Yhden miehen enemmistö – Timo Soini jakoi maan lisäksi myös puolueensa

Soini saapuu ulkoministerien tapaamiseen Saksan Gymnichissä 2017. Kuva: Wiki Commons

Timo Soinin luoma Perussuomalaiset mullisti Suomen politiikan 2010-luvulla. Europarlamentissa brittikonservatiiveilta oppia ammentanut EU:n vastustaja jakoi kotimaan poliittisen kentän uusiksi.

Yhden miehen enemmistö -kirjassa (Otava, 2021) Soini kertoo kasvutarinansa populistijohtajaksi. SMP:n raunioille perustettu Perussuomalaiset nousi vuonna 2015 hallitukseen. Hyökkäämään keskittyneet populistit eivät kuitenkaan osanneet puolustaa. Halla-aholaisten lahko kasvatti puolueen kannatusta, mutta muutti herravihan ihmisvihaksi. Pienpuolueelle luodun suorajäsenyyden turvin äärioikeistolaiset kaappasivat puolueen ja Soini vetäytyi politiikasta uran huipentaneen ulkoministerin kauden jälkeen.

Halla-aholaisten lahko kaappasi elämäntyön

Timo Soinin uutuuskirja keskittyy todistelemaan, että toreja kiertänyt karvalakkikansan johtaja kasvoi ministerinä valtiomieheksi. Ulkoministerivuosien saavutukset ja reissut kerrotaan ensin tarinoina ja listataan vielä kirjan päätteeksi luetteloksi.

Perussuomalaisten nousun ja jakautumisen vaiheita ja avainhenkilöitä on kuvattu monessa kirjassa, myös Soinin kertomana (Maisterisjätkä, 2008, Peruspomo, 2014 ja Populismi, 2019). Niistä Yhden miehen enemmistö ei tarjoa juurikaan uutta tietoa.

Soini ei ruoski itseään siitä, että antoi äärioikeistolaisen lahkon kasvaa puolueensa sisällä, vaan kuittaa jakautumisen syyksi suorajäsenyyden. Pienpuolueessa oli haluttu, että uudet jäsenet pääsevät heti vaikuttamaan puoluekokouksessa. Tämä mahdollisti puolueen kaappaamisen. ”Halal-aholaisten” suljetut someryhmät keräsivät äärioikeistolaisia, jotka ylpeilivät rasismituomiollaan ja marssivat käsi jäykkänä Seinäjoelle vaihtamaan puolueen johdon.

Liian suureksi kasvanut puolue oli lipsunut tiukasti lankoja pidelleen johtajan näpeistä. Sinisessä tulevaisuudessa ministerin pestiä jatkanut Soini erotettiin puolueesta, jolle oli uhrannut parikymmentä vuotta ja terveytensä.

Soini ei peittele vastenmielisyyttään nykyistä persuöyhötystä kohtaan. Hän ei enää voi äänestää perustamaansa puoluetta, mutta ei myöskään halua auttaa poliittisia vastustajia murskaamaan elämäntyötään. Siksi Soini pitää kielen keskellä suuta ja kirjoittaa sisäsiististi.

Kasvun vuosia kuvatessaan mies pääsee vauhtiin. Ne tarjoavat kirjan mehevintä antia ja hernekeiton hajuista oppia politiikan jalkatyöstä.

”Missä EU, siellä ongelma.” Kuva: Wiki Commons

Jalkatyötä Leppäsen opissa

Lukija ei jää mistään olennaisesta paitsi, jos hyppää yli lapsuus- ja nuoruusvuosien kaverikiitoslistoista. Soini hehkuttaa, että nuoruuden kohelluksista, matkasta katolilaiseksi ja monista muista tapahtumista voisi kirjoittaa kirjoja – mutta ei kerro mitään.

Lähiön kasvatti vietti kesänsä Sastamalan Heinoossa ja oppi puhuttelemaan ihmisiä sekä maaseudun että kaupungin kielellä. Lukiolaisena SMP:n jäseneksi liittynyt Soini kesti Veikko Vennamon kovan koulun, jonka jälkeen juuri mikään ei enää murtanut teflonpintaa. Ujosta ja tyytyväisestä pojasta kasvoi tyytymätön poliitikko, joka osasi puhutella hiljenevän maaseudun väkeä.

SMP-vuodet opettivat nuorelle miehelle uskallusta, röyhkeyttä ja julkisuuden hyödyntämistä. Jalkatyö Urpo Leppäsen kanssa näytti, miten kansaa kohdataan:

”Jos kenttäkierroksella sattui eteen myymälä- tai kirjastoauto, sen perässä ajettiin hetki ja odotettiin seuraavaa pysäkkiä. Siinä oli valmis tilaisuus. Leppänen kävi kättelemässä kaikki asiakkaat. Tehokas henkilökohtainen tapaaminen, ja varmasti kaikki kertoivat eteenpäin, että Leppänen kävi meidän kauppa- ja kirjastoautossa. Aivan yliveto temppu oli tukimiehen soitto raviradalle, jossa Urpo Leppästä pyydettiin soittamaan Veikko Vennamolle. Kuulutus kaikui sadoille ihmisille paikallispuhelun hinnalla. Leppänen ei välttämättä raveihin ehtinyt.”

20 vuotta vettä kylmälle kiukaalle

Soini tunsi pelonsekaista ihailua Veikko Vennamoa kohtaan. Konkurssiin ajautuneen SMP:n raunioille rakennettu uusi puolue omaksui oppi-isän herravihan. Hiljentyvän maaseudun puolustaja kasvatti hitaasti kannatustaan EU:n vastustuksella.

Soini heitti parikymmentä vuotta vettä kylmälle kiukaalle. Hän oli tehnyt yli 20-vuotisen uran politiikassa, kun hänet valittiin ensimmäistä kertaa 38-vuotiaana Espoon kaupunginvaltuustoon.

Eduskuntaan Soinin auttoi vuonna 2003 kristillisten kanssa tehty vaaliliitto. Vaalimainoksissa luki: ”Kuulen ääniä. Suomalaisia.”

Heti eduskuntaan noustuaan Soini joutui paimentamaan laumaansa. Persujen kantorakettina toiminut Tony Halme päivitteli kansanedustajan uransa alkajaisiksi haastattelussa, että ”meillä on lesbo presidentti ja minä kansanedustajana. Kaikki näköjään voi olla mahdollista.” Hieman myöhemmin viinan, huumeiden ja hormonien sekoittama showpainija virui kolme viikkoa koomassa.

Seuraavaksi myrskyn silmässä oli Kari Bärlund, yksi perussuomalaisten neljästä perustajajäsenestä. Eduskuntaryhmän pääsihteerinä toiminut Bärlund kavalsi puolueen varoja.

Sekoilut katkaisivat puolueen orastavan kasvun. Soini hyödynsi vuoden 2006 presidentin vaalien tentit, keräsi yli 100 000 ääntä ja käänsi sekä uransa että puolueen nousuun. Ilmiöön herättiin keskustassa, ja Jarmo Korhonen ehdotti maalaisliiton ja vennamolaisuuden yhdistämistä.

Piilokannatus tuli esiin vuoden 2008 kuntavaaleissa, joista alkaen Soini linjasi perussuomalaiset vanhojen puolueiden vaihtoehdoksi. Padot olivat murtumassa. Soini nautti vastustuksesta, joka toi ilmaista mainosta ja sai median työntämään vaalivankkureita.

Nimi vieraskirjaan: Soini tapasi Yhdysvaltain ulkoministerin Mike Pompeon 2018. Kuva: Wiki Commons

Brysselin konservatiivikoulu

Vuoden 2009 EU-vaaleihin Soini lähti hakemaan puolueelle näkyvyyttä ja uskottavuutta. Brysselin syrjähyppy oli kuitenkin hänelle itselleen vielä merkityksellisempi. Soini kiinnostui kansainvälisistä asioista ja loi maailmalle kontakteja, joista oli myöhemmin hyötyä. Hän pääsi lähietäisyydeltä seuraamaan, miten Brexitiä junailtiin ja oppi brittikonservatiiveilta, miten mahdoton toteutetaan.

Brysselin vuodet tarjoavat opettavaisen kurkistuksen kulissien tapaiseen vääntöön. Euroopan parlamentissa ryhmän perustamiseen tarvitaan vähintään 25 meppiä seitsemästä eri maasta. Tämä tarjosi Soinin kaltaiselle juonittelijalle pelin paikan.

Kahden EU-parlamentissa vietetyn vuoden aikana hän menetti kosketuspintaa kasvaneeseen puolueeseen. Enää jokainen uusi jäsen ei ollut tuttu. Soini kehuu oppineensa Brysselissä delegoimaan ja jakamaan vastuuta, mutta kotimaahan palatessaan hän keräsi taas langat käsiinsä.

