Olavi Uusivirta. Kuvat: Ilkka Valpasvuo

Festivaali Tampereen Pyynikillä 26.–27.8.2022.

Viime kesänä viime hetkellä epidemian takia peruttu festivaalikentän tulokas, Pyynikin kesäteatterin alueelle rakentuva Festivaali-festivaali saatiin viimein järjestymään elokuun viimeisenä viikonloppuna. Suomalaisen musiikkikentän indie- ja popmusiikin tekijöistä koostettu esiintyjäkatras piti sisällään niin listojen kärkinimiä Chisusta Olavi Uusivirtaan ja Vestaan kuin kiinnostavimpia tulokkaita Arpasta Antti Aution kautta KISSAAN ja Pambikallioon. Pyhäjärven rantarinteeseen rakennetulta alueelta löytyi myös kaupungin kiintoisimpia ruoka- ja juomatarjoiluja moneen makuun. Aluetta oli sekä somistettu värivaloilla että rakentamalla valaistuja reittejä, jotka tulivat tarpeeseen, kun elokuun aikaisin tummeneva ilta saapui.

Kolmella lavalla operoiva tapahtuma onnistui ihan hyvin pitämään tunnin vuoroilla kulkevat keikat erillään toisistaan; ylärinteessä olevan Pispala-lavan äänet eivät kuuluneet häiritsevästi Amphiteatterille. Toki kaikkien Pispala-lavan keikkojen äänentoisto ei myöskään ulottunut kovin pitkälle melkoiseen yleisömassaan. Päälavamaisen Pyynikkilavan soundit taas kaikuivat hienosti kesäyöhön alueen ulkopuolellekin. Etäisyydet olivat mukavan lyhyitä ja siirtyminen loppuunmyydyn festivaalin noin 4 000 henkeä iltaa kohti vetävästä väkimassasta huolimatta aika helppoa. Ruokapaikkoihin oli kyllä sen verran tukevat jonot, että itsekin kerkesin hoitaa tankkausta vasta ihan loppuillasta.

* *

Perjantai

Festarin aloitti perjantaina Pyynikkilavalla IBEn viime hetken peruuntumisen korvannut, räppäämisestä kohti hidasta grunge- ja shoegazesärökitarajunnausta siirtynyt Melo. Hiukan haastava paikka yhtyeellä oli, kun tapahtuman kattaus oli muuten niinkin kova.

Aiemmilla räp-kuvioilla paikka olisi ehkä ollut paremmin pedattu, mutta Melon nykyinen kitararock kulki ilman sen kiinnostavampia koukkuja tai omaleimaista soundia. Vaatii toisaalta melkoista pokkaa vetää tukkosoundinen versio Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä -hitistä päälavalla päivän ensimmäisenä esiintyjänä.

* *

KISSA raapaisi tiukasti perjantai-illan alkuun.

Ylärinteessä sijaitsevan Pispala-lavan korkkasi sankarirockia, glitteriä, hevimaisemaa, tiluttelua ja melodiaa yhdistelevä KISSA. Saksofonistin myötä seitsenhenkiseksi keikan aikana kasvanut yhtye aloitti sekstaamalla Valonnopeudella, jonka jälkeen kaikista laulumikeistä katosi mystisesti ääni. Pienen odottelun jälkeen Rock’n’roll Sotilas ja Tiikerirock irrottivat odotetusti pintahien niin bändiltä kuin yleisöltä.

KISSA on Günther Kiviojan alter ego, joka on kasvanut vereväksi ja näyttäväksi rockyhtyeeksi. Vaikka yhtyeellä on tietty ydinkokoonpano, se vaihtelee tilanteen ja tarpeen mukaan. Tällä kertaa esimerkiksi Anttonia tuurasi rummuissa Mårten Gustafsson ja saksofonia turautteli Esa Rapola. Valtaosalla bändistä oli yhtenäinen pinkki keikkasotisopa leveine lahkeineen ja kimalteineen. Kiviojan sininen puolikuukitara pisti myös hyvällä tavalla silmään.

