Pianisti Riitta Paakki palkittiin Yrjöllä Tampere Jazz Happeningin alkajaisiksi. Norjalaisen Susanna Wallumrødin taidepop lähinnä pitkästytti. Erik Ahonen raportoi.
Tampere Jazz Happening Pakkahuoneella ja Klubilla perjantaina 1.11.2019. Riitta Paakki Quartet (Yrjö-palkinto), Joëlle Léandre Tentet, Susanna & The Brotherhood of Our Lady, Cross Currents Trio (Pakkahuone) ja The Skatalites (Klubi).
Pakkahuoneen illan avasi jo perinteiseen tapaan Suomen Jazzliiton vuosittaisen Yrjö-palkinnon jako. Tunnustuksen sai tällä kertaa pianisti Riitta Paakki. Palkinto meni hienolle muusikolle, joka ei kuitenkaan ole paistatellut suomalaisen jazzin aivan kirkkaimmassa valokeilassa, vaikka on muun muassa julkaissut omissa nimissään viisi albumia.
Ehkä syynä suhteelliseen vähäiseen mediahuomioon on Paakin vaalima, 1960-luvun modernista mainstreamista (Hancock ja kumppanit) ponnistava tyyli. Paakin musiikissa ei ole mitään hätkähdyttävää tai uusinta uutta, mutta Pakkahuoneen lyhyt palkintokeikkakin paljasti, että sitä on nautittavaa kuunnella. Nykyisestä kvartetissa soittavat Paakin lisäksi aina tyylikäs tenoristi Manuel Dunkel, luottorumpali Joonas Riippa ja itselleni uusi tuttavuus, kontrabasisti Kaisa Mäensivu.
Kuullut kolme sävellystä olivat Paakin omia ja niissä oli luontevaa melodisuutta ja myös leikkisyyttä.
Muitakin palkintoja jaettiin: Ylen pitkän linjan (1980–2015) jazztuottaja Veli-Pekka Heinonen sai urastaan Jazzliiton Andania-palkinnon ja porilaista Validi Karkia -klubia pyörittävä Jyrki Laiho Ylen Jazzradion Varjo-Yrjön.
Tiukan linjan modernismia
Ranskalainen kontrabasisti ja säveltäjä Joëlle Léandre (s. 1951) on modernin musiikin veteraani, joka on liikkunut omaperäisesti jazzin ja nykymusiikin välimaastossa. Tampere Jazz Happeningissa kuultiin hänen orkesteriteoksensa Can You Hear Me? vuodelta 2009.
Tyylilaji oli tavallaan ennalta arvattava eli 1900-luvun modernismin vakioelementtejä kuten rahinoita, vinkunoita, suhinoita ja koputuksia kuultiin, mutta kokonaisuutena teos pääsi yllättämään seesteisyydellään. Improvisointiakin oli ymmärtääkseni mukana, mutta pääosin teos on läpikirjoitettu. Léandre itse johti tiukasti tapahtumia bassonsa takaa ja muusikot seurasivat ohjeita tarkasti. Kun välillä epämääräisempi hälyily tiivistyi silmänräpäyksessä tarkoiksi iskuiksi tai tauoiksi, vaikutelma oli tehokas.
Joëlle Léandre Tentet teki vaikutuksen tulkitsemalla Léandren (oik.) orkesteriteoksen Can You Hear Me?
Tentetin jousivoittoinen soundi ei ollut järin jazzillinen, mutta silti kokoonpano jatkoi hienosti Jazz Happeningin perinteitä. Tässä oli vajaa tunti musiikkia, jonka syövereihin pääseminen kesti tovin, mutta kun malttoi kuunnella, kokemus oli palkitseva.
Jousella bassoa soittava Léandre näyttää pitäneen itsensä kunnossa myös instrumentalistina ja hänen soundinsa oli syvän muheva. Loppupuolella hän väritti kokonaisuutta sanattomalla laululla ja valojen lavalla pikkuhiljaa himmentyessä hän luki paperilta sanoja, joita en ymmärtänyt, mutta vastauksena sävellyksen nimen kysymykseen: kuulin ne kyllä. Hieno esitys ranskalais-italialaiselta joukolta!
Vissiin fiksua, mutta puuduttavaa poppia
Léandren jälkeen siirryttiin aivan toisenlaisiin ja minun kirjoissani paljon tylsempiin tunnelmiin. Norjalainen Susanna & The Brotherhood Of Our Lady esitti laulusarjan Garden Of Earthly Delights (Maallisten ilojen puutarha), joka on saanut innoitusta Hieronymus Boschin triptyykistä.
Kuulostaa mielenkiintoiselta paperilla, mutta käytännössä Susanna Wallumrødin johtaman porukan musiikki oli elektroniikalla höystettyä, tasaisen hidastempoista älykköpoppia, jossa ei ollut Boschin ”hulluudesta” tietoakaan. En innostunut yhtään.
Kolmen häkellyttävän virtuoosin näytös
Sen sijaan Pakkahuoneen illan päättänyt Cross Currents Trio ylitti jo etukäteen varsin korkeat odotukset. Basisti Dave Holland, saksofonisti Chris Potter ja lyömäsoittaja Zakir Hussain tunnetaan omien alojensa ehdottomina huippuina, mutta silti tämän trion loistelias yhteispeli pääsi yllättämään.
Tämmöistä tapahtuu, kun kolme virtuoosia löytää täydelliseltä vaikuttavan yhteisymmärryksen ja soittaa musiikkia itsekin siitä täysillä nauttien. Kaikki kolme muusikkoa soittelivat vuorotellen uskomattoman tyylikkäitä sooloja ja hymyilivät aina välillä kuin hangon keksit. Tällaisella reseptillä mikään ei voi mennä vikaan!
Kun mukana on intialainen tablansoittaja, sitä luulisi, että tarjolla on eräänlaista ”maailmanmusiikkia”, mutta ei: luokitteluista sinänsä viis, mutta jazzia tämä oli. Hussain on nimittäin melkoinen velho: hän toki toi omiin sävellyksiinsä tunnistettavasti intialaista rytmiikkaa, mutta hoiteli tabloilla, symbaalilla ja joillain käsirummuilla ilmoille ihan mitä tahansa, mitä sävellys kulloinkin vaati. Husseinin kädet ja sormet ovat nopeat, mutta ennen kaikkea hän on aivan tajuton Muusikko.
Todellinen mestari on myös Holland, jonka taitojen en ole ennen nähnyt pääsevän keikalla näin hienosti esiin. Jo 1960-luvulla Miles Davisin yhtyeessä maineeseen noussut engelsmanni soitti kamarimusiikillisessa hengessä niin elegantteja sooloja, että haukoin välillä henkeäni. Mikä linjojen selkeys, mikä soinnin sulokkuus! voisi joku kaunosielu huudahtaa.
Amerikkalainen saksofonisti Chris Potter on Husseinia ja Hollandia nuorempi mies, mutta hänkin on ollut jazzpiireissä arvostettu nimi jo pitkään. Omia levyjä on syntynyt iso nippu muun muassa ECM:lle. Potter on myös tyylikäs säveltäjä, mistä saatiin todisteita myös Tampereella esimerkiksi kappaleessa Island Feeling, joka on peräisin trion tuoreelta Good Hope -albumilta.
Saksofonistina Potter on tavallaan keskitien kulkija, mutta erinomainen sellainen. Soundi on hallitun runsas ja nyansseja löytyy. Tässä triossa kaikki muusikot toivat mukaan tasaveroisen panoksensa. Kiitos!
Cross Currents Trio eli Zakir Hussain (vas.), Dave Holland ja Chris Potter soittivat loistavan ja hyväntuulisen keikan.
The Skatalites jaksaa jatkaa
Kun 55-vuotista taivaltaan juhliva jamaikalaislegenda The Skatalites aloitti keikkansa Klubilla, kello oli yli yksi yöllä. Oma kuntopohjani alkoi tuossa vaiheessa pettää, mutta halusin silti hetken kuunnella, miltä yhtyeen nykyversio vaikuttaa.
Skatalitesin alkuperäisjäsenistä moni on jo kuollut tai lopettanut keikkailun, mutta perinteitä riittää jo näilläkin muusikoilla. Väsymyksestäni huolimatta ehdin huomata, että porukka oli varsin pätevä ja bändillä oli hyvä fiilis. Komppi jauhoi 1960-lukulaista skata ilman sen kummempia variaatiota, kun taas puhaltajat panivat sooloissaan parastaan.
Tuvantäyteinen yleisö näytti tykkäävän kovasti eli oli ns. hyvä meininki.
Erik Ahonen
Lue reportaasi Tampere Jazz Happeningin lauantaista täältä.
