Suomi putos puusta, mutta muoviruusut jäivät – ajatuksia kuudesta Ismo Alangon juhlakeikasta

Ismo Alanko: Neljäkymmentä laulujen vuotta Helsingin Tavastialla 10.–21.11.2021.

Keskiviikko 10.11.

Tavallisesti tässä kohtaa Helsinkiä jono kulkee toiseen suuntaan. Annankadun päässä jonotetaan yleensä pankkiin. Nyt sinne asti ulottuu kuitenkin jono Tavastialle. Ismo Alangon 40-vuotista taiteilijuutta juhliva konserttisarja Neljäkymmentä laulujen vuotta on alkamaisillaan, puolentoista vuoden odotuksen jälkeen. Kymmenen konserttia, kahdeksan teemaa ja kuusi kokoonpanoa määrittelevät kahta seuraavaa viikkoa maankuululla rock-klubilla.

Ei ole mikään ihme, että Alanko haluaa juhlia juuri piskuisella Tavastialla eikä esimerkiksi isoissa konserttisaleissa. Tavastia kun on keikkapaikka, joka on toiminut koko sen ajan, kun Alanko on musiikkialalla vaikuttanut.

Harvemmin sinne on kuitenkaan tullut jonotettua, vaikka konsertit olisivatkin olleet loppuunmyytyjä niin kuin nyt. Toimenpiteenä kätevä koronapassin tarkistushan kaikki riemut viime kädessä suo.

Jonottaessa kuulee edestä ja takaa äänenpainoja, jotka eivät taida olla aivan läheltä. Veikkaan, että moni on tullut idempää, sieltä mistä aikanaan nuori Alankokin. Pieniä askelia eteenpäin ottaessa tuleekin miettineeksi maiseman muutosta. Ennen tästä näki aika pitkälle, miltei lintuperspektiivistä. Nyt edessä kohoaa jyrkkää seinää ja liikkeiden nimiä kohti taivasta. Niiden alapuolella montussa oli linja-autoasema, josta tupruavat pakokaasut täyttivät mielenmaiseman. Tavastia odotti kuin kirkko keskellä kylää kaikkialta Suomesta saapuvia popkulttuurin pauloihin ajautuneita. Nyt sydänmailta tai itärajalta saapuvat ihmiset tungetaan tervetuliaisiksi kauppakeskuksen kellariin, josta on noustava ilmoille.

Pieni muutos valtakunnallisesti, mutta jotenkin sen konkreettisuus tuntuu liittyvän illan yhteen teemaan, joka on Alangon Kun Suomi putos puusta -albumi vuodelta 1990. Sitä Alanko alkoi tehdä 1980-luvun nousukauden lopulla, mutta kun biisi ja levy julkaistiin, lama oli jo iskemässä. Se Suomi, joka sittemmin alkoi nousta, oli lopulta aika erilainen kuin se mikä oli pankkien johdattamaan kulutusoptimismiin kadonnut.

Pääsen sisälle noin varttia vaille kahdeksan. Juuri sopivasti, sillä ennen showtimea Tavastian lavalle nousevat Juhani Merimaa ja tuottaja Riku Mattila. Merimaa kertoo, ettei näin laajaa konserttisarjaa ole Tavastian 50-vuotisen historian aikana aiemmin toteutettu.

Hän vertaa Alankoa arvaamattomuudessaan koronaan. ”Mutta toisin kuin koronan kohdalla, Alangon seuraavaa vaihetta odotan aina innolla.” Mattila kertoo olleensa Alangon kanssa tekemisissä aina Sielun Veljien Rakkaudesta-singlestä (1987) alkaen.

Väistämättähän se käy tietysti mielessä – miten tuoreen elämäkerran nyrpeä vastaanotto medioissa vaikuttaa konserttien luonteeseen? Alanko on kyllä saanut urallaan myös kritiikkiä, mutta kun koko elämä on kohteena teokselle, jota kutsutaan katastrofiksi ja fiaskoksi ja joka ei ole oma, tilanne on epäilemättä erilainen.

Lavalle saapuu Ahti Marja-Ahon ja Samuli Laihon johtama näyttävä 11-henkinen orkesteri, johon kuuluu myös jousikvartetti ja puhallinsektio. Alanko astuu kuvaan ja toivottaa hyvää iltaa. Lakoninen tyyli pitää. Ensin on vuorossa albumikokonaisuus Hallanvaara (2002), joka alkaa huolitellun hauraalla Risteyksellä. Hiukan varovaiselta alku tuntuu, mutta levyn herkkä kokonaistunnelma rakentuu ja vapautuu vähitellen.

Hallanvaaran loputtua seuraa vartin tauko. Sitten alkaa Kun Suomi putos puusta, nimibiisillään tietysti. Silmissäni aukeaa oitis syksyisen apea peltomaisema bussin ikkunasta, kun kulttuurinnälkäistä kaupunkilaisteiniä viedään maalaiskouluun. Onhan se hieno laulu, ja samalla niin apean totuudellinen, että on tavallaan ihme, että se on jäänyt soimaan vuodesta toiseen. Liekö toista kappaletta, johon tihentyy yhtä tyhjentävästi 1990-luvun alun alavireinen mielenmaisema?

Kun ranttalimainen Rakas, rämä elämä jatkaa levyä, sekä orkesteri että yleisö riehaantuvat. Masentuneen ameeban aikana tunnelma taas muuttuu pelottavankin intiimiksi. Albumi toimii paremmin lavalla kuin levyllä – sen poikkeuksellisen dramaturginen ote ikään kuin huutaa estradia puolelleen. Päätöskappale Tuupovaara–Helsinki kuullaan livenä ensi kertaa ilmeisesti vuosikausiin.

Ensimmäinen konsertti on ohi. Päätän käydä lasillisella juhlistaakseni poikkeuksellisen kokonaisuuden alkua. Paikaksi valikoituu U. Kaleva, Kekkonen kun oli vielä presidenttinä Hassisen Koneen aloittaessa. Nurkkapöydästä seuraan, kun paikka alkaa täyttyä haalari-asuisista opiskelijanuorista. Heidän yhteenkuulumisen tarpeessaan on taas jotain niin tietoisen erottuvaa, että mietin, onko silläkin jotain tekemistä puusta pudonneen Suomen kanssa. Ehkäpä hyvinkin.

Kotimatka kulkee vanhan hautausmaan läpi. Pysähdyn hetkeksi. Alangon kalevalaisen runonlaulajamainen tapa käyttää ääntään soi päässä. Maan alla lepää yli 300 vuotta sitten ruttoon kuolleita. Hiljattain jynssätyt arvoihmisten hautapaadet huutavat konkreettista ja henkistä valkoisuuttaan. Maan alla tuskin tiedetään mitään edes siitä Suomesta, joka putosi puusta.

* *

Torstai 11.11.

”Tämä on viimeinen päivä, kun olen 60-vuotias”, kertoo Alanko siitä, miksi vuodella siirretty juhlakonsertti ei osu hänen varsinaiselle syntymäpäivälleen.

Tyylilleen sopivasti konsertti etenee vailla juhlapuheita tai seremonioita, täysin musiikkiin keskittyen. Riittäähän siinä juhlittavaa. Alussa lavalle tulee huumoriryhmä Sössölandian kultakurkut, joka loihtii ilmoille Alangon jälkikäteisen lausuman, että kyse on enemmän bileistä kuin varsinaisesta konsertista. Tämä kotikontujensa Jaakko Teposta inspiroitunut huumoritrio ei aina edusta sitä sytyttävintä sarkaa Alangon tekemisissä, mutta bileissä se on paikallaan.

Biletunnelman vuoksi biisit ovat menevämpää osastoa. Lavalla käy Alangon soittokavereita vuosien varrelta. Hän kertoo saaneensa työskennellä uransa varrella erityisesti mitä parhaimpien kitaristien kanssa. Konsertin kaari alkaa kulkea nykyhetkestä historiaan. Mukana on tämänhetkinen bändi, Teho Majamäki, Kimmo Pohjonen, Riku Mattila ja Samuli Laiho. Sympaattisena ohjelmanumerona lavalla nähdään myös Iron Country Sisters eli Alangon sukulaissisarukset.

