekään epäselvää, etteivätkö Dorn tai muut yhtyeen jäsenet nauttisi lavalla olemisesta ja yleisön mylvinnästä täysin rinnoin. Räjähdysmäisestä menestyksestä huolimatta viisikko on onnistunut pitämään jalkansa tukevasti maassa, eikä fanien suosiota ja arvostusta pidetä itsestäänselvyytenä.

En usko jääväni kauas totuudesta, jos sanon keikan olleen heittämällä parhaita, mitä Suomessa metallin saralla on nähty. Vaikka kitaristi Matthew Greywolf oli henkilökohtaisen elämän syistä estynyt nousemaan lavalle, Dom R. Crey paikkasi sutjakkaasti ja sulavasti poissaoloa.

Keikan ainoiksi miinuspuoliksi jäikin se, että Kreuzfeuer oli ainoa ei-englanninkielinen kappale koko iltana, eikä Interludium-levyltä ole vieläkään yhtään kappaletta settilistalla. Se on harmi, sillä levyn sinkkulohkaisu My Will Be Done sekä urkupainotteinen Midnight Madonna ovat yhtyeen parhaita kappaleita.

* *

Wind Rosen lavakoristeet ja asut ovat saaneet inspiraatiota Tolkienin kääpiöistä ja videopeleistä.

Kolmen suuren kimara

Wake Up the Wicked 2026 -kiertueella on mukana kaksi muuta bändiä, italialainen kääpiömetalliyhtye Wind Rose sekä ruotsalainen powermetalin pioneeri HammerFall. Siinä missä HammerFall oli aikoinaan elvyttämässä melodista powermetalia genrenä, on Wind Rose ehdottomasti yksi genren moderneimmista uudistajista. Asema massiivisen ja mahtipontisen Powerwolfin lämmittelijänä kiertueella on kiittämätön, vaikka molemmilla yhtyeillä on fanikuntansa.

Wind Rosen settilista oli pakattu täyteen yhtyeen tunnetuimpia hittejä, eikä noin puolen tunnin keikkaslottiin olisi mahtunutkaan muuta kuin kovaa kääpiötykitystä. Vaikka yleisö selkeästi säästeli voimiaan illan pääesiintyjää varten, erityisesti Mine Mine Mine! sekä Diggy Diggy Hole -kappaleet saivat yleisön, perheen pienimmät mukaan lukien, nostamaan ilmaan vaahtomuovihakut ja alkamaan ilmalouhinnan. Niin rempseäksi yleisö ei kuitenkaan yltynyt, että keikalla olisi nähty aiemmin tutuksi tullut soutupit, eli lattialla jonossa soutamista.

Powermetallia, folkia ja fantasiaelementtejä yhdistelevä Wind Rose on noussut eurooppalaisen metallin tähtitaivaalle päätähuimaavalla vauhdilla. Vaikka yhtyeellä on ollut alusta asti vankka ja lojaali, alati kasvava fanikuntansa, loppuvuodesta 2024 julkaistu kuudes albumi Trollslayer sekä sinkkulohkaisu Rock and Stone olivat lopullinen kimmoke globaaleille keikkalavoille. Rock and Stone on tehty temaattisesti ja tuotannollisesti yhteistyössä Deep Rock Galactic -videopelin kehittäjätiimin kanssa, ja kappaleen nimi viittaakin pelissä kuultavaan taisteluhuutoon.

Kitaristi Claudio Falconcini (vas.) ja kosketinsoittaja Federico Meranda.

Wind Rose ei ole yleinen näky suomalaisille keikkalavoilla, vaikka yhtyeellä onkin täällä varsin intohimoinen ja uskollinen fanikuntansa. Siksi olikin yllättävää, että yhtyeelle ei annettu enempää esiintymisaikaa. Asiaa ei jäänyt ihmettelemään pelkästään yleisö: aikataulusyistä välispiikit lyhytsanaiseksi jättänyt laulaja Francesco Cavalieri vitsaili keikan loppupuolella, että yhtyeen jäsenet käyttivät enemmän aikaa esiintymisasujen päälle kiskomiseen kuin lavalla olemiseen. Kommentti kirvoitti kovaäänisen buuakset, eikä suotta.

Vertailuna mainittakoon, että yhtyeen toinen Suomen-keikka ja ensimmäinen niin sanotusti ”oma” keikka oli Lisää Löylyä -festivaaleilla Vaasassa vuonna 2024, ja vaikka yleisön koko laskettiin tuolloin ennemminkin sadoissa kuin tuhansissa, yhtye oli yksi festivaalin pääesiintyjistä ja odotetuimmista esiintymisistä. Vuotta myöhemmin Wind Rose olikin jo Tuska-festivaaleilla, tuolloinkin tunnin keikkaslotilla.

Diggy Diggy Hole nosti puhelimet ja hakut ilmaan.

En usko, että Lisää Löylyä -festivaalin kaltaisilla pienfestareilla italialaisia kääpiöitä enää Suomessa nähdään, mutta näyttävä ja mahtipontinen lavashow täyttää kyllä isommat festivaalilavat ilman sen suurempia kommervenkkejä. Ehkäpä tulevaisuudessa yhtye uskaltautuu jopa laulamaan äidinkielellään italiaksi.

* *

Laulaja Joacim Cans hauskuutti yleisöä pitkillä välispiikeillään.

Veteraanit osaavat yhä bilettää

HammerFall sen sijaan joutui tyytymään entistä kädenlämpöisempään vastaanottoon. 1990-luvun alussa perustettu HammerFall oli aikoinaan yksi eurooppalaisen melodisen powermetallin lähettiläitä, ja vaikka yhtyeen nimellä on yhä prestiisiä ja painoarvoa, on se matkalla kohti metalliveteraaniosastoa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ruotsalaisyhtye osaisi yhä ottaa lavaa haltuun ja saada klassiset powermetallin elementit, kuten laukkakompin sekä korkeaoktaavisen mutta hallitun laulun, kuulostamaan hyvältä. Todellinen ammattitaidon koetus olikin teknisen suoriutumisen sijaan siinä, miten yhtye reagoi yleisön latteaan vastaanottoon.

Reilun tunnin pituiseen settilistaan mahtui paljon yhtyeen tunnettuja ja suosiota niittäneitä kappaleita, mutta kunnolla yleisön saivat liikkumaan vain avausbiisi Avenge the Fallen sekä lopetusbiisi Hearts on Fire, jonka aikana yleisö yllättäen intoutui laulamaan mukana. Edes klassikkoalbumi Legacy of Kingsillä oleva Let the Hammer Fall ei tässä onnistunut. Yhtyeen valttikortiksi jäikin välispiikit, joita laulaja Joacim Cans tarjoili yleisölle hyvin avokätisesti kappaleiden välissä.

HammerFall antoi kaikkensa, vaikka yleisö jäikin kädenlämpöiseksi.

Olisin kaivannut lämppäribändien esiintymisslottien tasaamista niin, että HammerFallilta olisi nipistetty yksi vartti Wind Roselle. Tällöin molempien yhtyeiden keikat olisivat olleet saman pituiset, mikä olisi ollut sekä yleisön että bändien näkökulmasta reilumpaa.

HammerFallin maine ja arvo yhtenä melodisen metallin pioneerina on kiistaton, ja ilman yhtyeen panosta genren elvyttäminen olisi todennäköisesti jäänyt vaillinaiseksi ja pelkäksi välivaiheeksi. Aika on kuitenkin auttamatta ajamassa ruotsalaisyhtyeen ohi.

Musiikkigenrenä powermetal uudistuu muita genrejä hitaammin, mutta ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta sukupolvenvaihdos on jo hyvää vauhtia päällä. Genren perinteiset elementit eivät ole enää riittäviä jippoja sellaisenaan, vaan niistä on tullut rakennuspaloja, joiden päälle uuden polven musiikintekijät rakentavat. Sen myötä yhtyeiden musiikillisista tyyleistä sekä estetiikoista on tullut entistä yksilöllisempiä ja nichemäisempiä, ja uuden polven yhtyeet uskaltavatkin yhdistellä eri genrejä ja elementtejä veteraaneja rohkeammin.

Aisha Benahmed

TOIM. HUOM.: Kiertueorganisaation ulkopuolisilla kuvaajilla ei ollut lupaa kuvata Powerwolfin keikkaa, mutta päädyin ratkaisuun kuvata osan keikasta yleisön joukosta, sillä yleisön jäsenet kuvasivat ja videoivat keikkaa jatkuvasti käytännössä koko kaksituntisen konsertin ajan. Lupauksista huolimatta Kulttuuritoimitus ei saanut perjantaihin 27.2.2026 mennessä kiertueorganisaatiolta kuvia artikkelia varten, mikä myös puoltaa omien kuvien käyttöä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua