Kööpenhaminan Nyhavn 37 -osoitteessa sijainnut tattoo shop eli tatusappi vuonna 1958. Kuuluisa Helmut ”Tato-Jack” Michaelsen työskenteli siellä vuosina 1948–1984.
Kirja-arvostelu: Monipuolisesti ja kauniisti kuvitetussa Merimiestatuoinnit-kirjassa kerrotaan, millaisia tatuointeja entisaikojen merimiehillä oli, ketkä niitä tekivät ja mitä ne merkitsivät.
Mikko Helsenius & Jari Ruotsalainen: Merimiestatuoinnit (SKS, 2020).
Merille oli tapana lähteä hyvin nuorena. Kokkipojaksi saattoi päästä jo kymmenvuotiaana.
Usein merimiehet ottivat tatuointinsa kännissä, spontaanisti ja alkuvaiheessa työuraa. Monet Merimiestatuoinnit-kirjaan haastattelut suomalaiset skönemannit eivät edes muista, missä ja milloin mikäkin kuva on tehty.
”Vaikka mulla ei ikinä oo ollu tarkoitus ottaa tatueerauksia, ne on kaikki tullu ihan helvetinmoisessa kännissä, ei minuu oo ottanu se päähän. Ne on siinä ja sillä selvä”, kertoo kirjaan haastateltu Kari Jalkanen.
Merimiestatuointien perusaiheisiin kuuluvat muun muassa laivat ja muu merenkulkuun liittyvä kuvasto, kauniit naiset sekä usko-toivo-rakkaus-tematiikka. Tatuointien symbolista merkitystä on liioiteltu.
Kari Jalkanen otti merimiestatuointinsa 1960-luvulla Antwerpenissä. Tatuointeja ottaessaan Jalkanen oli niin kännissä, että ei muista niistä yhtään mitään.
Vanhat seilorit ja heidän nahkojaan koristelleet tatuoijat eivät tunnista erityistä merimiestatuointien koodikieltä, josta olisi luettavissa heidän uransa ja asemansa. Useimmiten kuvan valintaan vaikuttivat toisten merimiesten esimerkki ja oman lompakon paksuus.
Päiväkirjamainen käsitys merimiestatuoinneista on peräisin Yhdysvaltain kauppalaivastosta. Siellä tietyt symbolit kuvasivat merimiehen työssään saavuttamia etappeja. Yhdysvalloissa merimiesten tatuoinnit olivat muutenkin erilaisia, patrioottisempia ja useammin populaarikulttuuriin viittaavia.
* *
Mikko Helseniuksen ja Jari Ruotsalaisen kirja on kaunis ja kiinnostava, mutta hiukan epämääräisesti rajattu. Toisaalta eihän Suomessa ollut minkäänlaista tatuointikulttuuria siihen aikaan, kun kirjaan haastatellut miehet mönsträytyivät laivoihin ja ottivat ensimmäiset kuvansa.
Vielä 1970-luvun Suomessa tatuoitu mies oli melko varmasti käynyt merillä tai vankilassa. Kumpiakin syrjittiin ja paheksuttiin. Ns. tavalliset ihmiset eivät osanneet tehdä eroa venkulan ja seilorin välille.
Kööpenhaminan Lilla Strandstrædellä työskennelleen Leif ”Tato-Bob” Voldbyn värikäs mallikuva-arkki.
Suomen ensimmäinen tatuointistudio avattiin Helsingin Iso Roobertinkadulle vuonna 1987. Kööpenhaminassa niitä oli jo 1800-luvun lopulla. Tai ainakin pysyviä tatuointipisteitä baarien nurkassa.
Monet suomalaiset skönärit ottivatkin tatuointinsa Kööpenhaminassa, pahamaineisella Nyhavnin satama-alueella. Nyhavnin tatusapeissa asiakkaista kilpailivat Euroopan parhaat tatuoijat. Heidän esittelyynsä Helsenius ja Ruotsalainen käyttävät kymmeniä sivuja.
Nyhavnin tatuointimestarit olivat värikästä porukkaa – kovia tappelemaan, juomaan, naimaan ja tekemään töitä. Heistä useimmilla oli oma tunnistettava tyylinsä, vaikka samanlaiset mallikuvat kiersivät niiden esittelyyn käytetyiltä flash-arkeilta toisille.
Merimiestatuoinnit olivat selkeitä ja yksinkertaisia käytännön syistä. Niitä iskettiin nopeasti, liukuhihnatyönä. Pelkistetyt tatuoinnit myös kestivät aikaa suttaantumatta.
Tietysti suomalaiset seilorit ottivat tatuointeja myös muualla kuin Kööpenhaminassa – esimerkiksi Hampurin Reeperbahnilla sekä Alankomaiden ja Belgian satamakaupungeissa.
Joillain on Brasilian Santosissa hakattu kuva. Santosiin vietiin puutavaraa ja sieltä haettiin kahvia sekä hedelmiä. Tanskalainen Knud ”Tattoo Lucky” Gregersen perusti sinne Etelä-Amerikan ensimmäisen tatuointiliikkeen 1950-luvun lopussa.
Osoitteessa Nyhavn 17 työskennelleen Ole Hansenin käyntikortti 1950-luvulta. Sjutton on maailman vanhin edelleen toiminnassa oleva tatuointiliike.
Vuonna 1966 ulkomaan meriliikenteessä toimi 16 000 suomalaista merimiestä. Vuonna 2018 heitä oli enää 7300.
Myös merimiesten työ on muuttunut paljon niistä ajoista, kun viljalastissa matkanneet purjelaivat kiersivät Kap Hornia. Menneiden vuosikymmenien seilorit muistelevat, miten satamapysähdykset saattoivat venyä jopa viikkojen mittaisiksi. Vain harvat heistä käyttivät luppoaikansa museoissa, kirjastoissa ja kotiväelle tuliaisia etsien.
Kun laiva saapui satamaan, merimiehet hieroivat Brylcreemiä tukkaan ja panivat parhaat päälle.
”Valtameret olivat tyhjää, hermoja väsyttävää vesiaavikkoa, missä myrskytkin toivat tervetullutta vaihtelua. Satamat olivat ne paikat, missä tapahtui, missä valot paloivat öisinkin ja joihin keskittyi koko merielämän suola ja kirjavuus”, muistelee raumalainen Harry Tobin.
Väriainepulloja ja tatuointikone 1950-luvulta.
Kun kuormien lastaaminen ja purkaminen tehostui, satamissa vietetty aika väheni. Nykyään merimiesten työ on muutenkin toisenlaista kuin vanhoilla purje- ja höyrylaivoilla. Yhä harvempi lähtee merille seikkailu mielessään. Ja yhä harvemmin työ on seikkailua.
Perheen perustaminen ja sosiaalisten suhteiden hoitokin on helpompaa, kun yhteydenpito onnistuu mistä ja milloin tahansa.
Vaikka Merimiestatuoinnit pyrkii olemaan ennen kaikkea tietokirja, se olisi voinut olla vähän elävämmin ja värikkäämmin kirjoitettu.
Parasta kirjassa on se, että vanhojen seilorien suullinen perimätieto on saatu talteen tältäkin osin. Myös kirjan kuvitus – kuva-arkit, tatuointikoneet, muotokuvat, laivat – on lyömätöntä.
Tero Alanko
