Viikingin elämän kriittinen läpivalaisu – arviossa Mikko Marttisen elämäkerta Tony Halmesta

Kuvat: WSOY

Mikko Marttisen esikoistietokirja Tony Halme – Uho, tuho ja perintö (WSOY, 2024) on monella tavalla kiinnostava elämäkerta politiikassakin käväisseestä viihteen moniottelijasta. Teoksen sivuilta hahmottuu selkeä kuva Tony Christian ”Viikinki” Halmen (1963–2010) elämästä, josta ei dramatiikkaa puuttunut. Vetävässä kerronnassa ja lähdekriittisessä suhtautumistavassa on varmasti ollut hyödyksi Marttisen työ tutkivaan journalismiin erikoistuneena toimittajana. Halmen toiminta ja varsinkin hänen jättämänsä poliittinen perintö kytketään laajempiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin, kuten totuuden jälkeisen ajan politiikkaan ja radikaalin oikeistopopulismin nousuun.

Halme kiinnostaa yhä toista vuosikymmentä kuolemansa jälkeen. Vuonna 2022 ilmestyi Lauri Anssi Moilasen ja Olli Vuokon dokumenttielokuva Viikinki. Kaksi vuotta myöhemmin Marttisen kirjoittama elämäkerta.

Halme oli vakiokasvo suomalaisessa mediassa 1990-luvulta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun. Hän loi showpaini-uran Yhdysvalloissa ja esiintyi Suomessa Gladiaattorit-televisio-ohjelmassa. Vuosina 2004–2007 Halme toimi politiikassa, kansanedustajana ja kaupunginvaltuutettuna. Poliittinen ura jäi lyhyeksi. Viimeiset vuotensa Halme vietti julkisuudelta piilossa ennen itsemurhaan päätymistä.

Elämäkerran yhteiskunnallisesti painavinta antia on Halmen lyhyen poliittisen uran analyysi. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Halme nousi eduskuntaan Helsingin piiristä perussuomalaisten listoilta. Henkilökohtainen äänisaalis oli koko maan viidenneksi Suurin. Halmen vetoavulla myös hänet politiikkaan ottanut Timo Soini valittiin ensimmäistä kertaa eduskuntaan, neljä kertaa Halmea pienemmällä äänimäärällä. Halme oli perussuomalaisten ”kantoraketti”.

Myöhemmin Soini otti myös Jussi Halla-ahon ja muut äärioikeistopiireistä ponnistavat poliitikot perussuomalaisiin, mutta ovet rasistiselle, naisvihamieliselle ja homofobiselle politiikalle oli avattu jo Halmen kautta. Tämä on osa Halmen mutta myös Soinin poliittista perintöä.

* *

Halme teki itsestään omalle ajalleen poikkeuksella tavalla julkisen eläimen. Hän kertoi jatkuvasti vähintään vahvasti väritettyä ja usein täysin valheellista kuvaa itsestään. Tässä mielessä hän ensin mediahahmona ja siltä poliitikon uralle ponnistaneena tuo mieleen Donald Trumpin, vaikka vaikutuksiltaan mittaluokka on tietenkin aivan eri tasoa. Marttinen vertaakin elämäkerrassa Halmen politiista tyyliä Trumpiin, molemmilla kun on tapana kertoa itsestään ”uskomattomia” tarinoita ja suoltaa suoranaisia valheita medialle.

Selvittääkseen Halmen itseään mytologisoivien kertomusten todellista kulkua Marttinen on haastatellut lukuisia Halmen tunteita henkilöitä sekä etsinyt käsiinsä valtavan määrän viranomaisasiakirjoja, kuten Suomen ja Yhdysvaltojen poliisin raportteja ja oikeuden pöytäkirjoja.

Jotkin Halmen kertomat tarinat kyseenalaistetaan Yhdysvaltojen maahanmuuttoviranomaisten papereilla, joita ei ole aiemmin tuotu Suomessa julkisuuteen. Halme on itse kertonut omaelämäkerrassaan poistuneensa Yhdysvalloista vapaaehtoisesti. Todellisuudessa hän ei saanut Yhdysvaltojen kansalaisuutta rötöstelyn takia ja karkotettiin Suomeen. Omaa toimintaansa vasten on ironista, että poliitikkona ja julkisuuden henkilönä Halme vaahtosi rasistisesti rikollisista maahanmuuttajista.

Suhtautumista Halmen kertomiin ja kirjoittamiin juttuihin Marttinen avaa teoksen lähdeosion alussa:

”Tony Halme on kertonut omasta elämästään paljon, niin haastatteluissa kuin Jonni Ahon kanssa kirjoittamissa kirjoissaan. Halme oli kuitenkin erittäin epäluotettava kertoja. Hän sekä muisti asioita väärin, väritti kertomuksiaan että suoranaisesti valehteli.”

* *

Joustavassa suhtautumisessa totuuteen Halme oli aikoinaan ääritapaus, mutta hänen elämänsä jälkeen siirtyminen niin kutsuttuun totuuden jälkeiseen aikaan ja politiikkaan on levinnyt laajalle. Monilla toimittajilla ja muidenkin ammattikuntien edustajilla on ollut suuria vaikeuksia suhtautua nykyisiin kansankiihottajiin.

Marttisen ote Halme-elämäkerrassa onkin ilahduttavan kriittinen, kuten lainaus Halmen epäluotettavuudesta kertoo. Vastaavaa otetta kaipaisi myös käsiteltäessä Halmen henkisiä perillisiä nykyhetkessä.

Tapa jolla Marttinen suhtautuu Halmen elämäkerrassa kohteeseensa ja lähteiden käyttöön on aivan erilainen kuin esimerkiksi syksyllä 2025 ilmestyneessä Markku Heikkilän kirjoittamassa Jussi Halla-ahon elämäkerrassa. Heikkilä olisikin voinut ottaa mallia Marttisen tavasta suhtautua kriittisesti niin kirjansa päähenkilön kuin häntä lähellä olevien tahojen antamiin lausuntoihin.

Marttisen teos Halmesta on erinomainen esimerkki samaan aikaan populaarista ja kriittisestä elämäkerrasta.

Juho Narsakka

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua