Nikita Boriso-Glebsky. Kuva: Petr Titarenko
KONSERTTI | Keskiviikkona Helsingin Musiikkitalossa vietettiin venäläistä iltaa. Valitettavasti votkaa, pelmeenejä tai plinejä ei ollut tarjolla mutta sitäkin hienompaa musiikkia.
RSO & Emilia Hoving & Nikita Boriso-Glebsky Helsingin Musiikkitalossa 4.11.2020.
Musiikkia tuotetaan ja tarjotaan kuluttajille tarinoiden kautta. Tämä pätee etenkin popmusiikkiin mutta myös taidemusiikkiin. RSO:n kaltaisten isojen orkestereiden ohjelmistojen valinnassa vaakakupissa painaa varmasti se mikä myy, eli keitä säveltäjiä nykyään eniten kuunnellaan. Toisessa päässä painaa ohjelmiston taiteellinen rohkeus ja riskinotto. Miten pysyä modernina ja aiheuttaa keskustelua? Venäläinen ilta-teema on yksi ja varsin toimiva keino markkinoida materiaalia itänaapurimme taidemusiikin valtavasta tarjonnasta.
Taidemusiikista puhutaan usein vaikeusasteikolla: yhden säveltäjän musiikki on helppoa, toisen vaikeata. Tällöin nousee välttämättä esiin myös kysymys musiikin ja historian suhteesta. Klassisen musiikin modernismin synty voidaan ajoittaa 1800- ja 1900-luvun vaihteeseen, ranskalaisiin sääntöjenrikkojiin: Debussyyn, Satieen ja Raveliin sekä hieman myöhemmin syntyneeseen atonaaliseen musiikkiin ja dodekafoniaan. Kulttuurin vauhdilla muuttuessa modernismi on pakkomielteisesti ajatuksissamme. Haluamme olla kiinni ajassa, ja sen uusimmissa ilmiöissä.
Keskiviikkona Helsingin Musiikkitalossa vietettiin venäläistä iltaa. Valitettavasti votkaa, pelmeenejä tai plinejä ei ollut tarjolla mutta sitäkin hienompaa musiikkia. Illan pääosassa oli Dmitri Shostakovitsh (1906–1975), mutta musiikkia kuultiin myös huomattavasti huonommin tunnetulta säveltäjältä, Shostakovitshin oppilaalta ja suojatilta, puolalais-venäläiseltä Mieczystal Weinbergiltä (1913–1996), jota ilkeämieliset ovat kutsuneet myös “Pikku Shostakovitshiksi”.
Jotain Weinbergin suosiosta kertoo se, ettei hänellä ole edes suomenkielistä Wikipedia-sivua.
Weinbergin (kuten Shostakovitshinkin) elämäntarina liittyy olennaisesti toiseen maailmansotaan. Weinberg syntyi juutalaiseen perheeseen. Hänen perheensä oli joutunut antisemitistisen väkivallan uhriksi Bessarabiassa – useat hänen perheenjäsenistään tapettiin Kishinevin pogromin aikana. Toisen maailmansodan aikana hän muutti Venäjälle.
Ihan omanlaisensa säveltäjä Weinberg kuullun Concertinon perusteella kuitenkin on, mutta selvää on, ettei hän koskaan päässyt mestarinsa tasolle. Yhteistä kummallekin on, että säveltäjien musiikki kuulostaa yhä tänä päivänä relevantilta: sopivasti emotionaaliselta ja sopivasti modernilta, riittävän haastavalta ja kuulijaa palkitsevalta.
* *
Musiikkitalon lattian ja katsomon muoto on monitahokas, jonka kulmat vaihtelevat sijainnin ja kerroksen mukaan. Välillä se näytti seitsentahokkaalta, välillä 8- tai 9-tahokkaalta. Ehkäpä se juuri kuvaa musiikin abstraktia luonnetta paremmin kuin monikaan sana. Orkesterin edessä sijainneet paikkamme olivat mitä mainioimmat kuuntelua ajatellen, eikä äänessä todellakaan ollut valittamista.
Illan ensimmäisenä kappaleena RSO:n 9-henkinen jousiorkesteri esitti Dmitri Shostakovitshin opiskeluaikojen teoksen Prelude ja scherzo op.11. vuodelta 1925. Vain kaksikymppisenä sävelletty teos osoittaa, että säveltäjän ominainen, suuria kontrasteja ja sankarillisia soinnutuksia suosiva tyyli oli kehittynyt jo tällöin. Hakkaavat jousi-ostinatot, äkisti muuttuvat tunnelmat ja volyymit sekä petollisen kauniit mutta nopeasti ahdistaviksi kehittyvät harmoniat olivat jo olemassa säveltäjän mielessä, mutta odottivat vielä kypsymistä täydellisiksi teoksiksi.
Seuraavana vuorossa oli Weinbergin Concertino viululle ja jousiorkesterille op. 42. Ennen sitä kuultiin radiohaastattelu, jossa sooloviulusti Nikita Boriso-Glebsky kertoi kappaleesta ja sen herättämistä tunteista. Erityisesti mieleeni jäi kommentti: ”Kuulen Weinbergissä useita eri säveltäjiä.”
Ja tosiaan, tämä ajatus mielessäni kuulin Weinbergin Concertinossa vivahteita niin Vivaldista, Beethovenista kuin Ravelistakin. Weinbergin musiikki on Shostakovitshia selkeämmin kiinni romantiikassa, mutta rikkoo monia perinteisiä musiikillisia ”sääntöjä” äkkiväärillä modulaatioillaan. Concertino viululle ja jousiorkesterille on tämän päivän perspektiivistä kuunneltuna yhdenlainen ”progesinfonia” tai elokuvan soundtrack. Yhteen pääteemaan perustunut sävellys moduloi jazz-tyyliin alituiseen, kunnes antautui isoon ja arvattavaan sointumaailmaan, eräänlaiseen kertosäkeeseen.
Mieleen nousivat yllättäen Pekka Pohjola, Yes ynnä muut. Concertino on riittävän helppotajuinen ja tutunkuuloinen vedotakseen laajemmin kuulijoihin. Viulujen varioidessa pääteemaa eri sävellajeissa huomaan ajattelevani useita James Bond -elokuvien tunnareita. Vain lyömäsoittimet, patarummut ja symbaalit puuttuivat.
Kekseliästä oli kuuluttajan ja radiohaastattelujen käyttö kappaleiden välissä. Kuuluttaja oli paikalla siksi, että konsertti tallennettiin ja kuvattiin Yle Areenaan. Jotkut ovat valittaneet yleisöosastoilla kuuluttajan pilaavan konsertin tunnelman, mutta itse ainakin olen kiinnostunut kuulemaan tarinoita säveltäjistä ja esitettävistä kappaleista.
Weinbergin elämäntarina on mielenkiintoinen. Toisen maailmansodan alkaessa Neuvostoliiton alueella juutalainen Weinberg evakuoitiin Taskentiin (Keski-Aasia), jossa hän kirjoitti teoksia oopperalle, sekä tapasi vaimonsa, Salomon Mikhoelsin tyttären Natalia Vovsin. Siellä Weinberg tapasi myös Dmitri Shostakovitshin, joka oli vaikuttunut hänen lahjakkuudestaan ja josta tuli hänen läheinen ystävänsä.
Shostakovitshin tapaamisella oli syvällinen vaikutus nuorempaan mieheen, joka sanoi myöhemmin, että ”oli kuin olisi syntynyt uudestaan”. Vuonna 1943 hän muutti Shoshtakovichin kehotuksesta Moskovaan. Hän oli jonkin aikaa Stalinin vainojen kohteena.
Dmitri Shostakovitsh taas vieraili toisen maailmansodan pommituksissa pahoin kärsineessä Dresdenissä kymmenisen vuotta sodan jälkeen. Jälleenrakennuksen keskellä oleva kaupunki vaikutti säveltäjään syvästi ja inspiroi hänet säveltämään 8. jousikvarteton, jonka Rudolf Barshai sovitti myöhemmin Kamarisinfoniaksi (c-molli op.110) jousiorkesterille. Sävelmä oli tärkeä Shostakovitshille, ja hän pyysi soittamaan sitä jopa omissa hautajaisissaan. Tämä toive toteutettiin vuonna 1975 Moskovassa.
* *
Musiikkitalolla Kamarisinfonian alettua kontrasti Weinbergiin oli suuri. Olen miettinyt monesti, miten vahvasti Shostakovitshin musiikki on artikuloitu toiseen maailmansotaan. Tai oikeammin hän teki sen itse säveltämällä sielunmessuja sodassa kärsineille kaupungeille.
On vaikea ajatella Shostakovitshia ilman sotaa. Ihmisiä kiinnostavat yhä maailmansodat ja niihin liittyvät ilmiöt. Musiikin kuuntelijana minua kiinnostaa yrittää musiikin avulla ymmärtää, ”miltä heistä mahtoi tuntua”? Mutta voiko musiikin avulla dokumentoida? Tuskin.
Shostakovitshin suosiota ja suuruutta ei voi selittää pelkällä yhdellä aiheella ratsastamisella. Shostakovitshin musiikki on monella tapaa psykologista musiikkia. Siinä tuodaan esiin koko ihmisen mielen moninaisuus, ristiriitaisuus, kaksijakoisuus ja traumat. Shostakovitsh loi pääteoksissaan täysin omanlaisen, musiikillis-freudilaisen draamansa.
Vain kolmessa päivässä sävelletty 8. jousikvartetti eli Kamarisinfonia c-mollissa op. 110 on yksi säveltäjän merkittävimmistä teoksista ja sitä on versioitu erilaisilla kokoonpanoilla. Shostakovitsh omisti sen ”fasismin ja sodan uhreille”, sekä osoitti sen kautta sympatiansa juutalaisille.
Teoksen ensimmäinen osa avautuu DSCH-motiivilla – Shostakovitshin musiikillisella allekirjoituksella, jota käytetään teoksen kaikissa osissa. Tämä hidas, erittäin surullinen teema kuuluu myös useissa hänen muissa teoksissaan. Ylipäätään Shostakovitsh viittaa teoksessa useasti omaan tuotantoonsa.
Motiivi toistuu teoksen eri osissa ja eri soitinryhmissä muunneltuna ja moduloiden useaan kertaan. Kamarisinfoniaa siivittävät autereisen kauniit jaksot vaihtuvat hetkessä rytmikkäiden jousiostinatojen forzessa luomaan ”tykkien jylinään” tässä järisyttävässä musiikillisessa näytelmässä.
Emilia Hovingin käsittelyssä RSO:n dynamiikka oli hallussa. Dynamiikka vaihteli ykkösviulistin tarkoituksellisen epävireisesti vaikeroivasta viulusta soolosellisti Tomas Nunezin itkeviin sooloihin ja kontrabasso-osaston massiiviseen tykittelyyn. Kapellimestari Hoving itse liikehti kuin moderni tanssija. RSO:n kuin pyörteessä viuhuneet viulut veivät syvälle maagiseen maailmaan, johon vain tällaisella musiikilla voi päästä.
Sami Nissinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Musiikki on mahtava voima – Vexi Salmen ennen julkaisemattomat tekstit soivat Hämeenlinnan lauluillassa
MUSIIKKI | Terveisin Vexi -lauluiltaa voi suositella kaikille, jotka haluavat hetkeksi paeta pahaa maailmaa humoristisen ja koskettavan musiikin äärelle.
We Jazz oli modernin jazzin juhlaa – reportaasi festivaalin päätöslauantailta Töölön Korjaamolta
FESTIVAALI | Jazzdiggari Matti Nives on luotsannut nykyjazziin erikoistunutta We Jazz -festivaalia vuodesta 2013 lähtien. Ohjelmaa riitti kokonaisen viikon ajaksi.
