Keikka-arvostelu: Maustetyttöjen mediahuomiosta puhuttaessa muistetaan harvoin mainita, että bändin juuret ovat ahkerassa keikkailussa. Bändin minimalistinen pop toimii parhaiten keikalla.
Maustetytöt ja joku iiris Tampereen Klubilla 22.11.2019.
Marraskuinen perjantai-ilta on täydellinen ajankohta Maustetyttöjen keikalle. Ovathan bändin biisit, joissa ”aurinko ei tänne enää todellakaan loista, eikä aallot tosiaankaan rantaan lyö” kuin musiikillinen marraskuu: masentavan harmaita ja vähän yksitoikkoisiakin, mutta silti lähempää katsottuna ne paljastavat runsaampia sävyjä ja ainakin niiden pimeyden tuttuudessa on jotain lohdullista.
Bändin lokakuussa ilmestynyt debyyttialbumi Kaikki tiet vievät Peltolaan on parasta ja tarttuvinta kotimaista pop-musiikkia pitkään aikaan.
Maustetyttöjen kohdalla bändin saamaa mediahuomiota ei kai voi olla mainitsematta.
Kuvio menee suunnilleen näin. Ensin mediassa hehkutetaan bändiä, joka ei ennen ensimmäisiä lehtijuttuja ollut julkaissut yhtään äänitettyä kappaletta Youtuben keikoilla tallennettuja pätkiä lukuun ottamatta. Sitten kun levy lopulta ilmestyy, kriitikot kömpivät koloistaan kirjoittamaan pohdintoja siitä, oliko bändi kaiken hypen arvoinen, samalla miettien kuin hieman krapulaisina ja häpeissään, että miten sitä nyt noin tuli kehuttua.
Ehkä media-alan ammattilaiset tuntevat myös itsensä vähän pettyneiksi siihen, että jopa aidoiksi pikkukaupungin maalaistytöiksi kuvittelemamme Maustetytötkin miettivät imagoaan.
* *
Helsingin Sanomien musiikkikritiikkejä lukiessani en ole aina ihan varma, luenko kulttuurijournalismia vai Markkinointi & Mainonnan analyysia kunkin artistin sosiaalisen median henkilöbrändäyskampanjan onnistuneisuudesta.
Sinänsä on toki ihan hyvä, että media kaivaa esiin kulttuuri-ilmiöiden taustoja, kuten sitä, miten Maustetyttöjen manageri Aki Roukala rakentaa yhtyeen julkisuuskuvaa.
Mutta täällä Tampereen Klubilla kuunnellessani siskosten laulamia harmonioita, ei minua oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa päivittääkö Maustetyttöjen Instagramia Anna vai Kaisa Karjalainen vai heidän koiransa.
Ehkä se on juuri meidän verkottuneen yhteiskuntamme – eikä vähiten kaupunkilaisen ”luovan luokan” – helmasynti: kaikki on meille pelkkää pintaa. Kaipaamme kipeästi jotain aitoa, mutta emme voi uskoa, että jotain aitoa voisi olla olemassa. Länsimaisen dualismin kangistama erotteleva analyyttinen järkemme taas ei halua hyväksyä, että jokin voisi yhtä aikaa olla sekä aitoa että pintaa.
Kun ranskalainen filosofi ja situationistisen liikkeen perustajajäsen Guy Debord kirjoitti Spektaakkelin yhteiskunnan (1967), emme ymmärtäneet, että hän ei tarkoittanut sitä ohjenuoraksi, vaan kritiikiksi – ehkä jopa varoitukseksi. Kirjassa Debordin ajatus on, että spektaakkelin yhteiskunnassa kuvista tulee yhtä tai jopa enemmän todellisia kuin asioista, joita ne esittävät. Tärkeää ei ole se, miten asiat todellisuudessa ovat, vaan se, miltä asiat näyttävät.
Samaan aikaan kun mikään ei ole olemassa ennen kuin siitä on kuva internetissä ja Vaalan mummotkin miettivät, millä hashtagilla jakaisivat kuvan leipomastaan mustikkapiirakasta, ajattelemme, että harkiten sommiteltu kuva tekee kohteestaan jotenkin vähemmän aidon.
Jos postaan kuvan ruususta Instagramiin, tekeekö se siitä vähemmän ruusun?
Ainakin se ankea kuva, jonka Maustetyttöjen kappaleet maalaavat, on hyvin aito. Tuo keskiluokkaisen Suomen leikkauspolitiikan numeroiden takainen todellisuus on vain monille näkymätön maailma.
* *
Keikalla Kaisa Karjalainen kommentoi välispiikeissä bändin saamaa huomiota ja toimittajien esittämiä erikoisia kysymyksiä. Hän sanoo, että pienet virheet eivät ole harjoiteltuja, ja että edelleen kaikesta huolimatta Maustetytöt miettivät aina lavalle noustessaan, että mitä jos yleisö inhoaakin heitä.
Siitä ei ole pelkoa. Maustetyttöjen minimalistiset pop-kappaleet toimivat parhaiten juuri sovitettuna kahden soittajan soitettaviksi. Anna Karjalainen soittaa kitaraa ja laulaa lähinnä stemmoja, liidit laulava Kaisa Karjalainen kaksia koskettimia, joista toinen ainakin muistuttaa erehdyttävästi 1980-luvun puolivälissä valmistettua italialaista Solton Programmer 24:ää, joka on eräänlainen ohjelmoitavan rumpukoneen ja syntetisaattorin yhdistelmä.
Maustetyttöjen saamasta huomiosta puhuttaessa harvoin muistetaan mainita, että bändin juuret ovat ahkerassa keikkailussa – aiemmin Kaneli-nimisenä triona – sivumpana valokeilasta Vastavirta-Klubin yläkerran ja jo puretun kulttuuritila Keltaisen talon kaltaisissa paikoissa. Bändi ei siis tosiaankaan noussut esiin mistään tyhjästä.
Tätä taustaa vasten on vaikea nähdä, miksi yleisö hylkäisi Maustetytöt, vaikka kriitikot kääntäisivätkin selkänsä ryhtyessään etsimään seuraavan uutuuden viehätystä.
* *
Maustetytöillä ei ole myöskään takanaan ison levy-yhtiön markkinointikoneistoa, vaikka yhtyeen manageri ja Kaikki tiet vievät Peltolaan -albumin julkaisseen Is this art! -pienlevy-yhtiön omistaja Aki Roukala osaakin käyttää julkisuutta ilmeisen hyvin hyväkseen.
Mutta juuri näin kai vaihtoehtokulttuurin pitäisikin toimia: hylätä valtavirran rakenteet, omia niiden tapa hyödyntää mediaa ja sen kuvastoja ja sitten käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. Tämä ei itse asiassa ole kovin kaukana Debordin ja situationistien détournementiksi kutsumasta menetelmästä, jossa jokin olemassa oleva kulttuurinen objekti – kuten muoti, musiikki tai visuaalisuus – kaapataan ja sille annetaan uusia, Debordin näkemyksen mukaan mielellään vallankumouksellisia merkityksiä.
Maustetyttöjen musiikki ei ehkä ole kumouksellista, mutta ainakin bändin halvan kaljan juomisesta ja mielenterveysongelmista kertovat laulut, joissa kaikki tiet vievät Oulun yliopistollisen sairaalan psykiatrian osastolle Peltolaan, lyövät särön radion soittolistojen voittajaräpin ja haukotuttavien parisuhdetilitysten peilipintaan.
Klubilla Anna ja Kaisa Karjalainen soittavat varmasti yhteen ja harmoniat kulkevat hienosti. Joku ensin väärässä sävellajissa lähtevä biisi tuo vain elämän makua musiikin pitkälti elektroniseen äänimaailmaan. Maustetytöt eivät juuri lavalla liiku, mutta Klubin valot tuovat esiintymiseen mukavan epätodellisen vaikutelman, hieman kuin Twin Peaksin Roadhousen lavalla.
Ainoastaan keikan ennalta-arvattavuus hieman syö tunnelmaa. Muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta olisin melkein voinut kirjoittaa tämän arvion ennen keikkaa. Maustetytöt soittavat läpi kaikki kappaleet Kaikki tiet vievät Peltolaan -levyltä, ainakin suurilta osin vieläpä samassa järjestyksessä kuin albumilla, ja encorena kuullaan Kaisa Karjalaisen siskolleen Annalle kirjoittama Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään, jossa Anna ja Kaisa Karjalainen laulavat myös vuorotellen.
Ehkä arvattava esiintyminen silti jotenkin sopii kokonaisuuden kaurismäkeläiseen ankeuteen. Livenä Maustetyttöjen musiikki tuntuu olevan parhaiten omassa elementissään: kaukana kansikuvien ja media-analyysien tavoittamattomissa aidosti tässä ”edes hetken hetkessä”. Bändin yksinkertaiset ja tarttuvat melodiat ja täydelliset stemmat onnistuvat sulattamaan jopa kaltaiseni nihilistisen melun ja erikoisuudentavoittelun ystävän.
* *
Aurinkolasit päässä koko keikan esiintynyt joku iiris soittaa riisuttuja folk-biisejä.
Illan avaava joensuulainen joku iiris – joka tosiaan kirjoittaa nimensä pienellä – soittaa pelkällä akustisella kitaralla säestettyjä kauniita lauluja, joiden sanoitukset ovat paikoin henkilökohtaisia jopa vähän vaivaannuttavaan asti, kuten kuvaillessaan ekan kerran vaikeutta suht graafisin kielikuvin. Toisaalta ehkä on vain hyvä, jos joku iiriksen ihmissuhteita naisen näkökulmasta ja miesten kannalta ei kovin mairittelevasti kuvaavat kappaleet saavat tällaiset jätkät tuntemaan itsensä vähän kiusaantuneeksi.
Noin muuten joku iiriksen tekstien tematiikka on monipuolisempi kuin Maustetyttöjen, vaikka lääkkeet ja kaljanjuonnin hänkin kyllä muistaa mainita.
Jos joku iiris laulaakin Riisifrutti-kappaleessa olevansa geneerinen, niin ainakaan hänen upea ja omalaatuinen äänensä ei sitä ole. Vahvalla vibratolla sävytetty laulu tuo mieleen vanhan soulin ajattomuuden.
Suomessakin on välillä yritetty käydä keskustelua musiikkikentän miesvaltaisuudesta, joka koskee yhtä hyvin valtavirran isojen levy-yhtiöiden pop-koneistoa kuin itsensä mielellään tiedostavana näkevää undergroundia.
Parasta vastalääkettä siihen ovat joku iiriksen kaltaiset vahvat ja omaleimaiset naisartistit, jotka eivät kaipaa sitä, että joku taputtaa päähän ja kutsuu hyväksi tytöksi, niin kuin joku iiris laulaa Hyvä tyttö -kappaleessa.
Samuli Huttunen
