Kuvat: Jonne Räsänen / Otava
KIRJAT | Monet 1970-luvun alussa eläneet epäilemättä muistavat liftarimurhat, jossa mies otti tyttöjä kyytiin ja tappoi heidät johtamalla pakokaasua lukittuun autoon ja teki heille seksuaalista väkivaltaa. Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin kirja paljastaa mutkat tuon yksinkertaistetun totuuden takana.
”Lopulta Koivunen tuomittiin, mutta vain kuolemantuottamuksesta. Ei ollut avaintodistajaa.”
ARVOSTELU
Liftarisurmat – Sarjamurhaaja Ensio Koivusen rikokset ja tuomio
- Kirjoittaneet Miika Viljakainen ja Lauri Silvander.
- Otava, 2021.
- 251 sivua.
Kesällä 1971 kolmen nuoren naisen elämä päättyi, kun Salme Metsänikula, Ritva Raijas ja Pirjo Laiho päätyivät Ensio Koivusen amerikanraudan kyytiin. Nuoria liftaajia osattiin jo tuolloin varoitella seksinnälkäisistä ja väkivaltaisista kyydintarjoajista. Liftaamiseen liittyvä kollektiivinen pelko selittää tapauksen herättämän suuren mielenkiinnon silloin ja myöhemmin.
Äkkiseltään saattaisi luulla, että tuollainen liftarisurma olisi vaikeasti selvitettävä. Yksinäinen mies ottaa kyytiin yksinäisiä naisia, kukaan ei sitä näe eikä kuule, eikä kukaan näe mitä metsäautotiellä tai hiekkakuopalla sen jälkeen tapahtuu. Vaikea selvitettävä tämä kolmen naisen kuolemaan johtanut tapahtumasarja olisi saattanut olla etenkin kun elettiin vuotta 1971 eli aikaa ennen dna-tutkimuksia sekä muita nykyajan hienouksia.
Ennen kännyköitä kuollut saattoi olla kadoksissa pitkään ennen kuin häntä alettiin kaivata. Tässäkin tapauksessa ensimmäisen uhrin kämppäkaveri kirjoitti ihmettelevän kirjeen uhrin kotiin, kun tyttö oli ollut kadoksissa monta viikkoa. Ei ollut lankapuhelintakaan käytettävissä.
Mutta niin vain juttu alkoi selvitä nopeasti. Sotkuinen siitä lopulta kuitenkin tuli.
Uhrien tavaroita oli levitelty pitkin pientareita ja niistä löytyi sormenjälki, joka kuului Ensio Koivuselle. Kun Koivunen sitten vielä johti tutkijat metsän läpi suoraan paikalle, josta uhri löytyi, ja paljasti tietävänsä asioita, joita vain tekijä saattoi tietää, keissi näytti selvitetyltä.
Koivunen kertoi tunteneensa surmatut ja kuljettaneensa uhreja autollaan. Sen lisäksi hänen rikosrekisterinsä oli pitkä. Hänet oli tuomittu varkauksista, petoksista ja väärennyksistä.
Mutta sitten alkoi oikeudenkäynti, jota kirjassa käydään läpi yksityiskohtaisesti. Pitkittyessään asiat mutkistuivat.
Koivunen ei tunnustanut itse murhia vaan tarinoi, että hänen nukkuessaan tuntematon mies oli käynyt johtamassa autoon pakokaasua. Myöhemmin hän alkoi perua näitäkin puheita eikä lopulta myöntänyt mitään kuulustelupöytäkirjoja oikeiksi.
Synnin taakka oli kuitenkin liian painava kantaa, Koivunen ajautui selityksissään vainoharhaisuuden puolelle keksien mielikuvituksellisia syitä sille, miksi häntä täysin väärin perustein asiassa syytettiin. Myöhempi vankilakaveri totesi, että Koivusesta näki ensisilmäyksellä, ettei tämä ”käynyt täysillä”.
Silti hänet todettiin mielentilatutkimuksessa syyntakeiseksi.
* *
Puolustus nojasi aluksi ihan oikeaan perusteeseen: tekijä on voinut olla joku toinenkin. Ei ollut silminnäkijöitä, ei tunnustusta.
Myöhemmin mopo karkasi puolustuksen käsistä. Ilmaantui useita innokkaita muka-asianosaisia, joiden fantastiset väitteet poliisin oli kiltisti tutkittava. Eräs teollisuusvartija halusi pistää lusikkansa soppaan, väitti kuljettaneensa uhreja autollaan ja valmensi todistajia tukemaan tarinaansa.
Silloiselle oikeuslaitokselle on annettava tunnustus siitä, että sekavakin puolustus sai lähes kaiken tarvitsemansa ajan.
Ritva Raijaksen äiti ajautui riitelemään asianajajansa kanssa. Hän epäili, että tekijöitä oli yhden sijasta ollut useampia ja halusi teettää tutkimuksia luulojensa tueksi. Lisäksi hän haetutti oikeudenkäyntiin todistajia asianajajansa tietämättä.
Kaiken sekavuuden takaa paljastui lopulta jonkinlainen totuus. Paljon jäi myös hämärän peittoon, kuten se miten ja milloin oli Koivunen uhrinsa surmannut. Lopulta Koivunen tuomittiin, mutta vain kuolemantuottamuksesta. Ei ollut avaintodistajaa, syyttäjä ei myöskään pystynyt esittämään täysin uskottavaa kuvausta tekotavasta.
Se että Koivunen johti autoon häkää letkulla jäi siis lopulta toteen näyttämättä, vaikka se todennäköisin selitys olikin. Autosta löydetty letku ei hommaan soveltunut.
* *
Tosielämän tarinoiden suola ovat rivien välit. Kautta rantain Koivunen tuli eri vaiheissa oikeastaan tunnustaneeksi, vaikka suoraan kysyttäessä kielsi. Totuus oli siellä syytetyn vainoharhaisten ja keksittyjen tarinoiden lomassa, jos sen osasi rivien välistä poimia. Mitä oikeudessa kyettiin vedenpitävästi todistamaan oli toinen juttu.
Vankilasta päästyään Koivunen eli hiljaiseloa eikä tiettävästi syyllistynyt uusiin väkivaltarikoksiin. Hän kuoli vuonna 2003 Varkaudessa. Hänen elämänsä myöhemmistä vaiheista olisi mielellään tiennyt lisää, kuten myös siitä, miten tapahtumat vaikuttivat uhrien omaisiin. Kirjassa ne jäivät lyhyiden mainintojen varaan.
Jukka Halttunen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Nautinnollinen runsaudensarvi – arviossa Kevin Chenin Aavekaupunki
KIRJAT | Aavekaupunki on Helsinki Lit -tapahtumaan saapuvan taiwanilaiskirjailijan läpimurtoteos ja se on löyhästi omaelämäkerrallinen.
Miksi ei on tärkeämpi sana kuin kyllä? Arviossa tietokirja Kuka kasvattaisi lapsesi
KIRJAT | Keijo Tahkokallio ja lahtelainen erityisopettaja Aulikki Uski käyvät kahdeksan kirjeen keskustelun, jota suosittelen vaatimattomasti jokaikisen luettavaksi.
Sankaritarina vie kotimaisen elokuvan naistekijät voittoon vaikeuksien kautta – arviossa Neitoperhot ja pahanhautojat
KIRJAT | Jaana Semeri ja Leena Virtanen muistuttavat asiallisessa tietokirjassaan, että naiset eivät suinkaan ole olleet historiallisesti kummajaisia elokuvantekijöinä.
Novellikokoelmassa menneisyys palaa takaisin aaveiden muodossa – arviossa Mariana Enríquezin Sängyssä tupakoimisen vaarat
KIRJAT | Kolmas Mariana Enríquezilta suomennettu teos käsittelee niin nuorten naisten ahdistusta kuin yhteiskunnan haluttomuutta käsitellä menneisyyttään.
