Keikka-arvio: Al Jourgenseniin henkilöityvä amerikkalaisyhtye järjesti Pakkahuoneella apokalyptiset bakkanaalit. Yhtyeen aika radikaalina uudistajana alkaa olla ohi, mutta visio on yhä voimakas, Sami Nissinen kirjoittaa.
Tammerfest: Ministry Tampereen Pakkahuoneella 17.7.2019
Tällä viikolla saimme lukea mediasta analyysia siitä, kuinka metallista on tullut koko kansan ja ”pappojen” musiikkia. Ylen artikkeli julkaistiin Metallican konsertin yhteydessä, ja se herätti varsin paljon keskustelua.
Metallican Hämeenlinnan-konserttiin saapui huikeat 55 000 kuuntelijaa, jotka kamerakännykät ilmaan ojennettuina kuvasivat todistusaineistoa siitä, kun veteraaniyhtye tarjosi härmäläisille ties kuinka monennen kerran hittikimaran, varmalla ammattitaidolla, vaikka Lars Ulrichin rumpufillit eivät pysyneetkään aivan mitoissaan.
Ei siinä ole mitään ihmeellistä tai väärää, että nostalgia viehättää ja myy. Enemmän ihmetyttää se, kuinka ihmiset jaksavat vuodesta toiseen ylistää vanhaa puuta, vaikka se olisi jo lahoamassa.
Metallicasta on tullut sukupolvikokemus, mutta jotain muutakin on silti tapahtunut, kun alun perin kapinalliseksi ja shokeeraavaksi mielletystä musiikista on tullut valtavirtaa ja konserteista kaiken maailman K-kauppiaiden näyttäytymistilaisuuksia.
Metalli sopii perinteiseen suomalaiseen kansanluonteeseen. Sen parissa arvostetaan maskuliinista valtaa, työvoittoja, ammattimaisuutta ja brutaalia suorasukaisuutta. Mielessä herää kuitenkin väkisinkin kysymyksiä: Missä on nykyajan kapinallisuus? Onko sitä enää metallimusiikissa?
Totalitarismin hyödyntämistä ja kritisoimista
Tuottaja-kitaristi-laulaja Al Jourgensenin johtama Ministry aloitti uransa syntetisaattoripopilla, mutta ryhtyi pian tukevoittamaan soundiaan säröisillä, metallisilla sähkökitaroilla sekä noise-vaikutteilla. Metelimusiikki, noise, industrial, you name it, oli syntynyt Euroopassa (etenkin Saksassa ja Englannissa) Cabaret Voltairen, Throbbing Gristlen ja Einsürzende Neubautenin kaltaisten yhtyeiden toimesta, jotka saivat pian paljon seuraajia.
Yhdysvalloissa vaikutteet omaksuttiin usein osaksi metallimusiikkia. Ministry oli tässä aivan kärkijoukoissa. Maailmanmaineeseen yhtye nousi vuonna 1991 singlellään Jesus Built My Hotrod ja etenkin sen videolla, joka pyöri tiuhaan Music Televisionin vaihtoehtomusiikin ohjelmissa.
Ministryn musiikkissa steam- ja kyberpunk -henkinen estetiikka ja lyriikka yhdistyy lähes epileptisellä tavalla koneiden ja särökitaroiden luomaan metakkaan. Shokkiefektejä hyödyntävä visuaalisuus on keskeisessä osassa, ja yksi Ministryn taiteen kulmakivistä onkin siinä, että se hyödyntää totalitaristista kuvastoa samalla kun se kritisoi sitä. Väkivallan, kidutuksen ja sodan läpitunkemat, dystooppiset lyriikat Jorgensen poikkeuksetta huutaa tavaramerkkimäisellä äänellään: Että vittu loppuu nyt tällainen meininki!
2000-luvulla Jorgensen on keskittynyt lähinnä Yhdysvaltojen konservatiivipuolueen presidenteille vittuilemiseen. Kritiikki on toki tärkeää, mutta voi sen nähdä myös helppona tienä. Yhteinen inhokki (vihollinen) on omiaan lujittamaan yhtyeen ja sen fanien liittoa, mutta samalla se tuo musiikin osaksi arkista diskurssia. Taiteellisuus kärsii.
Ministryn voi sanoa nykyään olevan yhtä kuin laulaja Al Jourgensen. Yhtyeessä on sen uran aikana soittanut jalkapallojoukkueellinen muusikoita, mutta kukaan ei muista heitä. Paitsi ehkä yhtyeen taisteluissa kaatuneet asetoverit William Tuckerin ja Mike Scaccian. Keikan lopussa Jorgensen esitteli jopa perinteiseen tyyliin yhtyeensä nykyiset jäsenet.
Uusi levy soi kokonaan
Pakkahuoneen-keikka on osa yhtyeen uusimman Amerikkant-levyn kiertuetta. Setti käynnistyy I Know Words -videomanipulaatiolla, jossa Donald Trump hokee kollaasimaisen musiikin päälle presidentinvaaleista tuttua iskulausettaan: “Make America great again”. Tämä toimii hyvin tunnelman virittäjänä ja saa jengin mukaan.
Aloitusnumeroa seuraa koko Amerikkkant-albumi ja vieläpä levynmukaisessa kappalejärjestyksessä. Twilight Zone -biisi saa lisää karnevalistista tunnelmaa Jorgensenin huuliharpusta, joka sopii kumman hyvin kappaleen pimeään tunnelmaan. Vasta live-tilanteessa käy selväksi myös se, kuinka paljon viive-efektin varaan Jorgensenin huutolaulu perustuu.
Amerikkkant on kelpo levy, mutta ei pärjää materiaalin kiinnostavuudessa yhtyeen huippuaikojen teoksille, sellaisille kuin The Land Of Rape And Honey ja Psalm 69. Kappaleiden tempot ovat kauttaaltaan hitaampia kuin aiemmin ja musiikki muistuttaa välillä jopa kiusallisen paljon Killing Joken tribaaliheavya.
Tässä vertailussa Ministry ei pärjää, sillä sen kappaleiden musiikilliset rakennusaineet ja Jorgensenin ilmaisutavat ovat huomattavasti rajallisemmat. Jorgensenin melodiaton huutolaulu pysyy samanlaisena kappaleista toiseen, eivätkä uusien kappaleiden kitarariffit ja muut rakennusaineet ole järin kekseliäitä. Silkka energia ja olemus pelastavat näitä puutteita paljon.
Nauru virkistää
Kun Amerikkkant on saatu päätökseen, tarjoilee yhtye vielä tukun klassikkobiisejä. Tunnelma sähköistyy välittömästi, kun The Missing kajahtaa ilmoille. Ministryn tavaramerkki, ylinopea skank beat -humppa yhdistettynä metallisesti sahaaviin kitaroihin ja älyvapaisiin synasoundeihin, kuulostaa edelleen radikaalilta ja tuoreelta. Pakkahuoneen PA-laitteiston kestävyyttä testataan vielä eeppisellä versiolla Jesus Built My Hotrodista ja ainakin kappaleilla N.W.O. ja Just One Fix, kunnes keikka päättyy astetta rauhallisemmissa goottitunnelmissa Jorgensenin vanhan Revoltin Cocks -yhtyeen kappaleeseen No Devotion.
Ministryn keikalla tulee hyvä ja virkistynyt olo. On vaikea sanoa, kuinka iso osa tästä on mustaa huumoria, mutta en muista milloin olisin nauranut yhtä paljon rock-konsertissa. Vai oliko se kenties defenssi, koska minua pelotti?
Ministryn häiriintyneellä ja murhaavalla jytällä on suora yhteys arkisen kokemusmaailmamme piipittävien laitteiden, informaatiotulvan ja trollauksen keskellä – toisin kuin vaikkapa keskiajasta innoittuvalla sankarimetallilla. Yhtyeen dystooppinen viesti tuntuu tässä ajassa hyytävän realistiselta.
Viimeisimpien albumien perusteella Ministryn aika uutta ja radikaalia musiikkia tekevänä yksikkönä alkaa olla lopussa. Siitä huolimatta yhtyeen visiota on pakko arvostaa. Se on ihailtavan omaperäinen, ehdoton ja selkeä – vaikkakin sittemmin vähän väsähtänyt.
Sami Nissinen
