Aikuisrockia koronan aikaan – J. Karjalainen soitti Klubilla pandemiavaroituksia uhmaavalle kansalle

15.03.2020
Jkarjalainen1

Konserttiarvostelu: J. Karjalaisen musiikissa on viime vuosikymmenen aikana alkanut vilahdella uudenlaista spirituaalista syvyyttä. Se tuo keikoille sellaisiakin, jotka eivät ole koko kansan ralleihin aiemmin päässeet mukaan. Karjalaisen yhtye soitti täydelle salille koronaviruksen hiljentämässä kaupungissa.

J. Karjalainen Tullikamarin Klubilla torstaina 12.3.2020.

Joskus vuosikausia sitten kolumnisti Jyrki Lehtola kirjoitti jotain sen suuntaista, ettei ikinä uskaltaisi mennä J. Karjalaisen kanssa syömään ravintolaan jossa on ruudulliset pöytäliinat ja punaiset verhot. Seuraavalla viikolla radiossa soisi nimittäin kappale, jossa J. Karjalainen laulaisi käyneensä Jyrkin kanssa ravintolassa jossa oli ruudulliset pöytäliinat ja punaiset verhot.

Silloin irvailun ymmärsi. Artistin musiikillisista ansioista huolimatta ”Oi mikä ihana ilta / voi tapahtua mitä vaan” -tyyppiset lyriikat yhdistettynä alakuloisiin faijarockriffeihin jäivät minullekin turhan arkirealistisiksi jollotuksiksi. Samassa reseptissä piili tosin myös suuren kansansuosion salaisuus.

Karjalaisen piti laulaa veneen täydeltä verta vuotavasta miehestä ennen kuin pääsin kärryille. Vasta vuoden 2001 Marjaniemessä-levyn singlen myötä aloin jollain tavalla ymmärtää häntä. Veriteon kuvaaminen lapsuuden unenomaisten uimarantamuistojen kautta oli jännittävä lyyrinen asetelma.

Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt amerikansuomalaisprojekti Lännen-Jukka voitti folkloristiikkaa opiskelevan parikymppisen puolelleen. Rapakon takaa haetuilla banjon säestämillä ryyppäyslauluilla karjalainen irtaantui piristävällä tavalla lestistään.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. 2010-luvun aikana Karjalaiselta on ilmestynyt liuta arvoituksellisen kauniita rock-kappaleita, joissa ei ole lainkaan nuorempana vierastamaani renkutusleimaa. Karjalainen on läpikäynyt renessanssin, johon nuorempikin ikäluokka on päässyt mukaan.

Silti päätymiseni klubikeikalle vieläpä pandemian ensiaaltojen aikaan on ollut henkisesti pitkä matka.

* *

Ennen J. Karjalaisen Tullikamarin keikkaa on ehtinyt sattua yhtä ja toista. Ensin lämppäribändi Janne Tapion Sisäinen Avaruus on siirtynyt kokonaan toiseen ajankohtaan. Seuraavaksi Karjalaisen keikka on vaihdettu Pakkahuoneen puolelta Klubille. Vielä keikkapäivänä jännitystä on aiheuttanut hallituksen tiedotustilaisuus koronaviruksen varotoimenpiteistä. Yleisökapasiteetiltaan 450 hengen Klubi on jäänyt nipin napin sallitun kokoontumiskoon piiriin ja keikka päätetty järjestää.

Pelosta, epävarmuudesta ja kaupungin yleisestä hiljaisuudesta huolimatta talo tulee hiostavan täyteen. Keikan alkaessa Klubin lattialla tuntuu siltä, kuin seisoisi valtavassa lämpimässä ihmiskeuhkossa. Välittömässä läheisyydessäni pariskunta nuoleskelee toisiaan koko keikan ajan kuin olisi vuosi 1985. Ja kun huomiomme hetkeksi herpaantuu, edessä hytkyvän jätkän rasta käväisee tyttöystäväni kaljassa. Koronaa tai ei, juoma on hylättävä.

* *

Mitä pitäisi kirjoittaa Suomen suosituimpiin kuuluvan artistin keikasta? Tietenkin se toimii. Karjalaisen asenne suorastaan henkii vahvaa kuluttajansuojaa, ja bändi soittaa yhteen kuin olisi tehnyt sitä koko elämänsä. Kitaristi Mikko Lankinen veistelee tyylikkäitä kitarasooloja. Bassoa leiponut Tom Nyman ja rumpali Janne Haavisto pelaavat varmaotteisesti yhteen, ja Pekka Gröhnin koskettimet tuovat kappaleisiin taian tunnun. Ketään ei jätetä yksin.

Kokonaisuus soundaa rapealta, nykyaikaiselta ja terveeltä. Karjalainen kuulostaa jopa hämmästyttävän samalta kuin tuoreimmilla levyillään. Kaikki on treenattu saumattomaan kuntoon, eikä lievää yllätyksettömyyttä tarvitse potkia kauemmas yleisön laulaessa kuorossa mukana Villejä lupiineja, Telepatiaa ja Häntä. He haluavat kappaleita, joiden tahdissa ovat kasvaneet. He ovat puhallelleet voikukkia lähiöissä, juoneet kaljaa rantabaarissa laivoja katsellen, hoilanneet Ankkurinappia karaokessa.

Vaikka itse en olekaan, keskiluokkaisen suomalaisen onnen keskellä on miellyttävää seisoa. Karjalaisen kaltaisia tyyppejä tarvitaan yhdistämään kansaa, kun politiikka ei siihen pysty. Yleisö on huomattavan laaja-alainen kansakunnan läpileikkaus: on nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, hippejä, kauluspaitoja ja duunareita.

Silti huomaan janoavani tuoreempaa materiaalia, vilauksia tummempiin salaisuuksiin, Uuden Englannin nahkamiehiin, öisten maanteiden pettymyksiin ja hypnooseihin. Siihen suuntaan soisin Karjalaisen kulkevan enemmänkin.

2010-luvun Jukka Karjalaisen ansioksi voinee laskea rajatieteellisten kokemusten istuttamisen keskikaljarockin keskelle. Hän on alkanut kuvata maailmaa itsesuggestiossa löytämänsä sivupersoonan Markun kautta. Vaikka ”Apsin kioski” -tason arkirealistista viitekehystä ei ole hylätty, kappaleissa on alkanut pilkahdella uudenlaista spirituaalista syvyyttä.

Päättyneen vuosikymmenen mielestäni tärkeimmässä kotimaisessa kappaleessa Terve, Sirkka Lautamiehessä Karjalainen puhuu sata vuotta sitten eläneelle nuorelle naiselle kirpputorilta löytämänsä vanhan kasviston äärellä. Sivuille lakastuvat kukat rinnastuvat graniittilouhokseen, Iisakin kirkon rakentamiseen ja ihmisen surulliseen pysyvyydenkaipuuseen. Arkisen ylle laskeutuu liki yliluonnollinen huntu.

Sama huntu hulmuaa viime vuosien parhaassa autobiisissä Tummansinisessä seuralaisessa (jota Tampereen keikalla ei tosin kuulla), armoa huokuvaan popsävelmään sovitetussa läpisynkässä Stindebindessä ja esoteerisen hedonistisessa Menneessä miehessä.

Niissä on tarpeeksi tragediaa ja mysteeriä sellaisellekin, joka tuntee olonsa yksinäiseksi Karjalaisen kirkasotsaisen naivismin edessä.

* *

Karjalainen paahtaa lähemmäs kolmekymmentä kappaletta pitkän setin läpi väsymättömällä innolla ja asiakaspalveluhengellä. Erinomaisten ja vieraannuttavampien sävellysten mittelö repii kuitenkin kahteen suuntaan. Mitä minä teen täällä ja onpa hyvä, että olen täällä vuorottelevat. Sitä kai on kenen tahansa pop-artistista kiinnostuvan osa.

Livesetin aikana yhtälö kuitenkin ratkeaa. J. Karjalainen on aikuisrockia. Minä olen aikuinen. Minä kuulun tänne. Yhä suuremmalla vääjäämättömyydellä on käymässä selväksi, että nuoruuden rämäpäisessä vimmassa ylenkatsotut stingit, chrisreat, agentsit ja edukettuset ovat oikeastaan olemassa minua varten. He sanovat, että on aika rauhoittua, omaksua eteerisempi elämänasenne. On aika mitata kappaleita niiden autossa kuunneltavuuden perusteella. On työnnettävä paita housuun ja soitettava Telecaster-kitaralla ihastuttavan juustoisia sooloja.

Minä kuulen ja kuuntelen heitä. Ja nyt näköjään myös J. Karjalaista. He antavat luvan vanheta rockin parissa.

Voikukkalyriikat menköön läpi mielikuvaharjoituksina. Maailmassa on nyt sen verran hankalaa, että elämänmyönteiselle suomirockille kannattaa hetkeksi antautua vilpittömin mielin.

Jantso Jokelin, teksti ja kuva

Pin It on Pinterest

Share This