Valkoisen kirjan lauseet ovat kuin puutarha, jossa voi käyskennellä keskellä maisemaa

Ennen Valkoista kirjaa (Gummerus, 2021) olin lukenut eteläkorealaisen Han Kangin Vegetaristin. Sen teksti oli uhmakasta, eroottista ja rajua. Kang joutui vuonna 2016 Booker-palkitun romaaninsa vuoksi maansa kulttuuriministerin mustalle listalle, koska kirjassa käsiteltiin lähihistorian asioita, joita hallituksen mielestä ei pitäisi muistella. Odotin jotain samankaltaista, mutta tulikin jotain aivan muuta.

Kristallimalja sädehtii valoa

Han Kangin uusin teos, Valkoinen kirja, on ulkoisesti ohut, mutta sisällöltään painava. Se on taidokkaasti kirjoitettua proosarunoa. Kristallimalja, jonka sisältä sädehtii valkoista valoa. Teksti ja siihen liittyvät kuvat ovat kokonainen, oma maailmansa. Kirjan teksti on tiivistettyä ja hellyydellä säilöttyä surua, jossa suru on etäännytetty, ja sitä katsotaan kauempaa.

Tuhkat

Sinä talvena hän ja hänen pikkuveljensä ajoivat kuusi tuntia etelärannikolle. He veivät uurnan, joka sisälsi heidän äitinsä tuhkat, uurnaholviin; äidin sielu löysi paikkansa pienestä temppelistä, josta näkyi merelle. Munkit lupasivat laulaa äidin nimeä aina aamun sarastaessa sutria lukiessaan. Sinä päivänä, kun Buddha syntyi, he valmistaisivat äidin muistoksi paperilyhdyn. Lähellä lyhdyn valoa ja munkkien laulua äidin tuhkat lepäisivät ikuisessa rauhassa kivisen säiliön sisällä.

Valkoinen kirja on rakkauden tunnustus nimettömältä kertojalta isosiskolle, joka kuoli vain muutaman tunnin ikäisenä. Päällimmäisenä on isonsiskon kaipuu, kaipuu siihen, että olisi joku joka huolehtii, ottaa tikun pois jalasta ja täydentää matematiikan yhtälöt. Isosiskon menetys kietoutuu kaikille elämän alueille ja sykkii kehossa. Kertoja kokee yhtä aikaa syyllisyyttä ja hämmennystä omasta olemassa olostaan

Jos sinä olisit yhtä elossa, minä en voisi olla…

Alussa nimetään valkoisia asioita: suola, lumi, jää, kuu, riisi, käärinliina, kapalo. Jokainen valkoinen asia avaa ja laventaa surua omiin suuntiinsa. Valkeat asiat saavat miettimään esineiden merkityksiä, mitä kaikkea käärinliina ja kapalo kantavat sisällään. Ja mitä kaikkia metaforia kirvelevä ja puhdistava suola tuo muassaan.

Pimeydessä jotkin esineet näyttävät valkoisilta. Kun heikko valon kajastuu hiipii pimeyteen, sellaisetkin esineet, jotka eivät ole valkoisia, hohtavat kalpeaa valoa.

Ethän kuole, ethän vain kuole

Usvan tunnistan, sumun ja märän pimeyden. Ja lauseen ”Ethän kuole, ethän vain kuole”. Se on niin voimakas, että vatsaan koskee. Kirja kuvineen on proosaruno, johon tiivistyy yksi suurimmista menetyksistä, jonka voi kokea. Lapsen kuolema.

…Lapsi oli vain kuullut äidin äänen. Ethän kuole. Ethän vain kuole. Ne olivat varmasti ainoat sanat, jotka vauva oli kuullut, sanat, joita hän ei ymmärtänyt. Siksi asiaa ei voi varmistaa eikä kieltää. Että oliko lapsi käynyt luonani vai ei. Oliko hän viivähtänyt otsalla tai silmäkulmassani. Oliko osa nuorena tuntemistani epämääräisistä tunteista tai aistimuksista lähtöisin häneltä. Onhan jokainen joskus tuntenut vilua maatessaan pimeässä huoneessa.

Ethän kuole. Ethän vain kuole. Ehkä minäkin olin avannut silmäni pimeydessä ja katsonut kohti käsittämättömän rakkauden ja tuskan täyttämää ääntä, kohti kalpeaa valoa ja ruumiin lämpöä.

Koreanjindonkoirat ja Soul

Kirjan kertoja kirjoittaa kirjaa nimeämättömässä Euroopan kaupungissa, mutta Kangin kirjan kuvasto on korealainen: Soulin maisemat, koreanjindonkoirat, kimchi, Buddhan syntymäpäiväjuhlallisuudet ja koko korealainen kulttuuri kulkevat sekä tekstissä että kuvissa vahvana ja visuaalisena.

Korean historian katsotaan alkavan legendaarisen Danquinin perustamasta Gojoseonin kuningaskunnasta jo 2333 eaa. Jo vuosituhansia korealaiset ovat muokanneet ympärillään olevaa luontoa ja maisemia puutarhoiksi, jotka on rakennettu miellyttäviksi ääriviivoiksi ja näkymiksi. Valkoisen kirjan lauseet ovat kuin puutarha, jossa voi käyskennellä keskellä maisemaa.

Kuu

…Aina kun hän katsoi täysikuuta, hän näki ihmisen kasvot. Aikuiset olivat selittäneet hänelle pienestä pitäen, että kuussa näkyi kaksi kania ja riisin hienontamiseen käytetty suuri huhmare, mutta hän ei nähnyt mitään sellaista. Hän näki ainoastaan mietteliäät silmät ja nenän varjon…

Vaikka Valkoisen kirjan surun kuvaus ei resonoi omia surukokemuksiani, menen mielelläni kohti tätä lempeää tulkintaa. Ehkä se on kulttuurinen ero (?). Omat menetykseni ovat olleet särmikkäämpiä ja suruni punaista. Ehkä olen salaa kateellinen, että joku pystyy punomaan surusta valkoisen (?).

Suruasu

On tapana, että naimisiin menossa oleva pari antaa toistensa vanhemmille lahjaksi uudet vaatteet. Silkkipuvun eläville, puuvillaisen suruasun kuolleille.

Pikkuveljeni soitti ja kysyi: ”Tulethan mukaani? Odotin, että palaat.”

Levitin veljeni morsiamen antaman valkoisen puuvillahameen ja -jakun kiven päälle. Heinikon ylle kohoaa temppeli, jossa äidin nimeä lauletaan joka aamu sutrien jälkeen. Sytytin hihan veljeni ojentamalla sytyttimellä, ja sinertävää savua alkoi heti kiemurrella ilmaan. Uskommeko todella, että sielu pukeutuu valkoiseen vaatteeseen, joka haihtuu savuna ilmaan?

Maarit Saarelainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua