Pääsylipussani lukee ”Timo Lassy – Suomen suosituin jazzartisti”. Kun saavun TTT-klubille, on pihalla parinkymmenen metrin pituinen jono. Käy ilmi, että konsertti on myyty loppuun. Suomalainen jazz voi siis hyvin. Vai onko tämä ennenaikaista virhepäättelyä, Sami Nissinen kysyy.
Timo Lassy TTT-Klubilla 18.5.2019.
Timo Lassy on haastatteluissaan korostanut usein sitä, ettei jazzin tarvitse olla vaikeaa. Tietty suoraviivaisuus ja myyttien kumoaminen onkin tarpeen, mikäli jazz haluaa pysyä elinvoimaisena ja saavuttaa uusia kuulijoita. TTT-Klubin yleisöstä enemmistö oli varttuneempaa väkeä, suurta ikäluokkaa, ja heille Lassyn 1960-lukuinen salonkijazz kelpasi erittäin hyvin. Encore-vaatimukset olivat jopa ylimitoitettuja.
Orkesteria hiirenhiljaa keskittyen katsonut yleisö alleviivasi sitä asetelmaa, että jazz ei ole toisinaan kaukana folklorismista. Lassyn rentoa lattarijazzia olisi ollut kiva jorata tanssilattialla grogi toisessa kädessä. Konserttitilanteen varovainen ja hillitty ilmapiiri oli henkisesti sangen etäällä musiikin alkuperäisestä eetoksesta.
Toisaalta jazzista on tullut tällaisen klassisuuden ihannoinnin myötä yhä enemmän hifistelymusiikkia, jonka kuulemisen pyhyyttä kaikenlainen oheistoiminta ja -metelöinti luonnollisesti häiritsee. Se mahdollistaa sen, että koko sali kuuntelee hiljentyneenä hihat-sooloa ja koittaa eläytyä parhaansa mukaan.
Olipa tästä asetelmasta mitä mieltä tahansa, tässä tapauksessa se toimi.
* *
Teppo Mäkysen ketterä ja orgaaninen rumpalointi tekee bändistä kuin bändistä svengaavan. Timo Lassy Bandissa Mäkystä kirittää monista huippuyhtyeistä tuttu perkussiomestari Abdissa Assefa, jonka punomat polyrytmit hypnotisoivat eläytyvän kuulijan vastaansanomattomasti.
Ja kun bassossa on vielä Mäkysen kanssa monien vuosien ajan pelannut luottomies Antti Lötjönen, olisi suoranainen ihme, jos porukka ei saisi hommaa svengaamaan. Virtuoosimaisuus ei ole enää ehkä niin muodikasta kuin ennen, mutta jazzissa se on edellytys wau-kokemuksille.
Yhtyeessä oli myös uusi jäsen, pianisti Henri Mäntylä, jonka myötä bändin sointia aiemmin leimannut Wurlitzer-sähköpiano oli vaihtunut akustiseen pianoon. Tämän perusteella Mäntylällä on vielä matkaa Giorgos Kontrafourisin klaveerisuvereniteettiin, mutta moitteettomasti hän hommansa hoiti.
Entäs tähti itse? Lassyn soitto on helposti seurattavaa ja koukuttavaa. Hän soittaa nykyisin yhä suoraviivaisemmin ja leikkisämmin. Välillä soolot olivat jopa naivistisen pöljiä.
Lassyn olemus vaikutti silti jokseenkin etäiseltä. Välispiikkeihin olisi kannattanut ennalta panostaa, sillä instrumentaalimusiikissa vuorovaikutuksen ja vaikutelman syntyminen on kiinni tällaisista yksityiskohdista. Nyt tuntui siltä kuin Lassy olisi herännyt hetki sitten nokosilta. Hän spiikkasi hajamielisesti, kuin tilanteen arvokkuutta halveksien.
* *
Illan ohjelmisto oli jaettu kahteen settiin. Ensimmäisessä uusimman Moves-levyn kappaleet soivat taitavasti rakennettuna potpurina. Kappaleiden aloitukset ja lopetukset olivat hioutuneet keikkailun myötä nautittavan kekseliäiksi ja orgaanisiksi siirtymiksi.
Toinen setti käynnistyi Mäkysen upealla rumpusoololla, joka oli täyttä tavaraa alusta loppuun asti. Septimisointuun viritetyillä tomtomeilla hän taikoi yhtä aikaa hämmästyttävästi rytmiä ja melodiaa. Mieleen jäi myös Lassyn varhaistuotaantoon kuuluva African Rumble, jonka Lötjönen polkaisi käyntiin upealla, marokkolaisesta gnawa-musiikista muistuttavalla bassosoololla.
Teppo Mäkysen sävellys, raukeasti funkkaava Sundown at Sunset, toi tarvittavan modernin henkäyksen retrohenkiseen kokonaisuuteen. Setin lopulla orkesteri yltyi hetkeksi vapaaseen yhtyeimprovisaatioon ja mielessä heräsi kysymys: miksi vasta nyt?
Timo Lassy Band vaikutti silkalla taidollaan ja rutiinillaan, mutta omaan makuuni yhtyettä vaivaa liika riskittömyys. Suomen suosituin jazzartisti ei näytä suuntaa tulevalle, vaan tukeutuu menneisyyteen ja tyylittelyyn.
Sami Nissinen
