Radamesin (Gaston Rivero) ja Aidan (Michelle Bradley) rakkaus on täynnä vastoinkäymisiä. Kuva: Valtteri Hirvonen

Kun Aida-ooppera tuli Savonlinnan Oopperajuhlille ensimmäisen kerran vuonna 1986, se oli menoa se. Unkarilainen András Mikó teki lupaamansa spektaakkelin väreillä, kullalla ja väellä.

Muinaisen Egyptin ja Etiopian sota oli sadunkaltainen, jumalien siunaama kertomus, josta Etiopian prinsessan Aidan ja egyptiläisen sotapäällikön Amonasron kielletty rakkaus kohosi traagisena ja kiistat ylittävänä liekkinä.

Linnan ylileveällä lavalla ja montussa oli parhaimmillaan esiintyjiä kuoro ja orkesteri mukaan lukien neljättäsataa, ja sotilaita vyöryi rintamana takaa keskikäytävää pitkin keihäät ojossa.

Saksalaisen Philipp Himmelmannin ohjaamassa vuoden 2022 tulkinnassa verisiä sotilaita on tasan yksi. Hänellä on suora katse meihin, tosielämässä Venäjän raakalaismaista hyökkäyssotaa Ukrainaan seuraaviin katsojiin.

Hän on miimisenä hahmona ja täysissä varusteissa se tuntematon sotilas, joka tekee likaisen työn ja palaa mieleltään särkyneenä.

Himmelmann ottaa tämän hetken täydesti mukaan tulkintaansa. Kuvastossa ei ole mitään väkinäistä, vaikka kehys on kolmentuhannen vuoden takaisessa Egyptissä.

Sota on aina sama: joku siunaa sen, tässä tapauksessa papisto kuten Putinin sodassa Moskovan patriarkaatti. Kansa valjastetaan mukaan propagandalla yhdenmukaisuutta vaatien ja sodassa on lopulta kysymys vapauttamisesta, ei tuhon kylvämisestä.

Olavinlinnan lavalla kansa on kuin kaduilta repäistyjä, tavallisissa vaatteissa, lenkkareissa, urheiluvaatteissa ja työhaalareissa, mekoissa ja jakkupuvuissa. Oopperan pompöösi pintakiilto loistaa poissaolollaan. Me, tavallinen kansa, hyväksymme lopulta vallanpitäjien ratkaisut.

Kolmen vuoden tuumaustauko

Pitkästä aikaa (ja onhan siitä edellisestä Oopperajuhlilla istunnosta pandemian vuoksi jo kolme vuotta) katson suomut silmiltä karistavaa klassikkoa.

Giuseppe Verdin Aidan musiikillinen voima on edelleen sama, häikäisevine aarioineen ja trumpettien räjäyttämine juhlakohtauksineen, mutta konteksti on nyt toinen ja tosi. Näin jauhautuu pieni ihminen koneistossa.

Vulkanuksen temppelissä papitar on kuin pioneeri tai Putinin nuori, silo-otsainen valkoiseen kauluspaitaan ja vekkihameeseen pukeutunut kukkien kantaja, joka ei tiedä miten riittävästi imartelisi suureen sotaan valmistautuvaa sotapäällikkö Radamésia. Sopraano Iris Candelaria on Timo Mustakallio -kilpailun parin vuoden takainen voittaja ja tässä räätälöidyssä roolissa häikäisevän tehokas.

Pieni, mutta ei vähäpätöinen yksityiskohta löytyy juhlakohtauksen villistä tanssista, joka aiemmissa tulkinnoissa on toteutettu yleensä balettikohtauksena.

Nyt pareina ovat valloittaja ja valloitettu, uhmakas sotilas ja palvelija-orja. Liikekieli saa ajattelemaan alistamista, väkivaltaa ja raiskausta. Moderniksi tanssiksi muunnettuna näkymä on tyylikäs, mutta sitäkin hyytävämpi.

Etiopian kuninkaana Amonasrona Tommi Hakalassa riittää uskottavuutta ja äänellistä karismaa. Tytär Aidana laulaa Michelle Bradley. Kuva: Valtteri Hirvonen

Tumma, vahva Aida

Mutta itse Aida, onko hän sama rakkaudessaan ehdoton ja isänmaalleen lojaali kiertolainen?

Näin ensi-illassa Michelle Bradleyn version. Tämä Metropolitan-oopperan nuorten laulajien ohjelmasta valmistunut ja moninkertaisesti kilpailuissa palkittu sopraano on kyllä erinomainen valinta jättirooliin ja varsinkin Himmelmannin näkemyksien toteuttajaksi. Aidan rooli vaatii tuskan, ilon ja epäröinnin vuoristorataa, johon Bradleyn koko olemus kykeni vastaamaan.

Kaikki alkaa vuoteesta ja kaikki päättyy siihen. Vuode on armeijan kuria edustava rautasänky, jossa Aida odottaa rakastettuaan kuullakseen Gaston Riveran Radamesin palvovan Celeste Aida -aarian, sen jossa Aidaa ylistetään kukkien ja taivaan valon kaltaiseksi.

Aidan asento on alussa ja lopussa sama, hän sivelee kohotettua reittään ja unelmoi. Hänen lämmin sylinsä on aina vastaanottava, mutta lopussa, hautakammion hapettomuuteen teljettynä Radames on kääntänyt hänelle selkänsä. Molemmat kohtaavat kuoleman yksin. Se sattuu.

Siinä välissä, epätoivon ja toivon vaihdellessa, Aidan lyhyessä elämässä sisäkköpukuisena palvelijana, hänet häpäisevät niin Egyptin prinsessa ja Radamesia rakastava Amneris kuin kansakin, jopa oma isä Amonasro hänet pettää. Ja pettäähän Aida myös lopuksi kansansa.

Vaikka Aida on koko aikuisikänsä tiellä turmioon ja ongelmiin, hän pitää kiinni rakkaudestaan niin täysin, että livahtaa hautaholviin jakamaan Radamesin kohtalon. Aida on mysteeri ja siksi sopiva suuren tarinan kantajaksi.

Michelle Bradley on fyysisiltä ominaisuuksiltaan jotakin muuta kuin eteerinen prinsessa. Hän on luotettavan äidillinen taistelija Radamesin häilyvän, sotaan lopulta pettyvän pelinappulan rinnalla.

Bradleyn sopraano vahvistui loppua kohti. Alussa rasitti lievä alavireisyys. Ensemblelaulussa, duetoissa ja tertsetoissa ääni löytää vahvuutensa ja soi kiinteänä ja kohdallaan.

Helena Juntunen tulee tekemään viisi kaikkiaan yhdeksästä Aidasta. Juntusen monipuolisilla näyttelijäntaidoilla on koko skaalalla käyttöä tässä roolissa, joten niinä iltoina voi löytää taas uuden Aidan.

Amneriksena Agnieszka Rehlis hopeisessa lameepuvussaan on kuin diktaattorin salattu nainen. Kuva: Valtteri Hirvonen

Amneriksena Agnieszka Rehlis toi hopeisessa lameepuvussaan vahvasti mieleen diktaattorien salaiset naiset, nuo eroottiset huomiotalouden aseet, joilla on näköä ja häikäilemättömyyttä ottaa kaikki irti valta-asemastaan. Rehlisillä on metallinluja mezzosopraano ja kaikki vivahteet sen käyttöön.

Rehlis pystyi painamaan päälle myös rakkauden vaihteellaan ja käänsi lopulta kaipuunsa Radamesiin syöksykierteeksi, sillä samalla näyttämöä hallitsevalla sängyllä, jonka päällä Aidakin odotti sankariaan.

Radamesina Gaston Rivero teki vaikutuksen pehmeällä, mutta varmalla tenorillaan. Hänessä on myös näyttelijän lavauskottavuutta turhautuneena sotapäällikkönä. Mutta illan luottopakki oli kyllä baritoni Tommi Hakala, joka Amonasrona pisti tyttärensä ruotuun ja orjuutettunakin vahvisti olevansa kuningas. Hakalan lavapersoona on omiaan tällaiseen vähän zelenskimäiseen taktikointiin.

Tapani Plathan Egyptin kuninkaana teki vahamaisen hahmon ulkopuolelle heittäytyjänä, mutta naruja tarpeen tullen vedellen.

Kivi kiveltä kuvattu

Olavinlinnan Aidassa lavastajan ja videosuunnittelijan luomat kuvat ovat elimellinen osa tulkintaa. Taustan lamppuseinä peittää koko leveän lavan. Se on kuin muuri, torjuntavarustus ja juhlien valonvälkkeeksi muuntuva pinta. Yksittäiset valotrussit kääntyilevät myös avainhenkilöiden tehosteena ja aavemaisen sotilasmassan mennä ja tulla.

Varsin tyylikäs ja vangitseva on Tieni Burkhalterin luoma projisointi, jossa Olavinlinnan kivet on otettu käyttöön ja kuvattu läikkyväksi, pisaroivaksi ja liikkuvaksi seinäksi.

Linna siis herää eloon tältäkin osin. Kun kansalta halutaan täysi tuki sodalle, taivaasta sataa tietenkin rahaa kivien ja röykkiöiden lomaan.

Ville Matvejeff riemuitsi kapellimestarina ja juhlien taiteellisena johtajana pandemiakurimuksen päättyneeksi.

Homma meni niin hyvin kuin helleillassa inhimillisesti ottaen pystyy. Kuoron vahvuudet sai napakasti esiin uusi kuoromestari Jan Schweiger.

Anne Välinoro

Olavinlinnan lavalta huokui helpotus juhlakauden taas alkaessa onnistuneella tuotannolla. Kuva: Anne Välinoro

Giuseppe Verdi: Aida

• Libretto: Antonio Ghislanzoni
• Ohjaaja: Philipp Himmelmann
• Koreografi: Kristian Lever
• Lavastussuunnittelija: David Hohmann
• Pukusuunnittelija: Lili Wanner
• Valaistussuunnittelija: Fabiana Piccioli
• Videosuunnittelija: Tieni Burkhalter
• Kuoromestari: Jan Schweiger

Esitys Savonlinnan oopperajuhlilla 1.7.2022. Esityksiä 23.7. asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua