Konserttiarvostelu: M:n kakkosalbumin julkaisukiertueen viimeinen etappi Tampereen Telakalla esitteli teräväksi hioutuneen yhtyeen, jonka äänitapetissa on juuri sopivasti pienuutta ja isoa äänivallia. Kaiken keskellä on silti laulu.
M Tampereen Telakalla 21.12.2019.
Myrkynvihreällä Myrkyttäjä-keikka-autollaan Lahdesta vuoden viimeiselle keikalleen ajanut M-yhtye aloitti hymyillen ja riisutusti keinahtelevilla Iltapäivä– ja Puolipilvistä säätä -kappaleilla. Mukavan täyteen pakkautunut Telakka saatiin alusta asti vangittua yhtyeen kauniin hypnoottisen äänimaailman vangiksi.
Viisikon hallitseva elementti on Minja Kosken lämpimän hempeä laulu, johon neljän soittajan täydentämä yhtye luo vaihtelevaa äänitapettia milloin riisutun minimalistisesti, milloin isoihin surinavalleihin asti yltäen.
Keikan alku kuljettiinperusbändisoitolla, johon alapää tuli bassosta ja koneista. Tärkein vastapari Koskelle on Miikka Ahlmanin koneiden varaan rakennettu surina, syke ja humina. Aleksi Kaufmannin syntetisaattorien, Jussi-Pekka Parviaisen kitaran ja Simo Saukkolan basson muodostama livesoittokunta ei kuitenkaan ole missään sivuroolissa vaan viisikko muodostaa yhdessä sulavan yhtyeen.
Kiitetyn debyyttilevyn nimibiisi Tehtaantyttö lähti kylille jo paljon tummemmin ja koneellisemmin sykkien. Yhteen suurimpaan kysymykseen – eli millaisilla ratkaisuilla viisikko toteuttaa levyjen äänimaailmaa livemuodossa – saatiin saman tein vastaus. M liimaa biittiä ja elementtejä pakettiin vaivihkaisesti kerroksittain lähes yhtä harkiten ja taiten kuin levyillään. Toki yhtye on jo soittanut sen verran keikkoja, että niin pitääkin olla. Mutkia ei kuitenkaan tarvitse juurikaan oikoa, vaan tapetti on yhtä korukuvioista.
Lampi jatkoi samaa sykkivää melankolisuutta, mutta energisemmällä ja eteenpäin kulkevammalla otteella: ”Koita saada mut kuntoon, hei täällä vielä oon.”
Koski tarjoili kokonaisuuteen laulunsa kyljessä pieniä poikkihuilun purskautuksia, jotka eivät ottaneet isoa roolia vaan olivat lähinnä sivelyjä kokonaisuuden päälle.
Solistin vanhasta kotipaikasta Kuhmosta kertova Miljoonatalon lapset sukelsi nostalgiaan kuulaasti ja viipyillen. Yhtyeen vaivihkaiset stemmat laulun taustalla toivat lisälämpöä kuvaan. Leikkipuistoissa ja rappukäytävissä kirjoiteltiin rakkauskirjeitä ja rakennettiin esteitä sedille, jotka raahustivat koteihinsa.
Minja Koski, Miikka Ahlman ja Simo Saukkola heruttavat.
Maan ja taivaan väliltä purskahteli leikitellen, vaivihkaisella takapotkulla ja jopa hivenen riitasointuisilla mausteilla. Vilisee nimensä mukaisesti sykki sähköisesti ja sen kertosäe huohotti syöksyen kohti pohdiskelevaa säettä, josta kurotettiin kohti seuraavaa syöksyä. Vastapainoa vilinälle tuotiin syna-tilulilulla, joka loisti tuikkivana kuin kuusi koristeineen.
Nuku-biisissä mentiin metsään taustasurinalla uhkaillen mutta samalla heleästi laululla sivellen. Rooleissa olivat koskettimet, biitti, laulu ja poikkihuilu. Kitara ja basso vain käväisivät äänessä. Loppua kohden patsasta kuitenkin rakennettiin jykevämmäksi. Metsä on synkkä, varsinkin pimeällä. Päätöksen hieno riisuminen pianon ja laulun äärelle teki kappaleesta yhden illan kohokohdista.
Samoin jurnutellen junnaava pahaenteinen Kaarina oli kuulaan sähkökitaranäppäilyn ja kerroksittaisen kasvattamisensa kanssa yksi keikan vaikuttavimpia äänitrippejä. Aamuyöstä pannaan Kaarina kanavaan. Raumalaiseen kanavaan, tarkensi Koski. Kiertueen viimeisellä keikalla sai kuulemma kertoa jo nippelitietoja.
Jos tulen takaisin oli seesteisempi sykkivä tunnelmointi, jossa vähemmän on enemmän. Taustasuhinat ja kasvatettava soitto loivat aika massiivisen jyrän, joka Kosken laulun heleän pehmeyden takia oli silti tunnusomaisen herkkää. Äänenväri on lämmöllään yhtyeen avain, joka pitää kylmyyden loitolla.
M-yhtyeen soundin leimaavin piirre on Minja Kosken laulun lämpö.
Puhu mut pyörryksiin on Kosken mukaan hänelle henkilökohtainen kesälaulu. Niskaanytkyttävän päällekäyvä äänivalli oli kuulas ja aika tyhjä, mutta pienet äänisivelyt ja juoksuun asti yltävä laulu toivat elonkipinän mukanaan. Olisi hauska testata kuinka pitkälle Kosken laulu kantaisi pelkkänä riisuttuna runonlaulantana? Toki konemaisemat vievät paketin erilaiseen loppusummaan eikä M olisi enää sama yhtye ilman Ahlmanin koneita.
Parviaisen näppäilemän akustisen kitaran tahtiin aloitettu Sillat sai matkaansa pientä synakuviota ja lopulta melko massiivisen sähkötapetin. Pikkuhiljaa kasvatettu raukea pyörre on yhtyeen tunnusomaisin kaava, mutta sen säksätys ei Telakalla vienyt ihmisiä tanssihurmokseen vaan istumatrippiin. Hallimaisemmassa tilassa hikikin varmasti lentäisi, sen verran huikean isoksi musiikki kasvoi!
Varsinaisen setin viimeisenä lauluna kuultiin oma suosikkini Kuolleen naisen maalauksia, jossa Kosken laulu saa alusta asti kantaa ja taustassa on jyrää. Ensimmäinen hetki Telakan illassa, kun aloin harkita tulppien laittamista korviin. Yhtyeen taito kasvattaa lisäkerroksia trippiinsä on ensiluokkaista! Kaipaako kukaan -kuorokysely ja kliimaksin venyttäminen saivat viimein yleisöä tanssimaan asti.
Julkaisukiertue alkoi maaliskuussa Telakalta uusimman levyn nimibiisillä Näytän missä asun, joten pitihän se sillä päättääkin. Kosken laulu tuli vieläkin enemmän eturiviin.
Ei luvata liikoja, vaikka näytetään missä asutaan. Viimein totutaan ja niin tekee iso koirakin. Lopuksi jo pyydetään palaamaan, kun toinen poistuu. Samaa voi toivoa myös M-yhtyeelle, sen verran hieno oli illan esitys.
Ilkka Valpasvuo
