Hyväntuulinen elävänmusiikin ilta – Pintandwefall ja Rosita Luu Tampereen G Livelabissä

IMG 7055

Pintandwefall jatkoi koronaepidemian helmikuussa katkaisemaa levynjulkistuskiertuettaan. Kuva: Markku Saarela

KONSERTTI | Pintandwefallin ja Rosita Luun levynjulkaisukeikat olivat näkemyksellisen soitannon juhlaa. Illan keikkoja yhdisti hyväntuulisuus ja yhtyeiden soitannon vaivattomuus.

Pintandwefall ja Rosita Luu Tampereen G Livelabissä 11.9.2020.

Tampereen G Livelabissä päästiin perjantaina kokemaan kaksi levynjulkaisukeikkaa. Rosita Luun uusi albumi, Samettisuu, julkaistiin juuri samaisena päivänä, joskin Saksassa prässäämöllä jumittavaa vinyyliversiota joudutaan vielä odottamaan. Pintandwefallin pidäkkeetön Your Stories Baby ilahdutti jo tammikuussa, mutta koronaepidemia katkaisi levynjulkistuskiertueen kevättalvella.

Rosita Luun laulaja-lauluntekijä Merita Berg on osoittautunut nykykollegoihinsa verrattuna sangen tuotteliaaksi muusikoksi. Esikoisalbumi SOS ilmestyi toissa syksynä, ja nyt siis saatiin käsille toinen levy. Bergin toinen ryhmä, Hullu ruusu, puolestaan julkaisi levyn viime vuonna ja debyyttinsä pari vuotta aiemmin. G Livelabin keikasta päätellen laatu ei osoita notkahtelemisen merkkejä.

IMG 6707

Rosita Luu julkaisi toisen albuminsa perjantaina 11.9.2020. Kuva: Markku Saarela

Olin Rosita Luun suhteen hieman skeptinen. Olin kuullut sitä, mutta en nähnyt livenä, eikä varsinaisesta faniudesta ole voinut puhua. Juuri perjantaina, keikkapäivänä, ilmestynyttä albumia en ollut ehtinyt kuunnella. Karismaattinen Berg voitti kuitenkin puolelleen oitis lavalle astuttuaan. Keikka polkaistiin liikkeelle vastaanpanemattoman vangitsevasti, jopa hieman jatsahtaen, ja aika pian oli selvää, että uusi fanisuhde taisi kuin taisikin olla muodostumassa. 1980-luvun ja erityisesti uuden aallon popin vaikutteet lämmittivät mieltä.

Mainittujen elementtien lisäksi yhtyeen soitannossa kuuluvat esimerkiksi iskelmä ja rock, progea myöten. Enimmäkseen tyylitajulla tasapainoisiksi rakennetut kappaleet pysyvät kuitenkin maltillisessa pop-mitassa, eli elämää pidempiä sooloiluja ei juurikaan kuultu. Tahtilajeissakaan ei tavoiteltu erikoisinta eksotiikkaa.

Jossain kappaleessa saattoi kuulla merkkejä Liikkuvien lasten tuotannosta, mutta mistä tämä vaikutelma syntyi, sitä on hankala eritellä. Kenties Bergin fraseerauksessa on jotain samaa kuin Tuula Amberlan, ja yhtyeen ilmaisun tietynlaisella dramaattisuudellakin saattoi olla osuutensa. Toinen yleisön joukossa useammankin henkilön ilmoille lausuma musiikillinen mielleyhtymä oli jossain kohtaa esitystä pilkahdellut Maustetytöt, minkä aiheuttajaa on Rosita Luun ilmaisussa Liikkuvia lapsiakin vaikeampi paikantaa. Joissakin esikoisalbumin jälkeisissä lehtijutuissa korostettu Leevi And the Leavings -yhteys jää taas itseltäni Ladyboy-kappaleen ilmiselvää pastissia lukuun ottamatta suurelta osin täysin ymmärtämättä.

Mainittua progressiivisen rokin vaikutusta sen sijaan saattoi havaita esimerkiksi keikan toisena numerona kuullussa uuden levyn nimikappaleessa, jonka Berg mainitsi basisti Tuukka Tervon sovittamaksi. Laulaja nosti hyväntuulisella olemuksellaan hymyn yleisönkin huulille. Yhtyeen soittajista loisti kappaleessa – ja läpi keikan – juuri erityisesti niukkaeleisen näkemyksellisellä ilmaisullaan vakuuttanut Tervo sekä nuori kosketinsoittaja, Otso Kauniskangas. Rumpali Aleksi Karppisen työskentelyssä sen sijaan saattoi havaita ajoittaista laiskuutta.

Kolmas sävelmä käynnistyi kauniilla pianolla, ja kauniisti totta vie soitti koko ryhmä. Luiseva Luisa -kappaleessa saatiin taas todistaa Tervon vaivattomasti kuljettamaa pehmeäsointista bassolinjaa. Juuri soiton vaivattomuus olikin toistuvimpia ajatuksia koko yhtyettä läpi keikan kuunnellessa.

”Voimabiisiksi” esitellyn numeron aluksi Berg jutteli ”jännityksen alkavan laantua”. Yleisöön asti jännitystä ei kyllä ollut välittynytkään, ellei sellaiseksi lasketa ajoittaista pientä horjuvuutta laulussa. Voima tunnuttiin saavutettavan, ja hymyjä nähtiin seuraavan, kitaristi Jenni Kinnusen Esa Pulliaisesta muistuttavan soolon maustaman kappaleen kohdalla jälleen lavan lisäksi yleisössäkin.

Jossain kohdassa ilahduttaneiden, hyväntuulisten, näkemyksellisten kitarasoolojen jälkeen mieli hakeutui ihastelemaan G Livelabin akustiikkaa, kuten yleensäkin jossain vaiheessa siellä järjestettävissä esityksissä tapahtuu. Keikalla kuulluista kappaleista luultavasti pisin, lähes kuusiminuuttinen Mansikkapaikka, palautti Ingmar Bergmanin samannimisestä elokuvasta huolimatta kuitenkin huomion itse musiikkiin; se oli Rosita Luun osuuden jonkinlainen huippukohta, leppoisa, kaunis hituri, joka kasvoi hurjaan irrotteluun loppua kohden, ja jossa etenkin Kauniskangas pääsi loistamaan.

Kuollut monta kertaa –kappaleessa kilkutteli taas mieltä lämmittävä uudesta aallosta muistuttava piano, ja jälleen saatiin aika ajoin Esa Pulliaisesta muistuttanutta kitarointia. ”Ihanaa”, kirjoitin muistiinpanoihini.

Tässä vaiheessa iltaa Berg tiedotti, että siirrytään muutaman vanhan kappaleen pariin. Ensimmäisenä niistä kuultiin debyyttialbumin avaava, leppoisasti keinahdellut SOS, sitten 1980-lukuisen syntetisaattorisoinnin aateloima Pyramidin huipulla. Keikan päätti erittäin hieno, vangitsevan vaikuttava Sylvia Plathin romaanilta ainakin nimensä lainannut Lasikellon alla -slovari, jossa tempo välillä nopeutui ja hidastui sitten taas.

Rosita Luun soitto on elävänä kuultuna huomattavasti… no, elävämpää kuin äänitteillä. Pienet harkitut koukut ilmaisussa pitivät mielenkiintoa yllä läpi keikan, ja hetkittäin syntyi ainakin vaikutelma tietynlaisesta sattumankin mahdollisuudesta. Varmaotteisessa soitannossa ei oltu periaatteessa valtavan etäällä kirosanamaisesta konservatoriopopista, mutta kuitenkin juuri sen rajan oikealla, nimenomaan elävämmällä puolella. Jonkinlaista vertailukohtaa saattaisi hakea vaikkapa Liekistä; siitä yhtyeestä, ei muutaman vuoden takaisesta julkkissonnista.

On ilo, että tällaista musiikkia tehdään nykyään. Esitys vakuutti, että Rosita Luuta kannattaa seurata jatkossakin, ja tulenkin varmasti palaamaan sen äärelle seuraavan keikan osuessa kohdalle. Suosittelen samaa muillekin.

* *

Illan keikkoja yhdistäväksi piirteeksi nousi hyväntuulisuus ja yhtyeiden soitannon vaivattomuus. Kun luonnehdin Pintandwefallin uusinta levyä pidäkkeettömäksi, voidaan samalla laatusanalla kuvata myös heidän G Livelabissä koettua ilahduttavan välittömän tuntuista esitystä. Keikan käynnisti tuoreimman levyn tapaan Titanic-kappale reippaalla Ringa ”Cute Pint” Mannerin rummutuksella. Vastaanpanemattoman vallaton energia taustalauluineen sai ajattelemaan, että ”tämähän on aivan parasta, ja toivottavasti yhtye ei koskaan lopeta”. Pintandwefall, ettehän lopeta koskaan?

IMG 6919

Illan keikkoja yhdisti hyväntuulisuus. Kuvassa Pintandwefallin Ninni Luhtasaari. Kuva: Markku Saarela

G Livelabissä kuultiin luonnollisestikin paljon uusimman (mielestäni yhtyeen kokonaisuutena onnistuneimman) levyn kappaleita, mutta onneksi jokunen vanhempikin. Esimerkiksi toisena numerona esitetty, erinomaisella tarttuvalla kertosäkeellä varustettu Come to Rest edelliseltä Red And Blue Baby -albumilta olisi ollut melkeinpä rikollista jättää pois keikkasetistä, jonka kiistattomia kohokohtia se nyt oli.

Kolmannen, Sanna ”Crazy Pint” Komin simppelin, hienon bassokuvion kuljettaman The Roof -kappaleen, aloitusta jouduttiin hieman muistelemaan. Tässä myös kosketinsoittimia siihen saakka hiplannut Iiti ”Tough Pint” Yli-Harja ja Manner vaihtoivat paikkoja. Multi-instrumentalistiryhmä kitaristi Ninni ”Dumb Pint” Luhtasaarta lukuun ottamatta vaihteli soittimia keskenään muutenkin lähes joka kappaleen jälkeen. Välillä heille tuntui tosin olevan itselleenkin epäselvää, pitikös niitä juuri nyt vaihtaa vai eikö. Tämän ei annettu häiritä, ja instrumenttien vaihtamisista huolimatta soitanto oli kautta linjan näkemyksellistä.

Keikan alkupuolella kosketinsoittimet eivät oikein tahtoneet kuulua, mutta sekin korjautui myöhemmin. Yhtyeen jokainen jäsen laulaa, ja sen vahvuuksia ovatkin energisyyden lisäksi juuri tarttuvat, kauniit melodiat ja stemmat, ja nämä kaikki tulivat keikallakin hyvin esille.

Hyväntuulinen esiintymisvire jatkui, ja erityisesti Komin soololauluosuudet tuntuivat tällä kertaa erityisen hienoilta, samaten se hänen jo mainittu bassottelunsa, esimerkiksi rupisessa – sinänsä kitaravetoisessa – rokkiriffittelyssä World Full of Dirt. Kappaleesta ei malta nostamatta esille alati ajankohtaista riimittelyä:

”In this world full of dirt
I just want you to take off your shirt”

Keikan puolivälin tietämillä kuultua ihanien melodioiden ja stemmojen kaunistamaa Short Goodbye -hituria varten Manner ja Komi vaihtoivat instrumentteja, ja aloitus edellytti jälleen lyhyttä tunnelman kepeää välittömyyttä korostanutta neuvonpitoa siitä, miten se kappale menikään. Sikäli hyvin tuo koskettava sävelmä meni, että yleisössäkin koettiin hienoista nieleskelyä.

Erittäin vahvasti yhtyeen neljästään laulama tumman kohtalokas kasaridiskohenkinen Connect with Me Now oli yksi keikan hienoimpia hetkiä. Nyt Manner oli rummuissa ja Yli-Harja kosketinsoittimissa.

Seuraavaksi kuultu Job Interview tuntui hieman suvantokohdalta. Samaten vaisuhkona ja jonkinlaista koukkua kaipaavana näyttäytyi yhtyeen ensimmäistä kertaa yleisölle esittämä kappale, jonka nimeksi mainittiin Friendly Hand.

Vielä kuultiin kaksi kappaletta, joista varsinkin jälkimmäinen, upean väkevien 1970-lukulaisten voimadiskomelodioiden varassa kulkeva Seasimularo onnistui välittämään edelleen aitoa hyväntuulisuutta. Lopuksi yhtye kannustettiin vielä parille encorelle. Ei jäänyt nokan koputtamista. Tuskin maltamme odottaa seuraavaa kertaa päästä todistamaan Pintandwefallin esiintymistä.

Eros Gomorralainen

 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This