Ville-Juhani Sutisen Neukkuturismi on kiehtova matka kommunistisen matkailun vaiheisiin

Postikortti Volgogradin Mamajevin kurgaanilla seisovasta sotamuistomerkistä. Kuva: V. Brovko (1968) ”Volgograd. Mamaev kurgan.” Ville-Juhani Sutisen kokoelma

Ville-Juhani Sutinen (s. 1980) on tunnetusti tuottelias kauno- ja tietokirjailija, joka on vuosien varrella tarttunut mitä moninaisimpiin aiheisiin. Silti hänen uutuuskirjansa Neukkuturismi – Neuvostoliiton matkailun historia pääsi yllättämään. Siis että yli 400-sivuinen järkäle tällaisesta aiheesta suomalaisen kirjoittamana!

Mutta hyvä näin. Hetkittäisestä uuvuttavuudestaan huolimatta runsaasti kuvitettu kirja on viihdyttävä ja sivistävä katsaus neuvostomatkailuun, josta hyvin monella iäkkäämmällä suomalaisella on omakohtaisia kokemuksia. Kirjan nostalgiapotentiaalikin on siis kunnossa.

Oma reissaamiseni Neuvostoliitossa jäi varsin vähiin: vuonna 1982 kävin Leningradissa ja muutama vuosi myöhemmin Tallinnassa. Jotkut tuon ajan tyypilliset piirteet tulivat kuitenkin tutuiksi. Rajavirkailijat olivat tylyjä, Leningradissa pyöri rahanvaihtajia ja länsitavaran trokareita ja Tallinnassa kaupat olivat ankean tyhjiä. Toisaalta tunnelma oli jännittävän ”eksoottinen”, sai kuulla hienoa musiikkia ja herkullista kaviaaria riitti.

Sutinen ei kuitenkaan keskity suomalaisten edesottamuksiin reaalisosialismissa, ja pahamaineinen ”vodkaturismikin” on kirjassa vain pieni sivujuonne.

* *

Teos lähtee liikkeelle jo tsaarin hallitsemalta Venäjältä ennen vallankumousta. Maan suurkaupungeissa asunut sivistyneistö oli tuolloin hyvin selvillä Euroopan asioista ja ulkomaanmatkoja tehtiin esimerkiksi Pariisiin. Suuren maan infrastruktuuri jätti kuitenkin yhä runsaasti toivomisen varaa, mikä näkyi myös venäläisessä matkakirjallisuudessa.

Sutinen nostaa esiin Aleksandr Radištševin, joka lähti vaunumatkalle Pietarista Moskovaan 1780-luvulla ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Teoksellaan Radištšev oli aloittamassa ”valittavan matkustajan” kirjallista perinnettä, koska matkan varrelta löytyi kaikenlaista ikävää, kuten kuoppaisia teitä, surkeita kievareita ja vodkanhimoisia ajureita.

Venäjän imperiumi kiitti kirjailijaa kritiikistä lähettämällä hänet Siperiaan. Mutta, kuten Sutinen muistuttaa, vastaavista ongelmista valittivat vielä 200 vuotta myöhemmin Ikarus-busseilla kulkeneet neuvostomatkailijat.

Neuvostoliitossa postikorteissa ja matkaoppaissa esiteltiin mielellään moderneja rakennuksia. Kuvassa on valkovenäläisen Vitebskin kaupungin tavaratalo. Kuva: A. Zahartšenko (1984) ”Vitebsk. Tsentralni univermag.” Postikortti. Ville-Juhani Sutisen kokoelma

Neuvostoliiton kansalaisista vain harvat pääsivät matkustamaan ulkomaille, ja niiden jotka pääsivät, oli hyvä pitää kieli keskellä suuta. Näin oli etenkin 1930-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Stalinin vainoharhainen terrori oli pahimmillaan.

Sutinen kertoo esimerkiksi valtiollisen, kansainvälistä kulttuurivaihtoa hoitaneen elimen VOKSin palveluksessa olleesta Alexander Arosevista, joka työnsä puolesta matkusteli lännessä. Arosev tasapainoili kirjoituksissaan ja raporteissaan ideologisen oikeaoppisuuden ja varovaisen neuvostokriittisyyden välillä, mutta alkoi Stalinin otteen kiristyessä pelätä tulevaisuutensa puolesta – tilannetta pahensi, että Arosevin vaimo oli tšekkoslovakialainen ballerina eli ulkomaalainen. Yritykset esiintyä tiukkana lännen kriitikkona eivät kuitenkaan enää auttaneet, vaan Arosev tapettiin vuonna 1938.

Vielä 1920-luvulla juhlittu runoilija Vladimir Majakovski matkusteli varsin paljon ja ehti myös Yhdysvaltoihin. 1930-luvun puolivälissä Amerikkaan päästettiin myös humoristit Ilf ja Petrov, jotka saivat kulkea New Yorkista Kaliforniaan ilmeisen vapaasti, eikä heidän kirjoittamansa matkakirjakaan ole umpidogmaattinen pläjäys, vaan amerikkalaisesta elämäntavasta löytyi myös yhtä ja toista hyvää.

Yleisesti ottaen Neuvostoliiton johto piti ulkomaanmatkailua ideologisena uhkana ja se sallittiin lähinnä poliittiselle ja kulttuuriselle eliitille. Pikkuhiljaa ulkomaanmatkailu tuli mahdolliseksi myös tavallisille kansalaisille, mutta lähinnä muihin sosialistimaihin ja jossain määrin myös neutraalina pidettyyn Suomeen. Koko perheen voimin ei matkoille lähdetty, vaan ”yksin”, osana valvottua ryhmää.

* *

Niin, Neuvostoliiton matkailusta on mahdotonta puhua ajattelematta maan sulkeutuneisuutta ja kaikkialle ulottunutta poliittista valvontaa. On kuitenkin syytä todeta, että vaikka Sutinen tuo nämä tosiasiat esiin, hän välttelee parhaansa mukaan ylimielistä ”läntistä katsetta” ja pyrkii puhumaan nimenomaan matkailun piirteistä neutraalein sanakääntein. Minusta tasapainoilu toimii hyvin.

Kirjan nimestä voi tosin saada vähän toisenlaisen kuvan, koska ”neukkuturismi” saattaa äkkiseltään kuulostaa pilkalliselta käsitteeltä – ja sellaiselta se kieltämättä minustakin kuulostaa. Sutinen on tiedostanut vaaran ja selvittää asiaa esipuheessaan. Hänen mukaansa neukku-sanan tarkoitus ei ole olla millään muotoa halventava, vaan sillä on kuulemma tapana nykyisin viitata tiettyyn ”kulttuuriseen koodistoon”, johon kuuluvat muun muassa punatähdet, vodkapullot ja karvalakit. Ok, hyväksyn selityksen, joskin vähän varauksellisesti.

* *

Neuvostoliitto mainosti itseään matkailijoille jättimäisenä maana, jossa riitti loputtomasti nähtävää – kaikkea oli arktisista oloista palmujen huojuntaan. Tämä olikin totta, mutta läheskään kaikki kolkat eivät olleet turistien saavutettavissa. Osa alueista oli tiukasti suljettuja, ja jotkut kohteet olivat esimerkiksi Moskovasta katsoen niin kaukana, ettei niihin ehtinyt loman aikana matkustaa.

Lisäksi työläisille myönnetyt lomamatkat olivat pitkään sellaisia, etteivät ne jättäneet valinnanvaraa: kaikki oli maksettu ja määrätty etukäteen. Myös ulkomaalaisten liikkumista Neuvostoliitossa valvottiin tarkasti. Sutisen mukaan tavallinen strategia oli järjestää vieraille niin paljon ohjelmaa, etteivät he edes ehtineet omin päin mihinkään.

Mustanmeren kylpylät olivat keskeisiä lomakohteita Neuvostoliitossa. Pitkään korostettiin kylpylöiden terveysvaikutuksia, mutta vähitellen myös leppoisat huvitukset nousivat tärkeäksi osaksi lomailua. Kuvassa Intouristin opaskirjanen Mustanmeren lomarannikolle 1980-luvulta. Kuva: Intourist, Moskova. Ville-Juhani Sutisen kokoelma

Neuvostomatkailun erikoisuuksiin kuului muun muassa Lenin-turismi eli matkailu vallankumousjohtajan jälkeensä jättämillä ”pyhillä” paikoilla (tähän heinäkasaan Lenin piiloutui…) ja hänen kunniakseen rakennetuilla muistomerkeillä. Tätä lajia saatettiin harrastaa Suomessakin esimerkiksi Tampereen Lenin-museossa.

Turisteille näytettiin mieluusti myös moderneja tehtaita, mallikolhooseja ja ateismin museoiksi muutettuja kirkkoja. Neuvostoliiton saavutuksia haluttiin mainostaa, ja toisaalta matkailussa korostettiin kaikenlaista ”hyödyllisyyttä”.

Leppoisampaa matkailua saatettiin harrastaa Krimillä, vaikka kylpylöissäkin virallisesti vaalittiin kansalaisten terveyttä. Sutinen kertoo, että Neuvostoliiton loppua kohden Krimin-matkailu muuttui yhä vapaammaksi ja tungos rantojen läheisyydessä oli loma-aikoina melkoinen.

Erittäin suosittuja olivat myös edulliset, mutta mukavat risteilyt Volgalla. Laivalla syötiin, juotiin ja nukuttiin ja välillä katseltiin joenvarren nähtävyyksiä. Asiaan kuuluivat lomaromanssit, jotka olivat siinä mielessä nimenomaan neuvostoliittolainen erikoisuus, että pariskunnat eivät yleensä päässeet matkoille yhdessä.

Erik Ahonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua