Konserttiarvostelu: Lasten hautausmaa muistutti Tampereen Klubilla, ettei metronomintarkkuus ole aina olennaista. Susien lauma voitetaan toimivalla tiimityöllä.
Lasten hautausmaa Tampereen Tullikamarin Klubilla 28.2.2020.
Lasten hautausmaa poikkesi vihdoin perjantaina uuden levynsä IV julkistuskiertueella Tampereen Tullikamarin Klubilla. Nopean arvion mukaan yhtye oli houkutellut paikalle valtaosaltaan 20–40-vuotiaista yleisöä, mutta vanhempiakin elävän musiikin ystäviä joukossa näkyi.
Lasten hautausmaa paukauttaa settinsä käyntiin ja tekee sen voimalla! Yhtyeen keikkakokemus alkaa kuulua heti ensimmäisestä iskusta. Soolokitaristi Touko Arhosalon soitosta kuuluu Esa Pulliainen, eikä mikään voisi sopia tähän yhteyteen paremmin.
Soolokitaristi Touko Arhosalon soitossa kuuluu Esa Pulliainen.
Hymy leviää niin muusikon kuin faninkin kasvoille. Lasten hautausmaan keikoilla on aina ollut ihanaa se, miten paljon yhtye – näkyvimmin ehkä eritoten laulaja Kristiina Vaara ja rumpali Mikko Kärkkäinen – tuntuu nauttivan tekemisestään. Ne hymyt! ”Pelottaa. Ihanaa ja kauheeta! Sain äsken jonkin hermoromahduksen”, juttelee aina ihastuttavan välittömältä vaikuttava Vaara yleisölle ensimmäisen kappaleen jälkeen.
Vaikka yhtye kuvailee toistuvasti musiikkiaan haastatteluissa ”toiveikkaaksi”, yleisö pitää sitä vähintäänkin melankolisena ellei jopa synkkänä. Kun muusikot sitten tuntuvat esiintyvän välillä lähes onnesta pakahtuvan oloisina, on kontrasti sangen mielenkiintoinen.
Tämä onni tarttuu myös yleisöön. Olen nähnyt Lasten hautausmaan keikalla pelkästään viimeisen kolmen vuoden aikana yli puolen tusinaa kertaa. Useimmilla näistä on kuulijan silmäkulma kostunut enemmän tai vähemmän, eikä se ole johtunut kurjuudesta tai synkkyydestä.
Lasten hautausmaan keikoilla toteutuu poikkeuksetta myös toinen hyvän musiikin tunnusmerkki: käsivarsien karvat nousevat pystyyn.
Kristiina Vaara näyttää, että melankolista musiikkia voidaan esittää hymyssä suin.
Uuden levyn kappaleita kuullaan keikalla ymmärrettävistä syistä. Vaikkei IV ole yhtyeen paras albumi, on ryhmä keikalla edelleen täyttä timanttia, ehkä nykyään jopa enemmän kuin koskaan. Jos soitanto ei ole metronomintarkkaa, sillä ei ole tässä yhteydessä mitään väliä. Punainen ja valkoinen -kappale todistaa, miten Vaaran laulu tuntuu paranevan vuosi vuodelta, ja basisti Topi Teinilän näkemys ilahduttaa.
Edelliseltä III-levyltä kuullaan jumalattoman kaunis Kanerva, mutta sen jälkeen viimeistään vanha Tuulipuut-hitti saa kriitikon – ja havainnoista päätellen jokusen muunkin – pyyhkimään silmäkulmaansa. Klubilla ehkä vetää. Miksi Lasten hautausmaan keikat järjestetäänkin säännönmukaisesti näin vetoisissa paikoissa!
Rumpujen soitosta tuon taivaallista ymmärtämätön kriitikko havaitsee paitsi itsensä, myös useamman muunkin taputtelevan niin sanottuja ilmarumpuja. ”Hieno biisi”, huutaa joku yleisöstä kappaleen päätyttyä pakahtuneen ihastuneella äänellä.
* *
Uusimman levyn parhaimmistoa edustaan sen rankin ja rullaavin rokki Kaarlo Sarkia 29, mutta sitä kuunnellessa toivoo urkujen kuuluvan paremmin. Klubin miksaajissa on ehkä alansa maamme parhaita taitajia, mutta salin akustiikka ja sen takaseinäkukkasena murjottava introvertti kriitikko lienevät huono yhdistelmä. Kokonaisuus puuroutuu. Pitäisi seistä kädet puuskassa ja otsa rypyssä miksauspöydän kulmilla, mutta silloin joutuisi olemaan ihmismassojen puristuksissa. Valintoja.
Pink Floydin mieleen tuovan syntetisaattori-intron avaama kappale johdattelee kriitikon saniteettitiloihin, keikkapaikan palvelutiskille ja sen jälkeen hakemaan akustisilta ominaisuuksiltaan parempaa kuuntelupistettä. Toisen perättäisen niin sanotun slovarin jälkeen palataan yhtyeen tiukimman klassikkomateriaalin pariin Salaa tupakalle -siivun myötä. Soolokitara ja basso ovat parasta ikinä! Salin akustiikka toimii aiemminkin todetun mukaisesti paremmin sen länsipuolella.
Lasten hautausmaan Tuomo Mannonen.
III-levy ei sekään aikoinaan tuntunut aivan edeltäjiensä veroiselta. Perjantain keikalla yksi parhaista paloista oli kuitenkin levyllä julkaistu Tove. ”En halua tehdä lapsia, jotka kuolevat tulevissa sodissa.” Ilmaisu on väkevää. Pitääpä kuunnella levy pitkästä aikaa.
Encorena kuullaan muun muassa aina ihana Sara & Israel. Kun yleisössä silmin nähden herkistyy viisikymppinen mies toisensa jälkeen, käy mielessä, olisimmeko vihdoin seuraavassa sukupolvessa pääsemässä yli menneiden sotiemme traumoista. Meidät on opetettu olemaan kovia ja kestämään mitä tahansa hammasta purren. Pojat eivät itke. Miehen ei ehkä tarvitse enää olla jäyhä jököttäjä, jonka arvo mitataan sillä, kuinka ”kova” hän on.
Setin loppupuolella johtuu mieleen myös p-sana. Kuullaan yhtyeen ensimmäisen pitkäsoittolevyn Black Sabbath -pastissi Susien lauma. Lähtökohtaisestihan Lasten hautausmaan musiikilla ei ole juurikaan tekemistä progen kanssa, mutta yhtye on ryhtynyt vähitellen hivuttautumaan tällekin osa-alueelle. Nämäkin jammailut toimivat luontevasti, eivätkä tunnu mitenkään päälle liimatuilta. Tätä kuultiin juuri keikan loppupuolella, kuten viime vuosina muutenkin.
Omaa kieltään tamperelaisyleisön onnesta kertoo encoren jälkeen väkijoukosta kuultu huuto: ”Ootte parempia ku Tappara!”
Eros Gomorralainen, teksti
Markku Saarela, kuvat