”Perussuomalaisia pitää ajaa rautakuolaimilla, muuten kärryt lähtevät laukalle. Tässä suhteessa puolueessa ei mikään ole muuttunut. Voi olla, että tietty levottomuus ja kurittomuus liittyy tämän tyyppiseen kansanliikkeeseen, osa sen elinvoimasta saattaa jopa tulla tästä lähteestä. Mutta jossain vaiheessa pinna katkeaa, kun joutuu koko ajan paimentamaan aikuisia ihmisiä.”

Kuntavaaleissa nimeä ja uskottavuutta saaneiden johdolla perussuomalaiset järjestivät vuoden 2011 eduskuntavaaleissa poliittisia mannerlaattoja järisyttäneen jytkyn. Vaalitorien hiljaisilla teltoilla ihmeteltiin, kun väki jonotti soppaa keltavihreissä katoksissa. Soini sai maan hiljaiset lähtemään uurnille.

Kreikan tukipakettia vimmaisesti vastustaneet perussuomalaiset eivät voineet kääntää takkiaan ja lähteä hallitukseen. Soini jatkoi torien kiertämistä ja nosti perussuomalaiset pääoppositiopuolueeksi. Puolue kasvatti kannatustaan presidentin, EU- ja kuntavaaleissa, mutta tulokset katsottiin tappioiksi, koska kannatus jäi jytky- ja galluplukemista.

Populistipuolue ei kestänyt vastuuta

Vuoden 2015 jatkojytky nosti perussuomalaiset valtaan. Hallitusneuvotteluiden aikana Soini koetteli ajatuksia Brysselin-vuosien aikana tutuiksi tulleiden konservatiivipoliitikkojen kanssa: olisiko Suomi laitettavissa kuntoon ja toimisivatko kaavaillut talous- ja työllisyystoimet.

Soini oli valmis kantamaan vastuuta Sipilän hallituksessa, puolue ei. Soini koki saavansa aikaan merkittäviä päätöksiä, mutta puolueen odotukset olivat ylisuuria. Porvarihallituksen saneeraukset olivat kannattajakunnalle vaikeita. Soini myöntää yliarvioineensa puolueen kestokyvyn.

Kohtalon oikusta maahanmuuttoa vastustanut puolue oli vallassa, kun pakolaiskriisi sekoitti koko Euroopan ja toi kymmeniä tuhansia turvapaikanhakijoita Suomeen saakka. Maahanmuutto ei ollut Soinille ydinkysymys. Hän kannatti pakolaisvyöryssä humaania linjaa, mutta ajoi puoleen kannattamia tiukennuksia.

Pakolaiskriisi voimisti puolueen halla-aholaista oppositiota, jota Soini kuvaa lahkoksi. Perussuomalaisten hajoamisen värikkäät vaiheet on kerrottu moneen kertaan. Soini korostaa, ettei hän kuulunut pääarkkitehteihin, jotka perustivat Sinisen tulevaisuuden ja pelastivat kaatumassa olleen hallituksen.

Soini kehuu ministerinsä, mutta päästää ympäriltään kadonneet luotetut vähillä sivalluksilla. Suomen Uutisten persupropagandaa pyörittänyt Matias Turkkila aisti muutoksen ja siirtyi Halla-Ahon ja ”kopiomaisteri” Laura Huhtasaaren taakse.

Erityissympatiat kerää duunareiden aateliin nimitetty Jari Lindström, jonka Soini sanoo melkein tapattaneensa kahdella ministerin salkulla. Pientä kohua herätti kirjan kuittaus, että Henna Mäntylä huomasi nopeasti sosiaali- ja terveysministerin saappaat liian suuriksi. Viisi vuotta sitten Mäntylä perusteli yllätyseroaan perhesyillä, läheisen sairastumisella.

Kokoomuksen kirppusirkus

Kun puolue hajosi alta, Soini keskittyi ulkoministerin tehtäviinsä. Hän tuntuu vakuuttelevan itselleenkin valintojensa, tapaamistensa ja päätöstensä merkitystä. Palo oli kuitenkin sammunut. Sen huomaa siitä, että Soini päätyy poikavuosilta tuttuihin kiitosluetteloihin ja kehuu ministeriön vahtimestaritkin. Pidättyväistä kerrontaa hän perustelee sillä, että ulkoministeriön asioita ei levitellä julkisuuteen.

Sipilän hallitus selvisi pakolaiskriisistä ja Kreikan tukipaketeista, muttei sotesta. Siitä Soini syyttää kokoomusta.

”Kykypuolueen kyvyttömyys tehdä perustuslain raamien mukaista ratkaisua toi ensin vaalitappion ja sitten punavihreän sekasotkun hyvinvointialueineen. Kokoomus jarrutti sotea neljä vuotta ja ajoi aina esityksiä, jotka kaatuivat perustuslakiin. Nyt saamme sosialistisen mallin kokoomuksen kitinästä huolimatta. Kokoomuksen takia saamme nyt sen, mitä kukaan ei halua. Tämän vuoksi en halua kuulla sotesta enää sanaakaan, liian monta iltaa meni minulta aivan piloille; ei syntynyt lasta eikä paskaa.”

”Kepu pettää aina” -maineesta huolimatta Soini kehuu yhteistyötä keskustan kanssa. Sen sijaan kokoomuksen ryhmä ei hänen mukaansa tukenut sen paremmin Alexander Stubbia eikä tämän tilalle nostettua Petteri Orpoa.

”Kokoomus on porvarillinen kirppusirkus, jonka sote-linjat sotkee tarmokas Jan Vapaavuori, oli sitten missä tahansa virassa.”

Soini vetäytyi politiikasta ulkoministerikautensa jälkeen. Kuva: Wiki Commons

Kohut tuovat näkyvyyttä

Timo Soini tunnetaan iskevistä, ärsyttävistä ja mieleen jäävistä hokemistaan. Soinismit tulivat tunnetuksi vuoden 2006 presidentinvaalikampanjassa, johon vihdoin kansanedustajaksi noussut puoluejohtaja lähti tekemään tunnetuksi itseään ja perussuomalaisia. ”Missä EU, siellä ongelma” -heitto upposi kansaan.

Vennamon esimerkki oli opettanut Soinin ”sanomaan asiat niin että ne ymmärretään, ei välttämättä niin, että niistä oltiin samaa mieltä”. Provosoivat ja yliampuvat soinismit saivat sanoman uppoamaan kansan syviin riveihin. Herrat nauroivat, media paheksui ja kansa äänesti.

”Sanat ovat tärkeitä, ja niiden pitää mennä tunteisiin ja aiheuttaa tunnereaktio. Lisäksi sanomisen pitää olla ymmärrettävää ja kiinnostavaa”, Soini kirjoittaa. Hän opetteli etenkin Brysselin-vuosinaan määrätietoisesti populistipoliitikoiden keinoja: äänenkäyttöä, ilmeitä, eleitä, tiivistämisen ja toistamisen taitoa. Soini karisti ujouttaan ja opetteli kansanvillitsijäksi.

”Puhumaan oppii ainoastaan puhumalla, yrityksen ja erehdyksen kautta. Pienikin yleisö on tärkeä, pitää nähdä ihmisten reaktiot. Pitää uskaltaa sanoa, niin lujasti, että omakin tukka nousee pystyyn ja kuulijan mielenkiinto herää. Itseironia toimii hyvin, mutta kaikista siihen ei ole. Kun voitat naurun, voitat asian. Tunne on aivan olennaista, ja se, että uskoo siihen, mitä puhuu, sillä se näkyy ulospäin.”

Puolueiden vaaliohjelmat eivät yleensä herätä intohimoja. Jytkyä rakentaessaan Soini varmisti, että perussuomalaisten ohjelma pysyi esillä.

”Vesa-Matti Saarakkala osasi tiivistää ymmärrettävälle suomen kielelle puolueemme vaaliohjelman. Tahallaan tai tahattomasti hän upotti sinne ’postmodernin tekotaiteen’ kritiikin, jonka jo kertaalleen vedin luonnoksesta yli, mutta palautin sen sinne ymmärrettyäni, että tästähän tekopyhät portinvartijat ja itsensä ylentäjät parahtavat, Helsingin Sanomien kyldyyriväki ensimmäisten joukossa.”

Raamatun vertauksia ja hevosmiesten letkautuksia

Timo Soinin teksti on lentävimmillään kiehtova sekoitus raamatullisia vertauksia ja värikästä hevosmiesten kieltä. Sen hän tavoittaa politiikan vauhtivuosien lisäksi myös kuvatessaan perhe-elämäänsä ja vaimoaan, jonka myötäeläminen on voimakasta, myötäily vierasta.

Laimeimmillaan tuntuu, että aika on siistinyt muistot tai sitten mies on parempi puhumaan kuin kirjoittamaan. Välillä Soini jankuttaa peräkkäisissä luvuissa samoista asioista hieman eri sanoin, ikään kuin kirjoituksia olisi koottu muokkaamattomana kansiin.

Yhden miehen enemmistö opettaa, ettei jytky ollut sattumaa, vaan vuosien määrätietoisella työllä ja brittikonservatiiveilta omaksutuilla keinoilla rakennettu ilmiö. Soini hyödynsi julkisuutta häikäilemättömästi ja ymmärsi, että kohujen avulla voi määrittää valtakunnan puheenaiheet.

Soini ei peittele antipatioitaan ennen kaikkea Helsingin Sanomia kohtaan. Paksunahkainen poliitikko ei kuitenkaan kitissyt päätoimittajille siitä mitä lehdissä kirjoitettiin. Jälkikäteen Soinilla on yksi toive median suuntaan: faktoja ja mielipiteitä ei pitäisi sekoittaa toimittajien kuvilla koristelluilla analyyseillä, kommenteilla ja näkökulmilla.

Soini sanoo, ettei hän jättänyt puheenjohtajuutta ja politiikkaa terveydellisistä syistä, vaan otti opikseen monet varoitukset ja keltaiset kortit. Päätös vetäytymisestä alkoi kypsyä vuoden 2012 presidentinvaalien jälkeen, kun sydämen rytmihäiriöitä hoidettiin ensimmäisen kerran ablaatiohoidolla. Toinen operaatio tehtiin neljä vuotta myöhemmin ulkoministeriaikoina. Hän ei halunnut tapattaa itseään, mutta luopumista viivytti hallitusvastuu, jonka vuoksi ministerin oli jatkettava puolueensa puheenjohtajana.

Tinkimätön periaatteen mies

Rempseänä kansanmiehenä tunnettu Soini antaa itsestään nuorena ujon, vätysmäisen kuvan. Katolisen papin uraa vakavasti harkinnut mies tapaa vaimonsa Tiinan papin edessä. Kaverin lapsen kummit alkavat pitää yhteyttä ristiäisten jälkeen ja tuleva vaimo pääsee maistamaan soinilaista romantiikkaa: lääkäriksi opiskelleen Tiinan ensimmäiset valmistujaiskahvit juodaan raveissa ja toiset SEO:n huoltoasemalla. Ensimmäinen ulkomaanmatka on yhtä romanttinen: se suuntautuu Soinin ikisuosikin Millwallin peliin Etelä-Lontooseen.

Futisfanitus kertoo periaatteen miehen sokeasta sitoutumisesta: hän pitää sen, minkä on kerran päättänyt ja tekee täysillä sitä, mihin on ryhtynyt. Reilut kaksi vuotta sitten politiikan jättänyt Soini ei paljasta tulevaisuuden suunnitelmiaan, mutta myöntää harkinneensa paluuta Brysseliin kristillisten listoilta tai toisen maan listavaalien kautta.

Kristinuskon periaatteita puolustanut populistijohtaja vihjaa, että tulevaisuudessa hän saattaa keskittyä kristinuskoon ilman politiikkaa. Uskon vakaumuskin on vahvasti konservatiivinen. Hän erosi luterilaisesta kirkosta, kun kansankirkko väljähdytettiin naispappeudella. Katolisena hän jakaa Äiti Teresan kannan aborttiin: elämä on pyhää hedelmöityksestä kuolemaan saakka. Soinin mielestä abortin vastustamisessa ei ole kyse naisen oikeuksista, vaan syntymättömän vauvan ihmisoikeuksista.

Soinin teflonpinta sai säröjä, kun virkamatkallaan abortin vastustajien tilaisuuteen osallistuneen ulkoministerin kannatus mitattiin epäluottamusäänestyksessä. Soini piti sitä häpeällisenä ajojahtina. Kirjassa hän kertoo saaneensa vastineeseensa kansainvälistä apua abortin vastustajilta. Ulkoministeriön luottamusta hän kiittää siitä, ettei ministeriöstä herunut kohun aikana vuotoja tai kannanottoja, vaikka suuri osa talon väestä oli abortista eri mieltä kuin Soini.

Soini kuvaa peittelemättömästi konservatiivista ajatusmaailmaansa. Esimerkiksi Ylelle pitäisi jättää vain urheilukilpailut ja sinfoniaorkesteri, muun joutaisi karsia pois.

Soini vakuuttaa arvostavansa monia vastustajiaan, vaikka saisikin näiden edustamasta arvoliberaalisuudesta fyysisiä oireita. Samaa voi sanoa miehestä itsestään: sanojensa takana seisovaa jääräpäätä voi arvostaa, vaikka olisi asioista eri mieltä.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua