Voiko vieraan katse nähdä tarkemmin? Arviossa Katse Helsinkiin – Volker von Boninin valokuvia

Volker von Bonin vuonna 1968. Kuva: Parvs / Helsingin kaupunginmuseo

Helsingin kaupunginmuseon yleisöpalvelupäällikkö Jari Harju sai syksyllä 1995 tehtäväkseen luetteloida museon tietokantaan valokuvaaja Volker von Boninin (1924-2006) laajan kuvakokoelman. Kuvaaja kuvineen ei ollut Jari Harjulle ennestään tuttu. Harju aloitti kuvien luetteloinnin Helsingin olympialaisten (1952) aikaan otetuista valokuvista ja tajusi pian, että kyseessä oli merkittävä aineisto.

Luettelointityöhön ryhdyttyään Jari Harju myös tapasi tuolloin jo iäkkään Volker von Boninin saadakseen tietoja kuvien taustoista. Kuvaajan henkilöhistoria ei niinkään kiinnostanut Harjua. Niinpä valokuvakirjasta olisi tullut pelkkä valokuvakirja, ellei historioitsija Yki Hytönen olisi tarttunut toimeen ja perehtynyt Volker von Boninin valokuvaajanuran lisäksi hänen polveilevaan elämänpolkuunsa sekä sukutaustaansa. Tässä Hytöstä on auttanut parhaansa mukaan myös Volker von Boninin poika Holger von Bonin.

Volker von Boninin Helsinki-valokuvat saattavat olla monille aikalaisille tuttuja, mutta niiden kuvaaja on jäänyt varjoon ja unhoon. Von Bonin ei hakenut kuvillaan näkyvyyttä itselleen, vaan nimenomaan työ kuvien parissa oli hänelle tärkeintä. Holger von Bonin pitää osasyynä tähän isänsä luontaista vaatimattomuutta sekä tämän sota-aikaisia raskaita kokemuksia. Volker von Bonin tunsi myös ulkopuolisuutta muutettuaan sodan jälkeen takaisin Saksasta Suomeen.

Yki Hytösen kokoama teos Katse Helsinkiin – Volker von Boninin valokuvia (Helsingin kaupunginmuseo / Parvs, 2023) on paitsi nimensä mukainen, myös henkilöhistoriallinen. Sen lisäksi kirja sisältää tietoa lehtikuvauksen sodanjälkeisistä vaiheista, valokuvauslaitteiston teknisestä kehityksestä sekä alan kokemista murroksista.

Mannerheimintie, 1952. Kuva: Parvs / Helsingin kaupunginmuseo

* *

Von Boninit olivat taustaltaan vanhaa saksalaista aatelissukua, mutta perheen esikoispoika Volker sai kosketuksen Suomeen jo lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Volkerin laivastoattasea-isän työkomennuksen vuoksi perhe asettui asumaan Helsingin Munkkiniemeen 1930-luvulla. Tuttavapiiriin kuului suomalaista sivistyneistöä ja kulttuuriväkeä, kuten kirjailija Maila Talvio ja runoilija V. A. Koskenniemi. Volker veljineen kävi Helsingin Saksalaista koulua, Deutsche Schulea.

Toisen maailmansodan sytyttyä von Boninien elämä muuttui mutkikkaaksi. Talvisota katkaisi lasten koulunkäynnin, ja perhe muutti pois Suomesta sodan jaloista, mutta välirauhan aikana Volkerin opintie taas jatkui Helsingissä, kunnes hän ilmoittautui 17-vuotiaana vapaaehtoisena armeijaan. Hänen tapauksessaan se tarkoitti tietenkin Saksan armeijaa. Vuonna 1945 Volker joutui neuvostoarmeijan vangiksi ja hänet kuljetettiin Siperiaan vankileirille, josta hänet vapautettiin vuonna 1948. Näistä ajoista Volker von Bonin ei puhunut mielellään.

Kirjassa Katse Helsinkiin pohditaan von Boninien suhtautumista kansallissosialismiin, mutta asia jätetään avoimeksi. Se mainitaan, että Deutsche Schulen opettajistossa oli muutamia aatteen kannattajia, mutta koulun rehtorin kerrotaan luovineen hankalassa tilanteessa neutraaliuteen pyrkien. Samassa rakennuksessa sijaitsi kuitenkin Hitler Jugend -osasto, jonka toimintaan jokaisen syntyperäisen saksalaisen tuli osallistua. Siis myös Volker von Boninin.

Susisaari, Suomenlinna, 1955. Kuva: Parvs / Helsingin kaupunginmuseo

Sotavuosien jälkeen, rauhan taas rakentuessa maailmaan, Volker von Bonin opiskeli valokuvaajaksi Münchenissä, Länsi-Saksassa. Hyvän ja perusteellisen koulutuksen alalle saatuaan von Bonin työskentelikin koko työuransa lehtikuvaajana. Vuonna 1952 von Boninin oli määrä toimia saksalaisen Quick-lehden Helsingin olympialaisten kuvareportterina. Tähän matkaan yhdistyi myös jotakin vielä tärkeämpää.

Jo edellisenä vuonna, viisumien saannin helpotuttua, Volker oli kierrellyt Skandinaviassa sekä lyhyellä työkomennuksella että sukulaisia tervehtimässä. Yllätyksekseen hän kohtasi Tukholmassa Helsingin Saksalaisen koulun luokkatoverinsa Giselan. He olivat seurustelleet kouluaikoina, mutta sotavuodet olivat erkauttaneet heidät. (Giselan vanhemmat olivat muuttaneet Saksasta Suomeen jo 1920-luvulla. Gisela syntyi Suomessa ja oli Suomen kansalainen.) Jälleennäkemisen auvossa Volker ja Gisela päättivät mennä naimisiin seuraavana vuonna Helsingissä. Näin tapahtuikin. Volker ja Gisela vihittiin Helsingin Saksalaisessa kirkossa kesäkuussa 1952.

Myös Volker von Boninin työtehtävä Quick-lehdelle Helsingin kesäolympialaisten kuvaajana sujui mallikkaasti. Siitä on runsaasti esimerkkejä Katse Helsinkiin -teoksessa. Von Bonin kuvasi monipuolisesti kaikkea olympialaisten ympäriltä, mutta ei varsinaisia urheilusuorituksia. Niitä varten oli pestattu toisia henkilöitä. Von Boninin otokset kisakylästä, eri lajien suorituspaikoilta, Olympia-terminaaliin saapuvista matkaajista, kaupungilla liikkuneista kisaturisteista ja ulkomaisista urheilijoista sekä erilaisista, yllättävistäkin, kohtaamisista antavat eläväisen kuvan pääkaupungin olympiahyörinästä. Volker von Boninin katse Helsingin tapahtumiin ei ollut kuitenkaan aivan vieraan katse, vaan tarkkaavaisen sivustakatsojan, kuten hetkeen tarttuvalle valokuvaajalle sopii. Von Boninilla lienee ollut kaupungin atmosfääriin hivenen sisäpiiriläinenkin tuntuma, joka kumpusi hänen omista nuoruusmuistoistaan.

Tervasaari, 1969. Kuva: Parvs / Helsingin kaupunginmuseo

* *

Helsingin olympialaisten jälkeen Volker ja Gisela von Bonin muuttivat Müncheniin. Volkerille se oli paluu kotimaahan, mutta Giselalle tilanne oli uusi ja outo. Saksa oli vasta nousemassa sodan raunioista ja ilmapiiri oli ankea. Kun sitten parin vuoden kuluttua Volker jäi työttömäksi ja Gisela alkoi odottaa perheen esikoista, von Boninit päättivät asettua asumaan Suomeen.

Giselan isällä oli yhteyksiä Oy Tilgmann Ab:hen, johtavaan graafisen alan monialayritykseen Suomessa. Von Boninin tietämystaso muun muassa värivalokuvauksesta oli ratkaisevaa työnsaannin kannalta, mutta myös yrityksen saksalaisella taustalla saattoi olla merkitystä. Yhtiön työkieli oli kuitenkin ruotsi, joten sekin Volkerin oli opittava. Suomea Volker puhui vierasperäisellä aksentilla. Tilgmannilta alkoi Volker von Boninin aika ammattikuvaajana Suomessa (1955–1985).

Von Boninin työtehtävät Tilgmannilla jakautuivat saatuihin toimeksiantoihin yrityksen asiakkailta sekä yhtiön julkaisemalta Eeva-lehdeltä, jolle von Bonin kuvasi eniten muotia. Von Bonin piti työstä, mutta Tilgmannin laitteisto ei ollut kaikkein sopivinta tähän tarkoitukseen. Von Bonin sai aikaan tarvittuja muutoksia, ja hän muun muassa siirsi muotikuvauksia pois studiosta luontevampiin puitteisiin. Katse Helsinkiin -teoksessa on valaisevia tarinoita sekä muotikuvauksen maailmasta että lehtikustantamisen muutoksista ja uusista tuulista.

Tilgmannilla hyödynnettiin von Boninin osaamista myös teollisuuskuvauksessa – josta hänellä oli kokemusta jo Saksan-ajoilta – sekä mainoskuvauksessa. Pääasiallisten tehtäviensä ohella von Bonin sai Tilgmannin omistaman Kuvataidekustantamon kuvausprojekteista tervetulleita lisäansioita (näin tulkitsin). Ajan mittaan Volker von Bonin löysi merkittäviä yhteistyökumppaneita myös Tilgmannin ulkopuolelta.

Työtoverina von Boninia on pidetty melko etäisenä, mutta pariskuntana Volker ja Gisela viettivät hyvinkin seurallista elämää – tosin yleensä Giselan aktiivisuuden ansiosta. Von Boninit olivat sangen kielitaitoisia, ehkä siksikin heidän tuttavapiiriinsä kuului paljon muualta Suomeen tulleita ihmisiä. Volkeria on luonnehdittu tyylikkääksi, charmantiksi ja kohteliaaksi herrasmieheksi. Mutta vaikka Volker von Bonin alkoi vähitellen kotiutua Suomeen, hän ei silti koskaan hakenut Suomen kansalaisuutta.

1950- ja 1960-luvuilla pyrittiin eteenpäin ja irti sota-ajan kaiuista. Etsittiin iloa ja tavoiteltiin unelmia. Ehkä Volker von Bonin halusi kuitenkin pitää kiinni omasta (aatelisesta) siteestään historian melskeiden alle kadonneeseen maailmaan. Von Boninin suku menetti kartanonsa Itä-Saksan Pommerissa toisen maailmansodan aikana rajojen muuttuessa. Nykyään alue kuuluu läntiseen Puolaan, ja von Boninien entinen koti on hiljalleen rapistuva autiotalo. Ainakin näin oli laita vuonna 1993, jolloin von Bonin pääsi käymään sukunsa entisillä asuinsijoilla. Samantapaista kaihoa saattavat monet suomalaiset tuntea yhä muistoissaan elävään Karjalaan.

Lauttasaarentie 22, 1976. Kuva: Parvs / Helsingin kaupunginmuseo

* *

Volker von Bonin kuvasi paljon vapaa-ajallaankin. Hän kuljetti kameraa mukanaan, sillä hän tiesi, että kuvattavaa löytyy aina. Hän inspiroitui ihmisten tavallisesta arjesta ja kaupunkielämän sykkeestä eikä esimerkiksi pelkästä staattisesta luontokuvauksesta. Puut, meri ja kalliot kiehtoivat häntä kyllä. Samoin rakennukset ja arkkitehtuuri. Ihminen kaiken osana kiinnosti von Boninia kuitenkin eniten. Valppaana on kannattanutkin olla, sillä von Bonin on itse joskus todennut, että ”kuvia ei oteta, vaan saadaan”. Myös näitä omalla ajalla ottamiaan kuvia von Bonin kehitti työpaikkansa pimiössä. Siitä ei ole tietoa, oliko kyse sovitusta käytännöstä vai asian sormien läpi katsomisesta.

Von Boninilta on julkaistu aikoinaan parikymmentä valokuvakirjaa. Puolessa niistä keskiössä on Helsinki. Parhaiten Volker von Bonin tunnetaankin juuri Helsinki-aiheisista valokuvistaan, joista Katse Helsinkiin -teoskin koostuu. Sen lähteinä ovat olleet mainitut valokuvakirjat sekä Helsingin kaupunginmuseon laaja kuvakokoelma (josta tämä kyseenä oleva teoskin sai alkunsa). Myös Museoviraston hallussa on paljon von Boninin töitä, mutta ne ovat värivalokuvia, jotka on haluttu jättää Katse Helsinkiin -teoksen ulkopuolelle. Muutama esimerkinomainen, Eeva-lehteen, muotiin ja kauneuteen liittyvä värillinen otos kirjassa kuitenkin on.

Vaikka Katse Helsinkiin on mustavalkoinen kuvateos, synkkä se ei ole! Volker von Boninin katse kohteisiinsa on usein lämmin, lempeä ja huvittunutkin. Oivaltava ja myötäelävä. Viestivä ja dokumentaarinen. Autenttinen ja samalla vertauskuvallinen. Kuvien katsojalle voikin yllättäen tulla haikea olo. Ei tarvitse olla helsinkiläinen ymmärtääkseen, että kirjan sivuilla nähdään jotakin, mitä enää ei ole. Toki ihmiselo jatkuu ja toistuu osin samanlaisena ajasta toiseen: purkaminen ja rakentaminen, arjen touhut, vapaahetkien puuhastelut, satunnaiset juhlahetket sekä vuodenaikojen vaihtelut. Eikä kaikki edes ollut ennen paremmin! Jokin on kuitenkin nyt peruuttamattomasti toisin ja jotakin meiltä puuttuu. Katse Helsinkiin -kirjan kuvien katselijana en kuitenkaan saa ihan kiinni, mitä se voisi olla. Luottamus tulevaan?

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua