Hipsteriyrttejä, värähtelytaidetta ja puolijumalia – tällainen oli Flow Festival 2022

Ikoninen valokyltti. Kuva: Flow Festival / Samuli Pentti

Elsa Lindström, teksti

Flow-festivaali teki koronapaluullaan kävijäennätyksensä: kaikki päivät olivat loppuunmyytyjä, ja Suvilahdessa vieraili viikonlopun aikana 90 000 kävijää. Sen huomasi jo ennen festivaalia Helsingin keskustassa, kun rannekkeiden vaihtopisteiden jonot venyivät yli kilometrin mittaiseksi. Pahimmillaan ranneketta jonotettiin yli kaksi tuntia. En itse kokenut kävijämäärää ahdistavaksi, ja pahimmat jonotkin koin vasta panttikojuilla aina illan päättyessä.

Festarin hipsteripuoli tuli hauskasti näkyviin heti porttien jälkeisellä vesipisteellä: kävijät saivat maustaa hanavetensä halutessaan yrteillä. Tarjolla oli ainakin minttua ja sitruunamelissaa, joita näkyikin pulloissa lilluvan. Flow kertoi kesäkuussa lopettavansa punaisen lihan ja siipikarjan tarjoamisen, ja ruokakojut saivatkin kisailla vastuullisimman aterian tittelistä – voittajaksi selviytyi Tofu Okonomiyaki loi loilta, ja yleisöäänestyksen voitti Särkeä & Perunaa The Glassilta. Itse en maistanut kumpaakaan, mutta voin suositella lämpimästi Adzikan munakoiso-lavash-rullaa.

Vaikka perjantai kärsikin hieman rannekkeidenvaihdon takkuilusta, oli yleisö innoissaan päästessään vihdoin vuosien tauon jälkeen taas Suvilahteen. Norjalainen Sigrid oli päälavan ensimmäinen kansainvälinen esiintyjä, ja leveästi hymyilevä poptähti otti yleisön heti haltuun puhtaalla äänellään ja iloisella olemuksellaan. Ja vaikka Helsingin Sanomien kriitikko ehkä pitääkin nigerialaista Burna Boyta tuntemattomana, oli ilo nähdä, että yleisö oli täysin rinnoin mukana tämän ”yllättävän nimen” fiiliksessä. Toisaalta sitä voikin odottaa artistilta, jolla on Spotifyn mukaan eniten kuuntelijoita kaikista Flow’n esiintyjistä.

Yleisön vanginnut Burna Boy. Kuva: Flow Festival / Riikka Vaahtera

Lauantaina positiivisimman yllätyksen tarjoili ihana Kit Sebastian, joka lumosi minut täysin Balloon 360 -lavalla. Lontoossa perustettu turkkilais-ranskalainen duo sekoittaa uutta ja vanhaa, digitaalista ja analogista (olin yllättynyt, miten hyvin guiron ääni kantoi ulkoilmassa lavan yläistuimille saakka), ja todistaa miten kappaleiden sanoja ei välttämättä tarvitse ymmärtää ymmärtääkseen musiikin sanoman. Ei ihme, että jouduin jonottamaan saadakseni paikan pallolavalta – ja tätä systeemiä ehkä voisi jotenkin parantaa, sillä keikalle jonottaminen pakostakin rajoittaa festarikokemuksen spontaaniutta. Silti, festareiden parhaita puolia on löytää uusia muusikkoja, joihin rakastuu päätä pahkaa, ja Kit Sebastian oli juuri sitä.

Toinen uusi tuttavuus, joka jäi soittolistoilleni, on turkulainen Louie Blue, joka olisi ansainnut paljon parempaa kuin kello 14 slotin sunnuntailta – aikainen aika näkyi punaisen teltan kävijämäärässä. Setti oli siitä huolimatta energiatasoltaan ehdottomasti festivaalin kärkeä, ja mahtavat rumpu-, kitara- ja bassosoolot tarjosivat bändille tilaisuuden loistaa solistin rinnalla.

Kontrastina Louie Bluen energiaan ja iloon sunnuntaina päälavalla esiintynyt brittiläinen Michael Kiwanuka jätti vähän kylmäksi. Kiwanukan musiikki on ihanaa, ja etenkin taustalaulajat ansaitsevat mitä vuolaimmat ylistykset. Silti jäin kaipaamaan lisää jotain – Kiwanukan esiintyminen oli rajattu kitaran ja mikin takia samassa paikassa seisomiseen, lukuun ottamatta istahtamista pianon ääreen herkän Solid Groundin aikana, ja välispiikitkin olivat melko geneerisiä.

Flow’ssa on myös vahva taidepuoli, joka tarjoaa joko levähtämistä musiikilta tai tekemistä, jos yksikään lava ei tarjoile juuri sillä hetkellä mitään itseä innostavaa. Suvilahden tiilikellossa nähtiin turkulaisen Antti Tolvin Butterfly Effect, hämmentävä ja hauska ääni-valo-teos, joka kutsui kävijän makaamaan kovalle vuoteelle, tuijottamaan katon pehmeästi vaihtuvia värejä ja tuntemaan pehmeän äänimaailman värähtelyt. Samassa tilassa oli myös Hanna Vihriälän kaunis Puhalluskukka.

Makoilua vanhassa tiilikellossa – hyvä hengähdystauko festarikiireiltä. Kuva: Flow Festival / Petri Anttila

Adel Abidinin Musical Manifest Cirkossa oli elämys: kuusi videoscreeniä, joilla vuorotteli kuusi teosta musiikista, identiteetistä ja vallasta. Teos oli täynnä viitteitä musiikkiin, Adelen Rolling In the Deepistä Queenin We Are the Championsiin, ja jäi mieleen hautumaan seuraaviksi päiviksi.

Vahvasta ja monipuolisesta taidepuolesta huolimatta festareille tullaan musiikin takia, eikä Flow tässä suhteessa pettänyt. Lauantain päättävä Florence + The Machine oli kuin jättiläismäinen kultti, ja toden totta, ennen viimeisenä esitettyä Rabbit Heartia Florence Welch julistikin kaikkien olevan nyt osa kulttiaan ja pyysi ihmisuhreja – kai sieltä pari liikenisi? Ja liikenihän niitä. Yleisö oli täysin Florencen lumoissa painuen kyykkyyn tai hyppien, laulaen ja tanssien mukana aina kun johtaja sitä pyysi.

Keikan alku tuntui aavistuksen kankealta, mutta sille saatiin selitys: Welch pyysi ensin järjestelmäkameralla kuvannutta ja sitten koko yleisöä laittamaan kameransa pois ja kertoi ahdistuvansa kameroita nähdessään. Pressikamerat kuvasivat ensimmäiset kolme biisiä, mutta niiden kadottua myös Florencen riemu pääsi valloilleen ja hän liikkui lavalla valkoisessa mekossaan ja paljain jaloin kuin kuka tahansa jumalhahmo.

Kulttijohtaja Florence Welch, jolle yleisö oli uhraamaan laskujen mukaan ainakin 11 festarikävijää. Kuva: Flow Festical / Konstantin Kondrukhov

Lisää jumalia oli vuorossa sunnuntai-iltana, kun Nick Cave & the Bad Seeds veti kahden tunnin (!!!) uskomattoman show’n. Olin raahannut festareille mukaan kaverini, joka oli edelliset kolme päivää kokenut keskitason koulutuksen lempibändini musiikkiin. Ennen keikkaa hän pohti ääneen, kuinka heittäytyvää ja energisoivaa meno olisi, sillä Caven musiikki kuulosti suurimmaksi osaksi hitailta pianokappaleilta. Silmät olivat lautasen kokoiset, kun Cave aloitti Get Ready For Lovella hyppien, potkien ja huutaen.

Ei voi kuin hämmästellä sitä vimmaa, jolla 64-vuotias Cave antoi kaikkensa. Välillä mies oli kuin riivattu juosten yleisön edessä, saaden nämä huutamaan ”cry cry cry”, ”boom boom boom” ja ”just breathe just breathe just breathe” yhä uudestaan ja uudestaan, sydäntäsärkevän I Need Youn loppua toistellen. Warren Ellis kieppui lavalla toisena riivattuna, kun taas taustalaulajat T Jae Cole, Janet Ramus ja Wendi Rose toivat mukaan pehmeämpiä gospel-vaikutteita.

Mahdollinen ajatustenlukija, taattu mestariesiintyjä Nick Cave. Kuva: Flow Festival / Konstantin Kondrukhov

Huolimatta mahtavasta showspektaakkelista oli Cave myös aidosti läsnä. Hän hymyili yleisölle, vitsaili, kokeili virnistellen aurinkolaseja ja tanssi hetken yhden faninsa kanssa. Vieressäni eturivissä seisoi mies, joka kertoi odottaneensa 15 vuotta tilaisuutta nähdä Nick Cave livenä. Kun Cave tarrasi hänen käteensä, mies liikuttui – mutta vielä enemmän tunteita toi esiin Higgs Boson Blues, miehen lempikappale, jonka aikana Cave laski kätensä tämän pään päälle. Onko Cave ajatustenlukija? En yllättyisi.

Yliluonnollisia kykyjä tai ei, Cave ja Bad Seeds tarjoilivat jotain kertakaikkisen upeaa musiikillaan ja läsnäolollaan ja päättivät Flow’n henkeäsalpaavaan tunnelmaan.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua