Viggo Wallensköld pureutuu naama peruslukemilla neuroosien ja traumojen ylenpalttiseen maailmaan

Kuvat: Siltala Kustannus

Neuroosit ja traumat – Anatoli D. Mbdrinovin tutkimuksia -kirjan (Siltala, 2022) pieni koko ja kauniit mittasuhteet (graafinen suunnittelu Timo Setälä) ja Viggo Wallensköldiin kirjaansa tekemä akvarellikuvitus on onnistunut yhdistelmä ja houkuttelee puoleensa; kirjaa on mukava pitää kädessä ja kaunis katsoa.

Wallensköldin ainoastaan kuvataiteilijana tuntevat kirjailija Wallensköldiin tutustuminen voi yllättää. Hänen maalauksistaan tuttua syvästi koskettavaa, vakavaa pohdintaa ihmisen identiteetistä ja ahdistuksesta ei kirjasta heti löydä. Kun maalauksissa liikutaan syvissä vesissä, keikutaan kirjassa hilpeästi pienellä paatilla absurdien neuroosien ja traumojen vaahtopäillä, ja jo teoksen etusivua lukiessa alkaa neuroottisen vakavasti omiin neurooseihinsa suhtautuvaa lukijaa naurattaa:

”Neuroosit ja traumat
Anatoli D. Mbdrinov
Suomeksi laatinut
Morris Schweinfurst
alkuperäisteoksesta vuodelta 1930:
HA DROGMOLI NA STARETSIJ”

Kun saa tietää, että kirjan on kardaniankielestä suomentanut Morris Schweinfurst (paitsi neljännen luvun, joka on osin Irina Muromtsevan kääntämä) on lukija jo siirtynyt maailmaan, jonka umpihullua menoa tutkitaan kuin vanhoissa tieteellisissä artikkelissa ja opaskirjoissa:

”Jos vertaamme maatamme Saksaan tai vaikkapa Ranskaan, meillä ei ole lainkaan mielitauteja, eikä muitakaan kummempia sairauksia. Näissä kahdessa sivistysmaassa jokainen on enemmän tai vähemmän hullu. Voi sanoa, ettei joku Bremenin kaupungin postin kantaja tai Mulhousen leipuri ole nähnyt tervettä päivää – edes lapsuudessaan. Silti hekin sinnittelevät vuodesta toiseen kuin köyhtyneet ruhtinaat maamme itäosissa.”

Wallensköld lisää pökköä pesään ja jatkaa:

”Neuroottisia onkin sitten paljon. Joka kolmas Gorskin kaupungin asukkaista on neuroottinen. Satanovissa luku on 64 %. Toisaalta maamme pohjoisimmassa kylässä on yksi ainoa neurootikko, kylän opettaja. Traumaattisia on vähintään puolet imeväisistä ja yli 80 % leikki-ikäisistä. Oletteko tavanneet ainoatakaan traumoista vapaata kansalaista? Tuskin.”

Ollaan samassa kuvitellussa valtakunnassa kuin Wallensköldin edellisessä kirjassa Sienitieteilijä (Kustannusliike Viggo Wallensköld, Taide), jossa hänen alter-egonsa Anatolij D. Mbdrinov esiintyi sienitieteilijän ominaisuudessa, loruili ja antoi riemastuttavia ruokareseptejä myrkkysienistä.

Nyt Viggo Wallensköld pureutuu naama peruslukemilla neuroosien ja traumojen ylenpalttiseen maailmaan tyylillä, joka parodioi menneitten vuosikymmenten neuvostoaikaa, jolloin siellä oli länsimaista varsin poikkeavat psykiatriset opit ja filosofiat. Samaan itäiseen suuntaan viittaavat myös kirjan lukujen välimerkkeinä käytetyt punaiset tähdet.

Itselläni on kirjahyllyssä muistuttamassa niistä ajoista Kustannusliike Edistyksen 1970-luvun alussa hankittu K. Platonovin teos Psykologiaa opiksi ja viihteeksi. Niin hupia luettavaa ja mieleenpainuvaa silloinen ”edistyksellinen” psykologiapotaska oli, että jospa tämä tai joku muu vastaava teos on joskus joutunut myös Wallensköldin käsiin ja inspiroinut häntä tämän pähkähullun ja absurdin fantasiatasavallan luomisessa?

Wallensköldin vauhti kiihtyy kirjan edetessä, outoja tapauksia ja potilaskertomuksia riittää hengästyttävällä tahdilla. Väliin hän töksäyttelee riemukkaasti äkkivääriä johtopäätöksiä, kuten: ”Sitten on niitä, joissa neuroosit ja traumat yhdistyvät, kuin perunaliima postimerkkiin.”

Toisinaan hauskuudet kuitenkin pitkittyvät luettelomaisiksi tekstipötköiksi, jotka alkavat uuvuttaa.

Niihin kirjan kustannustoimittajan olisi ehkä pitänyt tarttua?

* *

Hauskankin lukeminen voi puuduttaa, kun sitä tulee ylenpalttisesti, kuten ruokalajeja henkisten häiriöitten tutkimuskomitean kokouksissa, ja lukija alkaa kaivata tekstiin kontrastien kirpeyttä ja hapokkuutta.

Kirjaa ei kannatakaan yrittää lukea yhdellä kertaa, pikkupaloina sen hauskuudet ja absurdit järjettömyydet osuvat paremmin. Silloin (jostain kummasta syystä) kirjan taulukot ja ravintotieteelliset yhteenvedot ruokalistoineen ja -ympyröineen alkavat tuntua kovin tutuilta, ja vaikka potilaskertomuksia traagisista ihmiskohtaloista ei voi naureskelematta lukea, tarinoiden sisällä ollaan oudosti totuuksien äärellä:

”Tällaista, ystävät, on hyvä ja täysipainoinen elämä! Mitä muuta me toivoisimme? Emme kai halua olla samanlaisia kuin hullu tohtori Jönsson, jolle mikään ei riittänyt? Hän halusi maat ja taivaat. Hän oli samaan aikaan siellä ja täällä, kirjoitti ja saarnasi, solmi kaksikymmentä avioliittoa vuosittain, poltti kaikki sikarit, joi kaikki punssit, eikä kukaan puhunut muusta kuin hänestä, vuodesta toiseen, joka hetki. Hän sai kaiken ja halusi lisää. Enää ei ollut mitään saavutettavaa. Mutta loppujen lopuksi hänkin löysi onnensa Telegram-kodista, jossa ei liikoja kysellä. Siellä saa mitä annetaan. Siellä ei ole enää varaa valita. Nykyään tohtori on tyytyväisempi kuin koskaan. Kaikki kelpaa. Hän vain istuu ja hymyilee. Lusikka työnnetään suuhun ja kastike valuu leukaa pitkin parralle.”

Taruilla ja faabeleilla, jotka on helppo sijoittaa menneisyyden utopistiseen kansantasavaltaan, on mahdollista peilata outoja oireita ja tapauksia missä tahansa.

Huumori on vakava asia, sillä vakavista asioista syntyy parhaat naurut.

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua