Tindersticks Savoy-teatterissa 9.2.2020

Musiikki lienee vähiten haitallisia keinoja mielialan ja vireen säätelyyn. Sitä voi käyttää ulkoisesti esimerkiksi salilla reuhtoessa. Kun halutaan sisäisesti vaikuttavaa tavaraa rauhoittumiseen, keskittymiseen tai tunteiluun, turvaudutaan Tindersticksin kaltaisiin bändeihin.

Kohta 30 vuotta vaikeasti lokeroitavaa kamarirockiaan tehnyt brittibändi julkaisi viime vuonna kahdennentoista albuminsa. No Treasure But Hope -kiertue toi Tindersticksin kymmenen vuoden tauon jälkeen Suomeen. Synkkä sunnuntai-ilta Savoy-teatterissa tarjosi tunnelmaan sopivat puitteet.

* *

Jotkut bändit yrittävät joka ilta järjestää mellakan. Nyt oltiin enemmän toisessa ääripäässä. Ei tarvinnut tunkea korvatulppia mantelitumakkeeseen saakka tai hyppiä maailmanlopunlasten seassa, vaan ennemminkin pidätellä pehmeissä penkeissä hengitystä, että kuuli jokaisen kitarankielen hillityn hivelyn ja rumpukalvon pumpulisen sivelyn.

Ei kyselty, onko hyvä meininki, vaan melkein tuli vaivautunut olo, että anteeksi jos me täällä katsomossa häiritään, kun tunnelmoitte siellä valoisammalla puolella.

Tindersticks oli vähän niin kuin laajennettu Nits (jolla on tuplakeikka Tampereen G Livelabissa 24.–25.3.) ja tunnelma pari napsua Leonard Cohenista Nick Caven synkistelyn suuntaan. Paitsi välillä silkkaa Calexicoa.

Stuart Staples kuiskaili biisien välissä anteeksipyytelevät kiitokset ja riehaantui lopuksi jopa ottamaan kontaktia yleisöön parin lyhyen lauseen verran. Mies pyyteli kähisten anteeksi tautiaan, vaikkei sitä ollut huomannut kuin roudarien lavalle kantamista kuumista mukeista.

Savoyn konsertti painoittui Tindersticksin uusimpaan, marraskuussa 2019 ilmestyneeseen No Treasure But Hope -albumiin.

Viiksiensä vuoksi Staples näyttää keski-ikäistyneeltä ja kiikkustuoliin kesyyntyneeltä Freddie Mercurylta. Mies on bändinsä näköinen keulahahmo, sillä kukaan ei tee itsestään numeroa, vaan tarjoilee oman hienostuneen mausteensa yhteiseen keitokseen. Kuusi pitkin lavaa levittäytynyttä lähes kuusikymppistä miestä eivät esiinny, vaan esittävät keskittyneesti tummia, elämänmakuisia tunnelmapaloja.

Suljetuin silmin laulujensa maailmaan uppoutunut solisti raotti illan aikana luomiaan sen verran, että löysi pois lavalta. Jos Stuart Staplesissa olisi ripaus enemmän lavakarismaa, bändi hiljentäisi paljon isompia areenoita.

Multitalentti basisti Dan McKinna hyppäsi välillä kosketinten ääreen ja kosketinsoittaja David Boulter vibrafonille. Tyylitaiturikitaristi Neil Fraserille hitaus ja hiljaisuus on tehokeino: se saa kuulijan keskittymään aistit avoimina jokaiseen sormen ja kielen kohtaamiseen. Pehmeäkätinen Earl Harvin teki rummuista tyylisoittimen ja esitteli ohessa erilaisia kilkuttimia.

Puolitoistatuntinen ilta keskittyi uusimpaan levyyn, joka kuultiin kokonaan nimikappaletta lukuun ottamatta. Kohokohtia oli ajan pysäyttänyt Willow, jonka Staples duetoi High Life -elokuvan soundtrackilla pääosaa esittävän Robert Pattinsonin kanssa. Heti sen perään tarjoiltiin uutuuslevyn helmi, See My Girls.

Aiemmasta tuotannosta oli poimittu mukaan edustava ja iltaan sopiva kattaus ajatonta alakuloa. Biisivalinnoissa ei kosiskeltu ketään, sillä suoratoistopalvelujen kuunnelluimpia kappaleita bändi vältteli määrätietoisesti. Kuulijoiden miellyttäminen olisikin mahdotonta, sillä jonokommenttien perusteella jokaisella on omat suosikkinsa bändin tuotannosta.

Tommi Liljedahl