Uusi kappale Hehku julkistetaan yhtyeen mukaan syyskuun lopussa. ”Oisko videolle tekijöitä”, tiedusteltiin lavalta kieli ainakin puoliksi poskessa. Rouheasti rockmelodinen Teiniunelma rauhoitti hiukan melodisempiin haikeiluihin. KISSA haluaa pitää kiinni Teiniunelmasta ikuisesti… ihanaa poskivalssitiluttelua!

Musta valo potkaisi hienosti ja on yhtyeen tuoreemmasta materiaalista selkeitä johtotähtiä.

Ensimmäistä kertaa esitetty vauhdikkaasti huohottava sinkkubiisi Sä oot paha ei ole vielä edes loppuun asti äänitetty. Uutukaisessa oli sen verran kauhuaihetta, että aurinkokin katosi.

Vaarallinen bändi irrotti kosketinsoittaja Tytiltä hyppypotkun. Mikset sä huomaa mua? jää melodisen tarttuvana rokettina päähän soimaan keikasta toiseen. Sopivan virnuillen tehty yleisön houkutteleminen kuorolauluun toimi. Eletään teinirakkausunelmia, ollaan pahoja ja ongelmissa, kierretään kiertoradat ja esitetään tarinat tiukassa rokkihaarassa. KISSA oli mainio pelinavaus omalle lavalleen!

* *

Yona.

Vuoden 2021 sinfonisen Uni johon heräät -albumin avauskappale Ooksä unohtanu? nosti Yonan alkuillan keikan herkkyysasteen heti pilviin. Ihan sinfoniaorkesterimaisia ulottuvuuksia viisihenkinen bändi ei lähtenyt sovituksissaan tavoittelemaan, mutta Juho Kanervon sello oli avainasemassa tuomaan soittoon ilmavaa väräjävyyttä. Yonan äänen kantavuutta ja monipuolisuutta ulotettiin jälleen monipuolisiin suuntiin sinfonista balladeista tangoon, kevyeen rytmipoljentoon ja niin edelleen.

Kultavehka sai levyn tapaan jatkaa heleällä näppäilyllään matkaa haikean kauniisti. Vuoden 2015 Naivi-levyn päätösraita Aamu ei enää vihaa meitä nousi vaikeasta vaiheesta jaloilleen, pehmeällä sykkeellä. Syyt toi tapetille raukean tangon, 7-levyltä mukaan nostettu Sielu selittää jatkoi raukean pohdiskelevaa svengiä.

Seuraavana päivänä odottavaan sinfoniaorkesterikeikkaan paukkuja säästellyt Yona kertoi keskittyvänsä nyt laulamiseen bailaamisen sijaan. Gheton iisisti potkiva basso iski hyvin ja leveä sovitus täytti Pyynikin kaunista rantarinnettä. Bändin freejazz-jammailut Yonan välispiikin aikana lämmittelivät osuvasti hiukan samoissa poukkoilevissa maisemissa sormia napsuttelevaa Vitun unelmat -vuodatusta. ”O My Gosh”, kuten Yona kertoi toistelleensa nuorempana.

Tummasti korkeuksiin kaartava En saa rauhaa oli hienosti toteutettu hallituilla polveiluilla ja poukkoiluilla. Riisuttu, kuulaan kitaranäppäilyn päällä asteleva Lintu liiteli keskittyneesti.

Vanhan heilan katkeransuloinen paluukäynti erosekseineen, kaikille eksille omistettu Sanomatta selvää nousi tasapainoisesti keinuen ja ylsi hienosti tunteeseen. Sitä seurannut Irti jatkoi komeasti isoksi nousevaa kaarta. Jousien rooli melankoliaa tuovana elementtinä oli iso. Helistimillä ravisteleva ja isoon jykevään soittoon kasvava Solut herää eloon oli päätösbiisinä toimivan massiivinen loppufiilistely keikalle.

* *

Arppa Airola.

Arppa, tuo kotimaan nykyskenen paras musiikillinen hötkyilijä, täytti omalta osaltaan Pispala-lavan edustan tiiviillä yleisömassalla. Runonlausunnalla yleisöä tervehtinyt Arppa Airola oli bändeineen aivan timantissa iskussa heti alusta. Laila vedettiin riehakkaasti, Yks kriisi irrotti viimeistään yleisön jalat ja Väistä taiteili juuri ja juuri bändin hallinnassa turbobuustillaan.

Hiippailen nytkyttelevä yöpala, uusi Kova meno Pengerkadulla sopi jazzbossa-laineineen ja kimaltelevine kitaratilutteluineen suomalaisen kesäillan auringonlaskuun kuin rantasauna.

Laavalamppuja antoi haikean kauniin hengähdystauon keikan kiihkeään huohotukseen vielä paremmin kuin toisena kuultu Leikkiä sanoilla. Aika monta riviä yleisöstä osasi jo sanat ulkoa.

Kartta väärinpäin jatkoi heleän riisutusti, Oulu (theme) aloitettiin härnäillen parin soinnun verran ja jammailtiin leppoisasti virnuillen. Yhtyeen rikassovitteinen soittojuoksutus antaa paljon paikkoja poukkoiluun, soveltamiseen ja sooloiluun. Ja kyllä, myös Antti Ahoniemen bassolle.

Silmät-kappale sai jo nauttia tummenevasta maisemasta siniseksi valaistun savun keskellä.

* *

Rannan teatterin lavalla hurmasi Lyyti.

Liekö sitten yleisömassan ääntä vaimentava vaikutus syynä vai varmisteltiinko liikaa kahden samaan aikaan toimineen lavan mahdollista toistensa päälle kuulumista, mutta Arpan keikalla laulu ei ollut tahtonut kuulua paljon miksauskoppia kauemmas. Ainakaan Arpan musiikki ei mitenkään häirinnyt Amphiteatterin katsomon ja Pyhäjärven väliin rakennettua sympaattista lavaa, jossa Lyyti bändeineen kyseli samaan aikaan Mihin voi soittaa hempeällä indiepopillaan.

Tällaiset tiettyyn skeneen ja kohderyhmään painottuvat tapahtumat kärsivät väkisinkin päällekkäisyyksistä enemmän kuin ns. kaiken kansan festarit, joissa voi suosiolla ohittaa vähintään puolet keikoista omien kiinnostustensa mukaan. Nyt jäi Lyytikin itseltäni pikavisiittiin.

* *

Vestan keikalla häähuntu ja tuulikone sai isoa roolia.

Tummaa elektronista poppia pohdiskelevan julistavasti esittävä laulaja-lauluntekijä Vesta toi visuaalista näyttävyyttä tavaramerkiksi muodostuneeseen mustavalkoiseen tyyliinsä tuulikoneella ja morsiushunnulla. Selkeästi etulinjaan bändiinsä nähden asetettu Vesta hallitsi show’ta tummana kuningattarena. Hitikkyyttäkin piisaa, kuten esimerkiksi Turvallista sotaa ja Sun katu todisti. Periodin kohtalokas piano soi hienosti Pyhäjärven rannassa.

* *

Maustetyttöjen Kaisa.

Maustetyttöjen lakoniset mutta tarttuvat, päihteiden, epäonnisen rakkauden ja itsemurha-ajatusten ympärillä pyörivät tarinat ammentavat syvältä suomalaisen angstin ytimestä. Vaihteeksi iskelmän ja Agentsin kanssa tehtyjen yhteiskeikkojen parista duokeikalle nousseet Karjalaisen siskot pitkine aamu(?)takkeineen olivat visuaalisesti eleettömiä, mutta haikeankauniit biisit kantoivat hyvin. En unta varmaan saa haudassakaan, Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä ja Ne tulivat mun isäni maalle veivät heti syvälle Maustetyttöjen apaattisiin huonosti menee -tarinoihin. Helsingin kadut ja Vaalan korvet ovat yhtä lailla läsnä myös tuoreemmassa Taksilla Vaalaan -biisissä.

Uusi julkaisematon biisi, pakolaisuutta ja sen synnyttämiä tunteita pohtiva Pidä hyvänäs multasi kotimaa onnistui herkistämään. Aiheen kaunis käsittely tuo monotoniseen rytmiin riittävästi tunnetta, vaikkei biisi ihan yhtyeen tarttuvimpiin ylläkään.

Ihan niinkuin mukamasten vaan -humpan jälkeen Jos vain pääsisin pääsi sisälle -kappaleen öinen kuulaus rauhoitti keikkaa, kunnes Talvi Talvikin kanssa ja Viidestoista päivä nostivat tempoa ja kaarta. Homma paketoitiin Tein kai lottorivini väärin ja Jos mulla ei ois sua -hiteillä.

Takuuvarmaa työtä 2020-luvun Leevi & The Leavingsiltä, mutta eipä Maustetyttöjen keikoilla paljoa niin sanotusti tapahdu. Musiikki sinällään jatkaa vahvasti valitulla linjallaan myös uusilla kappaleilla.

* *

Olavi Uusivirta.

Olavi Uusivirta oli takuuvarma valinta päättämään perjantai päälavalla. Kitaristi Timo Kämäräinen, basisti Jaakko Kämäräinen ja rumpali Olli Krogerus muodostavat sen verran taidokkaan ja tiukasti soittavan bändin, että Uusivirta voisi halutessaan seistä vaikka päällään, eikä keikka siitä paljon häiriintyisi. Energinen liike, laulattaminen, yleisön luokse liikkuminen ja sen syliin heittäytyminen kuuluvatkin Uusivirran ohjelmistoon. Ennen muuta Olavi Uusivirta on kuitenkin suomalaisen popkentän kestomenestyjä, jolta riittää hittiä kesästä talveen ja tunnelmasta toiseen.

E=mc2 aloitti reippaan hymyilevän setin veikeästi poseeraavine kielisoittajineen. Yhtye nosti yleisön laineelleen viimeistään Kultaa hiuksissaan -kesähitillä ja haikean lempeällä Ehkä sun on pakko mennä -kappaleella. Tiiviisti soittavan nelikon koristelee Timo Kämäräinen kuulaine kitaratilutteluineen. Hyväntuulinen ja heleä, mutta tiukasti eteenpäin rullaava ja rocksäröinen soitto toimii hienosti elokuun viilenevässä kesäyössä. Kadotaan Olavin johdolla Mikä-Mikä-maahan.

On niin helppoo olla onnellinen kaikui odotetusti yleisön purkautuessa pikkuhiljaa kesäyöhön. Eikä väistämättä vastaan tullut sähköjen katkaiseminen puoliltaöin paljon menoa haitannut, kun yleisön loppulaulatuksen voi hoitaa ihan akustisestikin.

* *

Lauantai

Yleisö löysi lauantain aloittaneen Iisan keikalle.

Iisan ei hirveästi tarvinnut kehottaa kansaa avausbiisillään Tuu tänne, sillä väki oli runsaissa määrin saapunut katsomaan lauantain festivaalipäivän käynnistävää keikkaa. Iisan kuulaan raukea ja öisesti silittelevä pop rakentuu Arttu Hokkasen leijailevan konemaiseman ja Antti Hietalan liverumpujen yhteiselle sykkeelle sekä kitaristi Omar Zakikin vaivihkaiselle, paikoin pisteliäälle soitolle. Yhdessä osaset luovat rytmiaallokon, jossa Iisan laulun kelpaa lipua.

Lentäjälegenda Amelia Earhartin teemalle rakentuvan viimevuotisen Amelia-albumin kakkosraita Sisko sai hyvin vastakaikua yleisöstä. Iisan festarianthem Kun olit nuori sai jengin taputtamaan mukana ja viimeistään karistamaan iltapäiväsiestan unihiekat silmistä. Eleettömän hillitty sopii hyvin kuvauksena Iisan musiikkiin.

Kaunein syy -hitti toimii aina ja missä kohtaa päivää vain. Liekö syynä hiukan eilisen illan Pispala-lavan keikkoja pienempi väkimäärä vai eilisestä tarttunut oppi, mutta ainakin Iisan laulu kuului hyvin ihan taakse asti.

Ensiesityksen saanut Saari kasvatettiin mukavan massiivisiin mittoihin. Lavalla ei välttämättä tapahdu paljoa liikettä, mutta Iisan musiikissa on imua. Ei sodassa ei rakkaudessa levitti lämpimämpää sykettä iltapäivään, ja Iisan antama bailauslupa innosti osaa yleisöstä ihan jorailuun asti. Kuulaassa Jos se sattuu -kaunokaisessa konemies Arttu Hokkasen perkussiot toivat mukavasti eläväisempää rytmiä. Veli Kauppisen kanssa duetoitu Puutarhajuhla istahti alas kuulaaseen seesteisyyteen, Kohinaa nosti vielä energiaa. Oikein hyvä käynnistys päivään.

* *

Antti Autio täytti Pyynikkilavan edustan.

Tuttuun valkoiseen röyhelöpaitaan sonnustautunut Antti Autio oli upean Kaikki talot huojuu -albuminsa myötä varmasti yksi festivaalin odotetuimpia esiintyjiä ja olikin aivan erinomaisessa paikassa Pyynikki-lavan avausaktina. Haikean Tuhansien öitten läpi -kappaleen kerrostuvilla kasvatuksilla kesän viimeistä keikkaansa rakentanut Autio oli yhtyeineen siltikin hiukan hämmentyneen oloinen vastaanoton innokkuudesta. Vaikka ihan klubikeikan kaltaista yhteisen tilan euforiaa ei ehkä syntynyt, oli Antti Autio yksi ensimmäisen Festivaali-festivaalin täysosumakeikkoja.

Riisutun akustisesti rämpytelty, napsuteltu ja kopsuteltu Pihkassa houkutteli yleisöä hoitamaan viheltelyosuudet, mutta siihen ei parkkipaikallinen väkeä vielä ihan yltänyt. ”Mä enemmän nään että siellä vihelletään”, totesi Autio vihellytyksen mentyä hiukan niin ja näin. Mutta jos jollain oli vielä jotain muureja yhtyettä vastaan, ne murtuivat viimeistään sympaattiseen sinnepäin osallistamiseen.

Onko liian myöhä lähti jälleen leveämpään soundiin ja heleään kasvatukseen, aina kitaristi Joel Parvamon särövongutukseen asti. Liikaa sai parkkipaikallisen väkeä heiluttamaan käsiään raukean kasvatuksen mukana. Kohtalokkaasti junnaava Kaikki hyvin huohotti itseään vakuutellen, ja Kaikki talot huojuu keinui pelkistetyn alun jälkeen asteittain isompaan sovitukseen mukavan vaivihkaisesti, luopumatta pienestä heleydestään.

Linnut jotka löytää aina kotiinsa jatkoi heleän haikeaa keinutusta, houkutellen yleisöä mukaan la la lai la la lai -hoilotuksineen. Melankolisen töksäyttelevä Minä tuon mukanani sateet kaikui rannassa komeasti. Sitä duurimpaa laitaa hempeilevä Tehty sinulle oli hyvä halailu, pelkästään Joska Saarisen rumpujen varassa laulatettu kerto pisti kädet heilumaan koko kentältä. Lisää ääntä oli luonnollinen lopetus, tuoreen Greenpeace-yhteistyövideon tiimoilta. Päräyttävän energinen sahaus!

* *

Pambikallion kitaristi Lauri Kallio sai myös revitellä.

Pambikallion soundcheckissä alkanut äänitekninen säätö jatkui vielä keikan ensimmäisen kappaleen Antaa tulla vaan aikana sen verran pahasti, että humisevaääninen laulaja Pauliina Koivusaari joutui pitelemään korvistaan kiinni monitorikierron vuoksi. Biisin hypnoottista tunnelmaa moinen ei kuitenkaan pilannut, ja toisena soitettu Horros leijaili jo melko normaalin kuuloisesti, kun yksi piuha oli vaihdettu. Kitaristi Lauri Kallion mikkikin alkoi toimia.

Viisihenkinen Pambikallio soi hienosti. Eden tarjoili huminaa, leijailua, sähköistä sykettä, hypnoosia, pehmeää laulua ja teräviä naksuja. Häntä kaarteli eteerisesti mutta silti tanssijalkaisesti, Neitoperhonen enemmän haaveillen. Olisi kyllä kiva nähdä Pambikallio joskus öisempään aikaan ulkona, kun soundi on niin eteeristä ja ”viileää”.

Volvo nosti osan väestä raukeaan tanssihuojuntaan. Mustaa sappea valutettiin korviin hyvin pikkuhiljaa, kaikuisesti ja uneliaasti. Vallasta rämpytteli vallasta hullaantuneena, tarjoillen hienoja sanallisia hetkiä. Kuulaskaikuinen ”anteeksiantamattoman raakalaismainen ilmaa hallitseva paholainen” jäi päähän pyörimään ja hieno hiljentyminen tapahtui ”silti sinua niin säälin, et edes ymmärrä tehneesi väärin” -säkeiden äärellä.

* *

Ursus-rumpali Aleksi Ripatti.

Koko tapahtuman raskainta antia tarjoili päälavalla Ursus Factory. Laulajakitaristi Jussi Pelkosen ja rumpali Aleksi Ripatin poukkoileva suomirockduo oli liikkeellä selvästi äkkivääremmän hevipuolensa johdolla. Melodiset rokkipalat Mimosan tapaan jätettiin toiseen kertaan, kun MAMAMAMA (mä haluun kaiken) ja garagerockaavan Rakastuin lesboon -kappaleiden iskulausehuudatukset, iskevät riffit ja munakas remellys valtasivat kentän.

Don’t Stop Believinin aikana Jussin musta takki sai lähteä. Hiukan kepeämmän Rakkauttasi tarvitsen aikana yleisö oli jo täysin karhukaksikon hanskassa. Stadin kesä sai indiekansan hyppimään pomppumetallin tahdeissa. Jussin ärinät viilsivät korvissa. ”Miksi nuori mies on valmis monttuun? Vastaus on yksi Stadin kesä, kun ei se tunnu miltään…”

Aikaansa kutaki jatkoi samaa raivopaahtoa, mätkettä ja mähellystä. Karhupainia! Aleksin päätti hypätä yleisöön surffaamaan ja eipä aikaakaan, kun myös Jussi jätti loopin pyörimään ja hyppäsi mukaan.

”Nyt vittu herätys!” oli keikan puolivälissä jo aika turha herättely, koska jengi oli pitkälti valmista kauraa. ”Pääpäivää” ja ”Jauhojengiä” huudattanut Pinkki pilvi oli tulossa Ilosaarirockista eli oli lähimpänä Ursuksien festivaalibiisiä. ANO (mitä kummaa) pomputti, Kaikki on niin vitun ihan jees vatkasi ja herutti. Suomen rockein duo!

* *

Jesse Markinin bändi soitti tiukasti.

Viileän sielukkaan livebändin tukema Jesse Markin julisti tiukkaa sanaflow’ta mutta myös tunnelmoi sielukkaasti falsettiin asti taittaen. Juureva mutta energisesti sykkivä ja purskahteleva musiikki upposi hienosti pimenevään kesäiltaan. Indiepop, hiphop, elektro ja soul lyövät kättä mutta energia kumartaa vahvasti rockin suuntaan. Taitavat soittajat kitaristi Nicolas Rehnin johdolla tuovat pakettiin progeilevasti polveiluja.

Markinin musiikki ei ole niinkään R&B:tä vaan rockimpaan suuntaan kallistuvaa modernia rytmimusiikkia. Soitto on mukavan tiukkaa ja siinä kaikaa mausteita 1990- luvun bigbeat ja drum’n’bass -vaikutteista. Keikan lopettaminen otteella Fatboy Slimin Rockafeller Skankista viittasi myös tähän suuntaan. Vesisade käväisi Markinin keikan loppumetreillä, muttei vielä haastanut yleisöä varustautumaan kastumisen varalta.

* *

Ruusujen Ringa Manner.

Festivaalin järjestäjät selvästi tiesivät mitä olivat tekemässä, mistä viesti muutenkin toimivien järjestelyjen lisäksi se, kuka soitti missäkin ja missä kohtaa. Elektronisen popmusiikin takuuvarma tanssiviihdyttäjä Ruusut nosti hienosti tunnelmaa iltaa ja sen muita huipennuksia kohti. Tummenevassa illassa helsinkiläisnelikon visuaalinen näyttävyys sai oikeutusta.

Pintandwefallin ja The Hearingin Ringa Manner on yhtyeessä tietynlainen keulakuva ja se laulaja, jonka ääni korvissa helisee. Disco Ensemblen Miikka Koivisto on toki Mannerin tavoin eturivissä ja laulaa, mutta Koiviston tulkinta toimii parhaiten duetoissa Mannerin kanssa. Lyömäsoitintiskin takana operoiva Alpo Nummelin ja monenlaista soitinta aina tarpeen mukaan taituroiva Samuli Kukkola eivät ole hekään mitään taustasoittajia, sillä Ruusut on nimenomaan osiensa summa, johon pitää vielä lisätä tuottaja Artturi Taira ja sanoituksia kirjoittava Lauri Levola.

Vuoden 2020 Kevätuhri-albumin kappaleet, pohdiskelevasta sykkeestä kertoon nouseva Tuuli puhaltaa ja pohjamurinallaan kehoon käyvä Avaimet avaa ovii avasivat pelin, isosti kaartava <3 <3 ja päähän soimaan jäävä Toyota Celica olivat jo ytimessä ja bileet niiden myötä kunnolla käynnissä.

Festivaalin tanssihurmos oli paitsi Ruusujen kesän viimeinen keikka niin myös viimeinen pitkään aikaan; syksyllä on yhtyeen sanojen mukaan jotain isoa tuloillaan.

Haamuaseman vuorolaulu ja vaivihkaisempi kasvatus antoi hengähdystauon. Illalla-kappaleen ”Mä oon sun mä oon sun mä oon sun” -toisto hypnotisoi pehmeästi taustan painaessa kaasun pohjaan. 4321 pöräytti reivitorvea vauhdikkaiden mutta pehmeästi loistavien neonvalojen sekaan, rauhallisemmin tunnelmoiva Siamilaiset askelsi kulmikkaammin. Sirpissä kulminoitui, kuinka duetto on parhaimmillaan mahtava täsmäase. Haluun et sä kaipaat mua vedettiin ruvelle, ja Glitchit toimi hyvin viimeisenä tamppauksena.

Ruusujen live ei ehkä kuitenkaan ole ihan sellaista yleisön kanssa juhlimista kuin vaikkapa edellisiltana Uusivirralla. Nelikko saa toki kansan mukaan tanssiin, mutta on vauhdistaan huolimatta hiukan eteerinen ja etäällä. Siihen toki vaikuttaa myös musiikin klubimainen luonne. Keikka oli joka tapauksessa erinomainen tykitys, sadekuurouhastakin huolimatta.

* *

Litku Klemetin soitto lämmitti sadekuurosta huolimatta.

Vesisade palasi kunnolla sopivan mökkimäisen ympäristön hämärän myötä saavuttaneen Pispala-lavan finaalin, Litku Klemetin keikan alkaessa. Juurevamman, lämpimämmän ja irtonaisemman musiikin polveilevan retken aloitti Miksi en lähtisi kaupunkiin -biisi, joka svengasi kostean keikan liikkeelle hengittävällä mutta polveilevan rikkaalla soitolla. Syksyllä julkaistavalta uudelta levyltä kuultiin arjen tylsyydestä kertova kappale, jossa ”hommat ei enää mee hyvin”.

Sanna Klemetin eläväinen kosketintyöskentely, Pekka Tuomen vahvassa roolissa oleva kitaratilutus ja melodiajuoksutukset sekä basisti Aleksi Muhosen ja rumpali Sami Keinäsen muodostaman rytmiryhmän kaupan takuulla juokseva rytmipohja lämmittivät Litkun setin lauantai-illan hymyilevimmäksi esitykseksi.

Kuulaasti svengaava Sinä tiedät sen sai aikaan levotonta liikehdintää pianopenkillä. Jääkuningatar riisui vielä siitäkin heleämpään säkeeseen, josta noustaan pienen kohtalokkaaseen kertoon. Kasarisykkivän Monan riisuttu haikeus sai edellisen tapaan mukaansa eturivien innokkaan kuoron.

Tymäkkä ja kaikuisa Poikien kyyneleet Keke Koala Korporaatioineen näytti kuinka kuulas kitaratilutus sekä kuuluu että näyttää hyvältä pimeässä kesäyössä. Sen ääressä Litkukin meni polvilleen.

Huohottavan hätäisesti kiiruhtavan Kateellinen lapsille -kappaleen jälkeen Litku huusi: ”Haluutteko kuulla rokkia? No täältä sitä tullee!” Ohjeet elämään olikin ”meet uimaan, vaikka jalat ei yllä pohjaan” -lyriikoineen sen verran tiukkaa kohkausta, että rocklupaus todellakin lunastettiin. Räyh! Lippiskin lensi yleisöön!

Pianon äärelle rauhoittuvana kuulaana balladina alkanut seuraava kappale leveni hillitysti koko bändille, mutta pysyi kertosäenostostaankin huolimatta aika heleänä kapakkipianorokkina.

Sitten olikin aika perustaa yhteinen bändi yleisön kanssa. Litku olisi Greg Lake Emerson, Lake & Palmerista. Bändirakkautta, höpöttelylaulua ja tiluttelua.

Yöt on unta varten -kappaleen haikean raukea iskelmärock sai peräänsä pienen lavalta poistumisen jälkeen Litkun soolona käynnistämän uuden biisin Asiatonta oleskelua sekä odotetusti keikan paketoivan Juna Kainuuseen -hitin. Jälleen mainio esitys.

* *

Chisu otti kaiken irti uran viimeisestä festivaalikeikasta.

Chisu oli Pyhäjärven rannalla viimeisellä festivaalikeikallaan ja kattaus, puitteet ja asenne olivat sen mukaisia. Viisitoista vuotta kotimaisen musiikkikentän valovoimaisimpiin artisteihin lukeutunut Christel Chisu Roosberg on julkisuuteen antamiensa kommenttien mukaan väsynyt artistiminäänsä ja haluaa enemmän luoda yhdessä kuin huolehtia somepäivityksistä. Minkäänlaista väsymystä ei kuitenkaan ollut näkyvissä Pyynikkilavan huipennuksessa, pikemminkin ne viimeisetkin energiavarat oli viritetty näyttävään hittipotpuriin.

Räväyttävästi Mun koti ei oo täällä -hitillä käynnistetty keikka oli tunnetta pullollaan ja alusta asti täynnä yhteislaulua, tanssia, taputuksia, käsien heiluttamista ja niin edelleen. Näyttävällä valotulituksella koristeltu lava jätettiin Chisun liikkeelle bändin vaikuttaessa taustalla. Silminnähden tunteikkaasti keikkaansa esittänyt Chisu oli näyttävä valtavassa takissaan ja korkokengissään. Festivaali-festivaalin mainossukat olivat hauska yksityiskohta asukokonaisuudessa.

Veikeästi kujertavat silittelyt (Baden-Baden), kohtalokkaat anthemit (Kolmas pyörä) ja öiset pohdiskelut (Sabotage) saivat seuraansa tuoreimman sinkun, Mun kulta -kappaleen pelkistetyn surumielisen kuulauden, Mysteerin pehmeän sykkeen sekä Momentumin elektrohaahuilun ja Ikävän teknopaukkeen. Pianoslovari Sama nainen toteutettiin yleisön laulamana, jonka päälle mukaan jouset ja muut mausteet.

Syntymäpäiväonnittelut yleisöön olivat toki hieno ele päivänsankareille, mutta onnittelulaulujen hoilaaminen tiiviissä festivaalisetissä on oikeastaan aika ärsyttävää. Onneksi Chisulla oli heittää loppunostoon vielä Ihanan ja Kohtalon oman kaltaisia kaiken kansan hyvän mielen hittejä.

* *

Festivaalin miljöö on komea ja luonnonkaunis, liikkuminen festivaalialueella ja sieltä kaupunkiin vaivatonta. Ruuhkia näkyi lähinnä ruokapaikoissa. Juomabaarit, ravintoloiden ruokapisteet sekä vaihtelevat pop upit pitsa- ja sipsitarjottavista kahvikojuun olivat kohderyhmän mieltymykset huomioiden valittuja. Juontajan spiikeissä esille tulleet turvallisen tilan ja ympäristöystävällisyyden vaateet näkyivät kaikkialla eikä minkäänlaista huonoa meininkiä tullut kahden päivän aikana vastaan.

Muutama artistiperuutus paikattiin vauhdilla, keikkojen rullaavuudessa ja soundipolitiikassa ei ollut muutamia yksittäisiä hetkiä lukuun ottamatta motkotettavaa. Artistikattaus oli jopa hulppea, mutta kun siirtyminen lavalta toiselle sujui helposti, ei paljoa tullut missattua. Suomalaiseen kesätapahtumaan olennaisesti kuuluva vesisadekin jäi muutamaan lauantai-illan kuuroon. Ensi vuonna uudestaan?

Ilkka Valpasvuo, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua