Kirill Karabits ja Tampere Filharmonia osoittivat, että Ukrainan kulttuuria ei niin vain nujerreta

16.11.2024
TF 1511

Kapellimestari Kirill Karabits ja sopraano Uliana Alexyuk. Kuva: Kari Pitkänen

KONSERTTI | Tampere ja Kiova ovat olleet ystävyyskaupunkeja 70 vuotta. Tampere-talon perjantaisessa konsertissa juhlittiin sitä ja itsenäisen Ukrainan selviämistä.

”Shokeeraavaa, kovaa ja tekee vaikutuksen.”

Kiovan kaikuja. Tampere Filharmonia ja Kirill Karabits Tampere-talossa 15.11.2024.

Tampereen Filharmonian konsertissa perjantai-iltana nähtiin onnellinen ”kotiinpaluu”. Kiovassa syntynyt kapellimestari Kirill Karabits johti orkesteria, josta hänen ammattilaisuransa alkoi vuonna 1998. Lisäksi ohjelmassa oli hänen isänsä Ivan Karabitsin musiikkia, kuten myös ensikonsertissa 26 vuotta sitten.

Teokset tutuksi -tapaamisessa Karabits kertoi, kuinka Tampereen orkesterilla on hänelle erityinen merkitys. Se oli ensimmäinen ammattilaiskokoonpano, jota hän johti. Tampereelle hänet kutsui silloinen ylikapellimestari Eri Klas.

Viimeisimmät yli 15 vuotta poika-Karabits on toiminut Bournemouthin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina. Tuon orkesterin puolestaan kohotti nykyiselle tasolleen suomalainen Paavo Berglund. Muistona tuosta yhteistyöstä ovat lukuisat klassiset Sibelius-levytykset.

Mahlerin jäljissä

Kiovan kaikuja -konsertti oli koottu kokonaan ukrainalaisesta musiikista. Tai no – kakkospuoliajan täyttänyt Sergei Prokofjev (1891–1953) toki syntyi nykyisen Itä-Ukrainan alueella, mutta maailmalla hänet esiteltiin neuvostosäveltäjänä ja nykyisin useimmiten venäläisenä.

Ilta juhlisti myös Tampereen ja Kiovan 70 vuotta jatkunutta ystävyyskaupunkitoimintaa. Nyt sodan aikana tuolla yhteistyöllä on molemmille entistä tärkeämpi ja syvempi merkitys.

Konsertti alkoi kapellimestarin isän Ivan Karabitsin (1945–2001) Konserttisarjalla viuluille. Teos on omistettu vuosituhannen vaihteessa Tampereen orkesterissa alttoviulua soittaneelle Eduard Ideltshukille.

Karabits otti musiikillisia vaikutteita Mahlerista ja ukrainalaisesta kansanmusiikista, ja toden totta nämä ainekset näkyvät myös nyt kuullussa konserttisarjassa.

Toinen osa Andante alkaa kuin Sibeliuksen sinfonia, laulavasti ja kirkkaasti. Mahler-vaikutteet näkyvät sitä seuraavassa Adagiossa. Ikään kuin kuuntelisi Mahlerin sinfonian hidasta osaa, joka soljuu laveassa rauhassaan kohti dramaattista taitetta. Kolmas osa Animato taas pistää tanssiksi kuin kyläjuhlissa ikään.

Universaalisen kaunista

Toisena avauspuoliajan teoksen kuultu Reinhold Glièren (1875–1956) vokaalikonsertto f-molli opus 82 on ihmeellistä, mieltä hoitavaa ja universaalisen kaunista musiikkia. Sopraano Uliana Alexyuk oli perjantaina tämän sanattoman teoksen suvereeni solisti ja tulkki.

Glière käsittelee ihmisääntä yhtenä soittimena muiden joukossa. Kaksiosaisen teoksen Andante-osassa Alexyuk ottikin koko maailman syleilyynsä. Sopraanoääni tuntui liitävän Ukrainan tasankojen yllä ja antavan yhden tuskaisen äänen Ukrainan kansan kärsimyksille. Siihen ei todellakaan sanoja tarvita, eivätkä sanat siihen edes riittäisi.

Allegro-osassa päästiin musikaali- ja operettitunnelmiin. Sävy muuttuikin odottamatta valoisaksi ja leikkisäksi. Glière käyttää onnistuneesti kaikuefektiä solistin ja orkesterin vuoropuhelussa. Yleisö palkitsi vangitsevan esityksen pitkin aplodein.

Dnepr-joki jäi vaisuksi

Prokofjevin Konserttisarja baletista Dnepr-joella opus 51a vuodelta 1932 perustuu balettiin, josta tuli floppi. Pariisin Venäläinen baletti ei innostunut teoksesta, mutta säveltäjä itse muokkasi siitä kuusiosaisen sinfonisen sarjan. Teos jäi viimeiseksi, jonka Prokofjev sai valmiiksi lännessä ennen paluutaan Neuvostoliittoon.

Dnepr-yhteydestä Ukrainaan huolimatta jäin itsekin pohtimaan, olisiko tämä teos voitu korvata jollakin ”aito-ukrainalaisella” sävellyksellä. Sarja ei ole suurta tai edes kovin mielenkiintoista musiikkia. Parhaimmillaan Dnepr-virran tunnelmiin päästään Andante-osassa, jossa orkesteri maalailee virran voimaa samoin tehokeinoin kuin Gustav Holst Jupiteria Planeetat-sarjassaan.

Kuulijoilta korvat irti

Konsertti-illan erikoisuus oli lavalla teos teokselta kasvanut orkesteri. Ilta alkoi parin tusinan viulun ja alttoviulun kokoonpanolla, mutta lopulta lavalla riehui yli satajäseninen täysverinen sinfoniaorkesteri. Tuossa vaiheessa mukana oli jo parikymmentä tilapäisiksi merkittyä soittajaa.

Tuo teos oli Prokofjevin Skyyttiläinen sarja opus 20, joka valmistui vuonna 1915. Siitäkin piti alun perin tulla baletti, mutta Sergei Djagilev ei innostunut – siitä huolimatta, että hän oli jo aiheuttanut kulttuuriskandaalin Pariisissa hyvin samankaltaisella musiikilla. Tuo teos oli Igor Stravinskyn Kevätuhri.

Skyyttiläiset olivat muinaisen Ukrainan alueella elänyt paimentolaiskansa – pitkiä ja voimakkaita ihmisiä – johon säveltäjä samaistui. Samanlaista on sarjan musiikkikin: pakanarytmit soivat, loitsuja luetaan, taistelulaulu kohoaa ja pahat henget tanssivat.

Karabitsin käsissä Tampereen orkesteri pisti parastaan. Musiikki on täysiverista ja loistokkaan sinfonista, jossa pyrkimys on koko ajan kohti suurempia tehoja. Ne saavuttavat huippunsa aivan lopussa, kun aurinko alkaa nousta ja kohoaa koko orkesterin voimin taivaanrannan yli. Samalla pimeät henget pakenevat ja jättävät maailman valolle.

Shokeeraavaa, kovaa ja tekee vaikutuksen, kapellimestari itse kuvasi tätä musiikkia ennen esitystä. Juuri näin. Orkesterin äkisti vaiettua kuului bravo-huutoja. Lähes kaikille upouusi teos ja koko konserttiohjelma tekivät vaikutuksen kuulijoihin.

Konsertin jälkeen mietin vielä Djagilevin torjuvaa asennetta. Miksi ihmeessä hän hylkäsi aiheen ja musiikin, jolla olisi voinut räjäyttää pariisilaisilta korvat irti?

Kari Pitkänen
kari.pitkanen (at) kulttuuritoimitus.fi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua