Konserttiarvio: Kokeellisen musiikin klubi Mental Alaska juhli pyöreitä Tampereen Telakalla täysipainoisesti neljän keikan ja kahden elokuvan voimin. Yleisöstä kuulunut aivastuskin sopi tunnelmaan, Ilkka Valpasvuo kirjoittaa.
Mental Alaska 20 vuotta 18.5.2019
Mental Alaska ja Tampereen Telakka on ollut jo kaksikymmentä vuotta yhdistelmä, josta tietää, että tulee kokemaan jotain odottamatonta. Iltamien siipien alla on ympäri Suomea nähty, kuultu ja koettu niin koti- kuin ulkomaisen kokeellisen musiikin tekijöitä aivan laidasta laitaan – välillä jopa kentän ulkopuolelta asti.
Illan aikana esiintynyt, Draama-Helmi [Helmi Kajaste] tiivisti onnitteluspiikissään Mental Alaskan olevan yhteisö, jonka sisällä uskaltaa itsekin tehdä, kun kaikki muutkin tekevät.
Kuten illan avanneessa Ludo Is Fantastic -dokumentissa todettiin, underground ei automaattisesti tarkoita, että sen alla oleva musiikki on hyvää. Mental Alaskassa on koettu kaikenlaista, mutta valtaosa on ollut lopulta sitä hyvää. Tai ainakin sellaista, jossa on aihioita hyvään.
Lauantai-illan annin osalta huteja ei ollut, mikä sopi hyvin tasavuotisjuhlistukseen.
Arttu Partinen kiitti tervetuliaispuheessaan niin yleisöä kuin esiintyjiäkin.
Mental Alaskan puuhamies Arttu Partinen reflektoi puheessaan Telakan avaramielisyyttä sekä ohjelmistoa että muun muassa matkakorvausten maksamista kohtaan, mikä ei vallankaan klubin alkuvuosina ollut aina aivan kivutonta.
Partinen jakoi kiitosta niin esiintyjille kuin yleisölle. Ilman jompaakumpaa ei olisi tällaisia iltoja. Mental Alaskakin on ehditty haudata jo kahteen kertaan mutta aina se vain on noussut uuteen lentoon.
* *
Neljän yhtyeen voimin soitettavaa iltamaa alustettiin ensin Telakan yläkerrassa elokuvanäytöksellä, jossa Fluxus-monialataiteilijasta Ludo Michistä tehty dokumentti Ludo Is Fantastic sai Suomen-ensi-iltansa.
Ludo paljastui varsinaiseksi renessanssi-ihmiseksi, joka on 1960-luvulta tähän päivään toteuttanut taidenäkemystään juuri niin kuin on hyväksi kokenut. Herkästi ja kovaa nauravan karaktäärin otteessa tiede ja taide lyövät kättä, touhu oli punkia jo ennen punkia.
Fantastinen Fluxus-taiteilija Ludo Michi.
Musiikillisesti heilutaan alasti ja luodaan noise-meteliä, leffoissakin alastomuus on vahvasti läsnä. Erilaiset rajoja rikkovat ja yllättävät performanssit ovat Ludolle kommunikaatiota, tapa keskustella. Hänen maalauksensakaan eivät ole niitä perinteisimpiä kukka-asetelmia.
Ludoa kuvaa hyvin tarina siitä, kuinka hän kerran oli kotonaan nauranut niin kovaa koko päivän, että lopulta naapurit soittivat poliisit. Kun virkavalta koputti oveen ja kertoi, että heille oli ilmoitettu kovaäänisestä naurusta, Ludo puhkesi nauruun.
* *
Ludo Is Fantasticin perään nähtiin kolmen vartin mittainen keikkakooste takavuosien Mental Alaska -illoista vuodesta 2001 alkaen. Koosteen oli kasannut Roope Erosen arkistoista Jonna Karanka.
Tapahtumaan alun perin kiinnitetty mutta toukokuun alussa äkillisesti menehtynyt Pekka Airaksinenkin oli lopulta läsnä Es-yhteiskeikkavideon kautta. Airaksisen uraa avasi osuvasti Samuli Huttunen Kulttuuritoimitukselle kirjoittamassaan ennakkojutussaan.
Telakan yläkerta on muuten mainio areena mutta voisiko siellä olla verhot? Päivänpaiste söi hiukan elokuvien syvyyttä. Onneksi anti oli sen verran kiinnostavaa, että pieni valoisuus ei haitannut.
* *
Elokuvien jälkeen ensimmäisen esiintymisvuoron sai Draama-Helmi & Kuupuu eli helsinkiläisen rap- ja spoken word -artistin Helmi Kajasteen ja pitkäaikaisen mentalalaskalaisen Jonna Karankan yhteisduo.
Kajaste on herättänyt huomiota epäselvällä ja flegmaattisella sanailullaan sekä kokeellisen hiphopinsa tylyillä sävyillä, kun taas Karankan musiikkia on kuultu Kuupuu-soolon ohella muun muassa yhtyeissä Trio Jäätelö, Olimpia Splendid sekä Hertta Lussu Ässä.
Jonna Karanka eli Kuupuu (vas.) ja Helmi Kajaste eli Draama-Helmi.
Yhteisellä keikallaan hyvin eleettömästi esiintynyt kaksikko tarjoili mielenkiintoisen sekoituksen molempien puolista. Koira maksaa hypnotisoi tahallisen ponnettomalla sanailullaan, jossa väkivalta ei ole aggressiivista vaan karmivaa. Karankan etäis-humisevat äänimaisemat ja vinot biitit, Kajasteen eleettömyys ja päällekäyvyyden totaalinen poissaolo luovat jotain uutta ja erilaista.
Ginirynnäkön aikana Karanka valmisti kaksikolle (totta kai) gintonicit. Se vähäkin hyvä tuuli loppui viimeistään eteeriseen synttäribiisiin, jossa toivotettiin sydämen pohjasta: ”Haista paska Mental Alaska!” Draama-Helmi ja Kuupuu tarjoilivat mukavaa vastapainoa ja vaihtoehtoa maneerisille räppirytmeille ja huudatus-kulttuurille.
* *
Black Trumpetsin viritellessä vehkeitään mietitytti, mihin tarkoitukseen maestro Alex Reed oikein viritti Nintendo Wii -ohjaimia? Kävi ilmi, että hän ohjasi niillä keikan taustabiitit ja efektit!
Black Trumpetsin keskiössä on pitkän musiikillisen polun käyneen Keijo Virtasen psykedeelinen kitaravaeltelu ja keinuva laulu, johon Reedin rytmit, ukulele, banjo ja muut soittimet sekä Tuomas Laineen viulu ja foni tuovat mukavasti milloin äkkiväärää, milloin autereisempaa maustetta.
Heti keikan aluksi Hevonen kopsahti huoneeseen kantrahtavasti mutta kuitenkin pienesti etenevällä psykedeelisellä folkilla, avarasti hengittäen. Treedomissa Reed lauloi luonnollisesti puista ja vapaudesta.
Kuutamolla oli reippaampi mutta vinoudestaan ja potkustaan huolimatta pohjimmiltaan haikea ralli. Reedin laulamassa poliittisessa, horjahdellen polkevassa rallissa Laineen foni toi mukavaa psyke-maustetta. Valot nielevät pimeä lähti veikeästi äkkivääränä mutta reippaassa duurissa.
Black Trumpetsin biiseissä on eteenpäin menemisen tuntua ja, mitä pidemmälle keikka eteni, myös mukaansa tempaavaa potkua. Eli ei pelkkää folkia tai kantria vaan jotain niiden, psykedelian ja jopa rockin muodostamaa sekametelisoppaa. Kitaroinnin avaruudessa on paljon sukua myös americanan preeriantuoksulle.
Sympaattinen, persoonallinen ja koukuttava trio.
Black Trumpetsin Alex Reed (vas.) ja Keijo Virtanen.
* *
Arttu Partisen piti alun perin esiintyä duo-kokoonpanolla Pekka Airaksisen kanssa, mutta nyt Partisen partnerina paikkasi Risto Ylihärsilä, joka tunnetaan parhaiten mainiosta Risto-yhtyeestään.
Duo ei ollut hirveästi yhdessä treenannut, mutta onnistui luomaan yhteisen matkan, jossa molemmilla osapuolilla oli omat hommansa hanskassa ja laiva pysyi kurssillaan.
Keikan asetelman muodostivat Partisen kasettinauhureillaan luoma kiertävä äänikollaasi, jota Ylihärsilän biitit ja efektit ryydittivät – jonkinlaista surina-avaruutta. Maisemien, purskahdusten ja surrauksien liikkeelle saattaakseen etenkin Partisella sai olla kohtuullisen liukkaat kädet – välillä kasetit suorastaan lensivät pesään!
Äänimaailma herätti mielikuvia sukellusveneen sisuksista tai suolistosta. Tuntui siltä, että tripin suunta saattoi vaihtua lennosta, fiiliksen mukaan. Kuinka hyvässä hallinnassa äänihirviö siis oli? Vai roikuttiinko sen ankkurissa kiinni kaksin käsin?
Toisaalta, hallitsemattomuuden tunne saattoi olla myös haettu ja toivottu efekti. Yksittäisistä hetkistä Rölli-kasetin käyttö nauratti, yleisöstä kuulunut aivastuskin sopi keikkaan.
* *
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä alakerrassa esiintyi Kemialliset Ystävät. Jan Anderzénin konepohjan ympärille vaihtelevilla kokoonpanoilla rakentuva, jo vuonna 1995 perustettu yhtye oli Telakalla liikkeellä kvartettina.
Mikko Antila huolehti orgaanisemmista lyömistä ja vibrafonista, kun taas Hanna Klén soitti jonkinlaisia virtuaalirumpuja, joista ei lähtenyt niinkään biittejä kuin niiden efektoituja kaikuja. Monipuolisen rytmirakennelman päälle maalaili Suvi Linnovaara niin poikkihuilulla kuin saksofonilla. Heti aluksi pisti silmään, että Anderzén soitti koskettimia stressipallolla tai vastaavalla.
Jan Anderzén on tehnyt musiikkia Kemialliset Ystävät -nimellä vuodesta 1995.
Nelikon keikka alkoi raukealla keinutuksella, jossa oli vinoa vetoa, mutta hillitysti. Kahden lyömäsoittajan yhteistyö Anderzénin ohjelmointien kanssa oli sulavaa. Soundia ei ahdettu täyteen vaan minimalistiseen ”vähemmän on enemmän” -ajatteluun. Poikkihuilun psykedeelinen maalailu miksattiin koneisiin töksähtelemään ja sen päälle alettiin kasvatella pikkuhiljaa, askel kerrallaan ja vaivihkaa.
Kemialliset Ystävät on tätä nykyä elektroniskemiallinen mutta nimensä mukaisesti ystävällisellä, ei hyökkäävällä tavalla. Pääuomaa haastetaan riitasoinnuilla, mutta hienovaraisesti.
Fonivetoiseen biisiin sopi oivallisesti hivenen synkempi hiippailu, pikkuhiljaa tempoileva haahuilu, jota rakennettiin kaikessa rauhassa. Rumpusoolosta rakennettu hetkellinen pyrähdys ja sen jälkeinen maalailu oli hieno pelkistetty hetki.
Kemiallisten Ystävien trippi vuonna 2019 on niin taiten rakennettu, että siihen on helppo sukeltaa mukaan. Okaisista oksistaan huolimatta sen jatkuvasti liikkuva sokkelo on sen verran pehmeä, että sinne uskaltaa astua sisään.
Ilkka Valpasvuo, teksti ja kuvat