Onnekkaasti en ole etukäteen ehtinyt paljon miettiä, mitä kaikkea illan aikana tultaisiin todistamaan, joten aidosti yllätyn, kun lavalle nousee Neljä baritonia eli Ismon lisäksi Ilkka Alanko, Kalle Ahola ja A.W. Yrjänä esittämään hittinsä Popmusiikkia. Huomaan yhtyväni yleisön euforiseen reaktioon – en ehkä niinkään sinänsä vetävän biisin vuoksi vaan siksi, että lavalla pomppii 1990-luvun savuisten ja vielä aika rähjäistenkin rockklubien neljä keskeistä ääntä ja habitusta. Totta tosiaan, 1990-luvusta on tosiaan jo yhtä kauan kuin silloin oli 1960-luvusta. Joten jotain yhtä beatleaanistahan tässä hetkessä on kuin biisin syntyhistoriassakin.

Lopulta päädytään 1980-luvulle eli aikaan ennen Alangon soolouraa. Sielun Veljet tulee lavalle Talking Headsin tapaan yksi kerrallaan, ensin Jukka Orma (Totuus vai tequila), sitten Affe Forsman (Karjalan kunnailla) ja lopuksi Jouko Hohko (Tää on tää). Ehkäpä bändin 10 vuoden takainen paluukiertue on vielä niin tuoreessa muistissa, ettei tämänkertainen esitys tee aivan yhtä suurta vaikutusta.

Hassisen Koneen edellisestä esiintymisestä sen sijaan on kulunut jo 21 vuotta, joten draaman jo arvattavasta kaaresta huolimatta finaali on kirjaimellisesti kliimaksi. Toisin sanoen on hienoa nähdä tämä bändi ensi kertaa hiukan kuin puun takaa. Nimikkobiisillään sisään tuleva nelikko on sen verran tiukassa ja railakkaassa kunnossa, että odotukset mahdollisesti jo ensi kesän Tampereen-keikkaa nousevat kohisten.

Lopussa Sössölandian kultakurkut palaavat Leevi and the Leavingsin Pohjois-Karjala kotiseuturakkaassa mielessään. Varsin erikoinen hetki seuraa keikan jälkeen, kun lavalla käy kamojaan purkamassa samaan aikaan Hassisen Koneen ja Sielun Veljien jäseniä.

Juhlista lähdettyäni tapaan ystävän kamppilaisessa korttelikapakassa, yhdessä viimeisessä sellaisista, joissa vielä aistii viime vuosisadan tunnelman. Joku soittaa sen jukeboksista Reippaina käymme rekkain alle. Kaikki Alangon biisit eivät ole kestäneet ajan painoa, mutta en lähde väittelemään asiasta.

* *

Kuva: Tero Ahonen

Tiistai 16.11.

Tänään on vuorossa Alangon konsertti ilman muita. Mielessä pyörii mielenkiinnoltaan tiistaimaisia asioita, kuten: olenko koskaan aiemmin ollut tiistaina Tavastialla…? Hetkinen, The Residents oli maanantaina, Gang of Four keskiviikkona. Hyvin mahdollista se on.

Kun alkoholin jättänyttä Alankoa ei vielä viisi minuuttia yli kahdeksan ole saapunut lavalle, vieressäni joku ihmettelee kärsimättömästi, ”onkohan se vihdoin ratkennut ryyppäämään”.

Alanko tulee lavalle ja aloittaa Hetkellä hautausmaalla. Sitä seuraa uusi kappale Synkkää musiikkia. Se määrittelee tämän illan sävyn – mukana on etupäässä Alangon melankolisempia lauluja. Hän toteaa, että nyt lauluja esitetään pitkälti siinä muodossa miltä ne alun perin ovat kuulostaneet.

Säätiö-ajalta peräisin olevasta Peilikuvasta erottuu merkitsevänä kohta: ”Anna minulle voimaa olla hauras pelkuri”.

Säe jää pyörimään päähän ja nostaa sinne kysymyksen: mikä onkaan Alangon erityislaatuisuus lyyrikkona uuden aallon suomirockin pohjalta nousevassa ilmastossa? Aina on tuntunut vähän siltä, että isommista nimistä Alanko sisäisti uuden aallon hengen poikkeuksellisen perusteellisesti ja kauaskantoisesti. Alangon lyriikoissa ei tarvitse sietää erityisen miehistä pullistelua, muttei myöskään suomirockiin aika usein kytkeytyvää suoraselkäisyyden tai läpinäkyvyyden ihannetta. Tekstien maailmankuvassa kaikki on aina vähän rempallaan, rikki, epätäydellistä, sinne päin, eikä elämä ole eheytymässä helpoin ohjenuorin tai opein.

Harmittaa, että tällä kertaa olen huonossa paikassa miksauspöydän takana. Konsertti on sen verran pelkistetty ja hillitty, että takaosan melu ja baari häiritsevät tunnelmaa. Joku huutaakin välillä ”Turpa kii ämmät”, mutta vain lauseen alun niin kovaa, että Alanko luulee ensin sen kohdistuneen lavalle.

Sielun Veljien Talvi viiltää syvän jäisen murtuman sooloesityksenäkin. Oikeastaan näin siinä juuri korostuu tuntevan ihmisen mikroskooppinen pienuus sitkeistä sitkeimmän vuodenajan välinpitämättömyydessä. Kauan sitten 1980-luvulla talvet olivat vuodesta toiseen talvia. Muovistuvassa maailmassa sekin varmuus on vähitellen hälvennyt.

Lopussa Alanko palaa lavalle esittämään vielä hiukan keskeneräiseltä tuntuvan uuden kappaleensa Kupla ja ehkä 2000-luvun komeimman laulunsa Kuka puhuu, joka päättää kokonaisuuden miltei mykistävään tapaansa. Patriarkaatin painolastin ja identiteetin kyseenalaisuuden kuvauksena laulu on kerta toisensa jälkeen värisyttävämpi.

Keikan jälkeen katselen, kun suomalaisten unelma jalkapallon MM-kisoista karkaa käsistä. Joukkueurheilu luo itse asiassa puhuttelevan kontrastin Alangon soolokeikkaan. Pystyisivätkö jalkapalloilijat ottamaan muusikon tavoin koko kentän haltuunsa yksin?

* *

Keskiviikko 17.11.

Nainen edelläni jonossa odottelee poikaansa. Tuleekin mieleen, miten Alangon musiikki mahdollisesti sekä yhdistää että erottaa sukupolvia. Hectoria ja J. Karjalaista mentäneen sujuvasti katsomaan jo lapsiperheinkin, mutta Alanko edustaa vaikeiden teemojensa käsittelyssään ja luomistyönsä sensuroimattomuudessaan yhä jossain määrin tietynlaista vaaran tunnetta. Lähtökohtaisesti hän puhuttelee aikuisyleisöä, eikä muita Tavastialle pääsisikään.

Tänään on vuorossa Ismo Alanko Teholla. Teho Majamäki tuo vaikuttavan lyömäsoitinarsenaalinsa kanssa painokkaan selustan Alangon lavapreesensille. Yhdessä he kajauttavat 11 paukkeista biisiä, kunnes lava täydentyy kolmihenkisellä Teho-osastolla. Yllättävän paljon se muuttaa musiikin luonnetta. Kuulostaa siltä kuin Teho-osaston aikana Alanko astuu lähemmäs perinteisempää popbändiä, mikä Alangon kohdalla tuntuu vain yhdeltä kiinnostavalta vaiheelta hänen urallaan.

Tämän keikan aikana sattuu ja tapahtuu. Ensin vuoriaiheinen taustakangas tippuu, sen jälkeen Merimaa ilmestyy yleisöön takanaan kaksi lihaksikasta miestä, joiden selässä lukee ”SECURITAS”. Pian he kuljettavat ulos erästä viikarimaisesti hymyilevää kaveria. Tiedä häntä, liittyvätkö tapaukset toisiinsa.

Lavallakin piisaa teknistä säätöä, mikä tuo odottelua biisien väleihin. Ilmeisesti soittajilla on keskenään erilaiset soittolistat, mitä Alanko alkaa epäillä ”savolaiseksi jutuksi”. Lopulta, kun Onnellisuus alkaa, yleisöstä aletaan huutaa lääkäriä, minkä kitaristi Timo Kämäräinen kuulee. Soitto keskeytyy. ”Ei tarvitakaan”, vastataan yleisöstä. Seuraa toinen yritys Onnellisuutta. Taas huudetaan lääkäriä. Soitto keskeytyy jälleen. Hämmentynyt hiljaisuus vallitsee sekä lavalla että yleisössä. ”Täällä on lääkäri”, huutaa pian joku. En näe, miten tilanne ratkeaa, mutta lopulta Alanko kiittelee ja Onnellisuus alkaa kolmannen kerran. Varsin sekava siitä kuitenkin tulee – intensiteetti on ehtinyt liueta.

Keikan loppupuolella on I-R-T-I-levyn (1996) hienoja kappaleita, jotka vievät syvälle 1990-lukulaiseen mielenmaisemaan, laman ja it-kuplan väliseen outoon välitilaan. Piste, Kriisistä kriisiin ja Elämä on hauras soivat niin valloittavasti, että ihan kuin jalkani ottaisivat taas nousuhumalaisia kiipeilyaskelia erään taloyhtiöön rappukäytävään, jonka kerroksia kapuamalla pääsi lopulta Sputnik-baariin – siis sellaiseen ravintokulttuuriin, jota ei enää ole.

Siinä missä Hassisen Kone kajahteli vielä reippaan karjalaisittain ja Sielun Veljet pohjasi raivonsa metsäläisyyteen ja shamanismiin, edustaa Alangon vuosien 1993–1996 tuotanto jo avoimen urbaania, umpihelsinkiläistynyttä musiikkia.

* *

Kuva: Tero Ahonen

Torstai 18.11.

Lähelle Tavastiaa on avattu nuorisokahvila, jonka ikkunasta tummaihoinen tyttö ihmettelee jonoa. Onneksi kukaan ei törttöile kännissä mikä oli normaalia toimintaa takavuosien keikkajonoissa.

Tätä iltaa olen odottanut eniten. Kiistelty Jäätyneitä lauluja (1993) on läheisin Alangon 40-vuotisen uran levyistä, ja kun Tuonelan lukion keikat jäivät aikanaan väliin, nyt on mahdollisuus kuulla koko albumi livenä ensi kertaa.

Tilaisuus alkaa puheella, varsin pitkällä sellaisella. Ismo Heikkilä, mies Raptorista ja myös itse levyltä, pitää esitelmän poikkeuksellisen teoksen syntyvaiheista. Hän viittaa aikaan, jolloin samplekirjastoja piti etsiä maailmassa, jossa ”puhelin oli kopissa ja netti jonkun silmäkulmassa”.

Kaikkihan sen toki tietävät, että 1990-luku oli lähihistorian teknologisen muutoksen keskeinen vuosikymmen, mutta aika vähän on käsitelty sitä, että 1990-luvun alku tuntuu edustavan vielä jotain toista aikakautta kuin 1990-luvun loppu.

Sitä se oli myös kotimaisen popmaailman asenteissa. Oikeilla soittimilla veivattu rockia pidettiin edelleen itsestäänselvänä valintana niiltä, jotka sitä olivat harjoittaneet, ja hairahdukset koneiden puolille tulkittiin herkästi vinoon. Viisi vuotta myöhemmin ilmapiiri olisi ollut jo huomattavasti avoimempi.

Jäätyneillä lauluilla kyse on kuitenkin sähkökitaran sykinnän ja koneellisen kilkatuksen täsmäyhdistelmästä, minkä todistaa heti intron jälkeinen aloitus Pornografiaa, jossa kitaristi Riku Mattilan rooli on keskeinen.

Muistot tulvivat väistämättä mieleen: se keväinen perjantai, kun kuulin ensimmäisen kerran Pornografiaa koulun pihalla toukokuussa 1993 jonkun radiosta. Tänä iltana yleisö onkin selvästi nuorempaa, sanoisinko enemmän omaa ikäluokkaani, minkä huomaa tutuista kasvoista.

Sukupolvikokemukseksi ilmeisesti osoittautunutta levyä on toki päivitetty nykymaailmaan sen verran, että ohjelmoinnista vastaavan Mitron lisäksi lavalla ovat omine laitteistoineen Artturi Taira Pariisin keväästä ja Alpo Nummelin Ruusuista. Täydellinen A-puoli jatkuu Laboratorion lapsilla ja Kuolemalla on monet kasvot -biisillä päättyen Extaasiin. Sen jälkeen B-puolen helmen Autolounas huoltamon tapaan odottelu alkaa kihelmöidä ilmassa.

Lisänumerona kuullaan vielä kolme biisiä, joista Täältä tullaan Venäjä sopii parhaiten koneelliseksi sovitukseksi. Jäätyneitä lauluja olikin Alangon ensimmäinen levy Neuvostoliiton hajottua.

Kotouduttuani kaivan esiin takavuosien päiväkirjani ja etsin, milloin olen levyn hankkinut. Näköjään näin on käynyt vasta 9.1.1995. Laskujeni mukaan Alanko nousee tämän illan jälkeen myös artistiksi, jonka keikkoja olen käynyt kuulemassa eniten.

* *

Sunnuntai 21.11.

Tässä välissä olen ehtinyt tutustua uuteen elämäkertaan ostoskeskuksen kirjakaupassa. Tunnin selailun pohjalta kirjaa on turhaa arvioida, mutta kyllähän siihen koukkuun jää, jos Alangon ura kiinnostaa.

Sää on aiempina päivinä suosinut jonottamista, mutta viimeisenä iltana pakkanen jo kurittaa. Ohikulkija ihmettelee, mikä leipäjono on kyseessä. Hytinän jälkeen päätän katsoa viimeisen keikan yläkerrasta, jossa tuntuukin olevan paremmat bailut. Tälle keikalle lienevät tulleet ne, jotka haluavat kuulla isoimpia hittejä. ”Suurimmat ja kauneimmat” on sinänsä mielenkiintoinen teema –onko mukana sekä suurimpia että kauneimpia vai lauluja, jotka ovat niitä samaan aikaan? Alanko kun ei ole pelännyt rumuutta ja rosoisuuttakaan.

Edessäni on kaksi naista, jotka nyökyttelevät ja nyrpistelevät toisilleen ilmeisesti sen mukaan, tuleeko mieleinen biisi. Repäisevämmät biisit saavat nyökytyksiä. Poimuilevuudessaan suorastaan aristoteelinen Maailmanlopun sushibaari saa nyrpistyksen.

Viime vuosina ei ole ollut tapanani käyttää nautintoaineita keikkojen aikana, mutta nyt baaritiski kutsuu niin lähellä takanani, että Kriisistä kriisiin -kappaleen aikana suuntaan sinne. Laulusta kun on jäänyt keskiviikolta niin huima tunnelataus, etten usko sen tästä paranevan. Samalla menetänkin sitten paikkani ja jään parin hujopin taakse.

Tätä näköetäisyyden menetystä alkaa pian säestää Peltirumpu. Mieli vaeltaa syksyyn 1985, nousen tv-tuolistani Nalle Luppakorvan jälkeen, kävelen television ääreen, vien sormen kanavapainikkeelle ja vaihdan ykköselle, jossa alkaa jokin kotimainen popmakasiini. Onko se Kamoon – kielet poikki vai mikä, en muista. Siinä se on, varhaisin kosketukseni Alangon musiikkiin, jonka pystyn selvästi jäljittämään.

Taiteilijaelämää on jätetty setin loppuun, ja havahdun, että kuulen tuon ilmeisesti Alangon soitetuimman kappaleen nyt vasta. Ehkä se on ollut tarkoituksellista säästämistä.

Vielä on luvassa yksi kappale. Se on Muoviruusuja omenapuissa, 40 vuoden takaa. Se kaiketi oli aikanaan kirkkain signaali siitä, että Alankoa taitaa kiinnostaa jokin muukin kuin rockin veivaaminen. Maailma on ehkä muuttunut, mutta ajan hengestä en tiedä:

”Onko Amerikka taivas, onko jumala siellä?
Onko persoonallisuus oman menestyksen tiellä?
Maaseutu vaipunut kyyneliin
Sillä jumala on muuttanut kaupunkiin”

Jukka Sammalisto

Kuva: Tero Ahonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua