Kohta napsahtaa – Kummelin ensimmäinen jäähyväiskiertue Tampereen Tullikamarilla

Parasta A-ryhmää (Timo Kahilainen, Heikki Silvennoinen). Kuva: Teemu Nordlund

Kummeli Tampereen Tullikamarin Pakkahuoneella 5.12.2023.

Ensimmäiselle jäähyväiskiertueelleen lähtenyttä Kummelia on vaikea selittää lyhyesti.

Suhtautuminen tasavallan mahdollisesti pitkäikäisimpään aktiiviseen komediaryhmään riippuu paljolti siitä missä olit, kun altistuit sille ensimmäisen kerran. 30-vuotisen historiansa aikana ryhmä on sulattanut sydämiä niin välitunneilla, kahvihuoneissa kuin sosiaalisissa medioissakin, ja täten vääjäämättä jatkanut omaa elämäänsä. Paikallisesta kuriositeetista tuli valtakunnallinen menestys, ja siitä puolestaan elävä palanen suomalaista kulttuurihistoriaa.

Kummelin ei tarvitse olla nykyhetkessä kiinni, sillä parhaiten se muistetaan nimenomaan oman aikansa vahvana kuvana – tai ainakin karikatyyrinä. Niin, tuo 1990-luvun alun arkkityyppinen Tampere, missä loskanharmaisiin ja paskanruskeisiin vermeisiin ahtautuneet, persoonallisesti kommunikoivat omien elämiensä ihmemiehet suorittivat myyttisiä tekojaan.

Kummeli on suora loikka juuri sinne – paikkaan, joka oli samanaikaisesti karu, koruton sekä vertaansa vailla. Siksi oli erityisen sopivaa todistaa ilmiö elävänä tienoon vanhimmassa isossa keikkapaikassa, Tullikamarin Pakkahuoneella.

Sopivaksi osoittautui myös se, että show’n kulku oli kiinnittynyt ryhmän ensiaskeliin, vuosiin 1991–1992. Positiivista karismaa säteilevä Olli Keskinen eli Eero Kakko johdatteli yleisön Kummelin varhaishistorian lävitse. Sen varrella kohdattiin niin A-Ryhmät, Härvät, Näsät, Ahoset kuin Kanadatkin, sekä kuultiin roppakaupalla Musavisan näytteitä. Tästä materiaalista Heikki Helan bravuuri Capito Tutto hykerrytti suunnattomasti, kuten italialaisen iskelmäkappaleen kuuluukin.

Eero Kakko (Olli Keskinen) maalaa kuvaa 1990-luvun alusta. Kuva: Teemu Nordlund

Kummelista tuskin kannattaa edes puhua mainitsematta musiikkia. Toisin kuin eräs toinen perin tamperelaiseksi mielletty instituutio on tavannut väittää, Suomihan on itseasiassa tuhansien humorististen laulujen maa, ja Kummeli sillä saralla omaa luokkaansa.

Pätevien muusikoiden perustaman komediaryhmän uniikki viehätys perustui etenkin ensimmäisten kausien ajan vikkelään huumoriin ja monipuolisiin musiikkiparodioihin. Maantieteelliset erot ja sitä kautta musiikin eri lajeja koskevat stereotypiat, suorat henkilö- ja bändiparodiat ynnä sketsihahmojen omat ”tunnuskappaleet” ovat tehneet ryhmän repertuaarista niin kattavan, että se olisi jo itsessään oman artikkelinsa arvoinen.

Nerokkaista rakastettavien sekä raivostuttavien ja absurdien kautta ajoittain häkellyttävän kauniisiin teoksiin on lyhyt matka, ja se teettää Kummelin live-esityksen suurimman haasteen.

Kolmenkymmenen vuoden kuluessa terveempikin nuppi sekä nahka kerää luonnostansa patinaa. Kummelin toiminnassa tai vireydessä ei sinänsä ollut havaittavissa moitteen sijaa, iän tuomista lainalaisuuksista kun ei viitsi nillittää niin kauan kuin tekemisen into välittyy.

Kalevi Härvä (Timo Kahilainen), kestovirne ja kultainen urku. Kuva: Teemu Nordlund

Alkuperäinen komppiryhmä Anssi Nykänen–Harri Rantanen–Jarmo Nikku rullasi biisistä ja tyylilajista toiseen tasaisen varmasti, ja haastoipa Nykänen yleisön jopa päästämään ilmoille älämölöä. Sitä pikkujouluväestä irtosi kyllä pyytämättäkin.

Sisällöltään kahteen puoliaikaan jaettu show osoittautui sillisalaatiksi, jolla pyrittiin kattamaan jokaiselle lautaselle sitä kuuluisaa jotakin. Siten paljastui todeksi se, mikä takaraivossa jo ennestäänkin tykytti: vuosien teettämät odotukset olivat mahdottomat täyttää.

Mieltä kalvoi myös seikka, että pienimuotoisemmat puitteet olisivat tehneet esityksestä helpommin lähestyttävän joka tasolla. Kompromissin lattea maku kannatti silti niellä. Mikäli kiertueen titteli edes puolitosissaan enteilee Kummelin eläköitymistä, on sen mentävä juuri näin – ei järjellä, ei taidolla, ja niin edelleen.

Se mitä esitykseltä varsinaisesti jäin kaipaamaan, olikin jotain korvaamatonta. Olen tässä arvioksi naamioidussa rakkauskirjeessä jankuttanut kuluneiden kolmenkymmenen vuoden merkityksellisyydestä, mutta minusta tuntuu siltä kuin Kummeli olisi ollut jossain lähistöllä lähemmäs tuhat vuotta.

Vanhojen jaksojen uudelleen katsomisessa piilee jokin pyhyyden kokemus. Kuvissa avautuva maailma on miltei todellinen, mutta samanaikaisesti ei ollenkaan. Eri ikävaiheissa siihen astuu eri

miettein ja löytää eri asioita, mutta jo varhain, siis aikojen alussa, se jätti syvän jäljen.

Kari ja Karvattomat (Timo Kahilainen, Heikki Silvennoinen, Heikki Hela), Suomen ainut tanssimusiikkitrio, jolla on oma taustabändi. Kuva: Teemu Nordlund

Herrat Hela, Kahilainen, Keskinen & Silvennoinen tovereineen vaikuttivat tapaani mieltää maailma, ja nähdä siinä jotain niin kaunista ja rumaa, että se jaksaa aikuisenakin naurattaa. Heidän luomuksestaan on muodostunut eräänlainen turvallisuuden merkki: Kummelista tykkäävä ihminen ei voi olla täysin kelvoton. Pikemmin päinvastoin. Sellaisen ihmisen näkemänä omat outouteni saattavat tulla jopa helpommin ymmärretyiksi, vaikka hän tykkäisi Jackpotistakin. Pakkahuoneella sitä väkeä nimittäin riitti. Siis, ei pelkästään Jackpot-faneja (vaikka Antakaa määkin huudan… tuntui vetävän illan isoimmat yhteislaulut), vaan useamman sukupolven edestä omituisia ihmisiä, joita naurattavat kummat asiat.

Taiteiden äärellä helposti liikuttuvana henkilönä odotin Kummelin vetävän aivot vetelään tilaan, mutta se hetki antoi odottaa itseään. Vasta keikan loppumetreillä, Speedyn ja Sakun noustua lavalle ja käytyä käsiksi Tuomiopäivään, ajatukselta ei voinut välttyä: näinpäs sittenkin tämän elämän aikana, kun jätkät vetävät kahteen sointuun tiivistetyn mestariteoksensa täydelle Pakkahuoneelle.

Lisää kuvia konsertista täällä.

Aleksi Leskinen, teksti
@kenkula_leskinen

Teemu Nordlund, kuvat
@tajuttomat_livet

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua