Festivaaliarvio: Kirjoitettu sana ei voi tehdä oikeutta juhlavuotta viettävän Naamat-festivaalin tunnelmalle, mutta yritetään silti, Arttu Rantakärkkä kirjoittaa.
Muuramessa järjestettävästä Naamat-festivaalista on kirjoitettu jo kyllästymiseen asti samankaltaisia lehtijuttuja, joissa taivastellaan lippujen uskomatonta kysyntää, maatilamiljöön ja rajatun yleisömäärän (1 000 henkeä) luomaa ainutlaatuisen intiimiä tunnelmaa sekä festarieetoksen äärimmäistä epäkaupallisuutta.
Kaikkiin Naamoista kirjoitettuihin juttuihin sisältyy myös sama paradoksi: Naamoista ei voi tai ole mielekästä kirjoittaa mainitsematta juuri näitä asioita, ja samalla niistä ei ole mahdollista kirjoittaa niin, että sanat päätelaitteen tai sanomalehden ruudulla tekisivät edes etäisesti oikeutta sille, kuinka omanlaisensa viikonlopun mittainen mikrotodellisuus Muurameen joka heinäkuu rakentuu.
Valtavat kotibileet ilman häiriköitä
On festareita, joille mennään suorittamaan – ympyröidään hyvissä ajoin käsiohjelmasta mieleiset ja kiinnostavat keikat, joiden mukaan koko muu oleminen organisoituu. Tällaisia ovat monet Flow’n kaltaiset modernit kaupunkifestivaalit ja jossain määrin myös Pori Jazz.
Sitten on festareita, joilla suorittaminen ja liiallinen suunnittelu on täysin mahdotonta. Kenties parhaiten tällaista eetosta toteuttaa Naamat, joka edelleen kantaa ylpeänä rockfestivaali-etuliitettä, jonka moni muu kesäjuhla on jo nimestään pudottanut. Festivaalin tunnelma muistuttaakin enemmän valtavia kotibileitä ilman yhtään järjestyshäiriötä tai toivomatonta kuokkavierasta.
Kyröjoki-triathlon oli todellinen trilleri.
En lopulta nähnyt juuri yhtään artistia, joita etukäteen ajattelin meneväni seuraamaan. Tielle tulivat pitkät päiväunet, yllättävät kohtaamiset vanhojen ystävien kanssa, odottamaton ja äärimmäisen mielenkiintoinen maallikkoesitelmä Sointulan historiasta, krapulaisten peltojalkapalloturnaus ja Sideshow-teltan lukemattomat, toinen toistaan tolkuttomammat ohjelmanumerot, kuten Kyröjoki-triathlon, käänteisen strippaamisen tai koiralle lässyttämisen SM-kisat, Napakymppi tai Keskity olennaiseen itsesäälissäsi -workshop.
Tahallaan tai vahingossa näkemättä jäivät ainakin Aavikko, M, Maustetytöt ja Ruusut. Sen sijaan päädyin keikoille, joita kohtaan minulla ei ollut minkäänlaisia ennakkoajatuksia tai -oletuksia.
Jos kaikkialla olisi kuin Naamoilla…
Perjantaina festivaalin käynnistänyt tamperelainen Radio Supernova on oiva osoitus siitä, ettei shoegaze ole genrenä jäsähtänyt loputtomaksi My Bloody Valentine -kopioinniksi. Kata Riikosen vahvoihin laulumelodioihin ja paksuun kitaravalliin nojaava yhtye toimii kiitettävästi niin lavalla kuin tuoreehkolla Tähtiin-levylläänkin.
Nahkatakkiset Tytöt on uskomaton yhtye, jota saattaisi luulla aikakoneella 1990-luvun alkuhämäristä nykypäivään matkustaneeksi Dingoksi, ellei laulusolisti olisi niin hyvä. Kun oikea Dingo on tätä nykyä melko pitkälti syystä kehäraakin maineessa, Nahkatakkiset Tytöt onnistuvat esittämään yhtyeen ikivihreitä sellaisella draivilla, että kuulija voi hyvin erehtyä siirtyneensä 30 vuotta ajassa taaksepäin.
Lauantaina pelatussa jalkapalloturnauksessa ei ollut tavatonta nähdä pelaajien kumartuvan pensaikkoon purkamaan pahaa oloaan otteluiden välissä (ja aikana).
Maanista etnoteknoa esittävä Suistamon Sähkö ei saa allekirjoittaneessa levyltä suuria tunteita esiin, mutta konserttitilanteessa yhtyeen voima on uskomaton. Karjalaisia melodioita ja tarinoita sähköiseen biittiin juottava nelikko saa yleisönsä musiikillaan transsinomaiseen tilaan, jossa ainoa vaihtoehto on hytkyä mukana.
Ainoa festivaaleilla näkemäni vanhempi tuttavuus on Oulusta ponnistava Hebosagil, joka jatkaa saundinsa avartamista alkuaikojen sludge metal -jyrinöistä kohti melodisempaa ilmaisua, jota yhtye itse luonnehtii New Wave of Finnish Suomirockiksi. Kolmanneksi kitaristiksi yhtyeeseen palannut Ilpo Heikkinen tuo kokonaisuuteen entistä julmempaa tuntua.
Sideshow-teltassa esiintynyt, huikea Esa muuttaa naapuriin -folkduo summasi viikonlopun tunnelmat yhteen virkkeeseen paremmin kuin itse koko tässä pseudokriittisessä miniesseessä pystyisin: “Jos ihmiset olisivat kaikkialla kuin Naamoilla, maailma olisi tosi hieno ja omituinen paikka.”
Arttu Rantakärkkä
Leirintäalueena toimivalla pellolla saattoi törmätä odottamattomiin mietelauseisiin.
