Uusi kirja paljastaa Fernando Pessoan epävarmuuden ja kiihkeän metafyysisen etsimisen

Fernando Pessoa (1888–1935). Kuvat: Wiki Commons

Itsen etsiminen

Portugalilainen runoilija Fernando Pessoa käytti lukuisia salanimiä eli heteronyymejä. Kuuluisimmat niistä ovat Alberto Caeiro, Ricardo Reis ja Alvaro de Campos, mutta yhteensä pseudonyymejä on kymmeniä. Lähellä nyt ilmestyneen kirjan sisältöä Pessoa oli mielestäni kirjoittaessaan päiväkirjamaisia tekstejä Levottomuuden kirjaan, joka julkaistiin Bernardo Soaresin nimellä.

Pessoan omalla nimellä julkaistuja runoja on toista sataa ja ne on poimittu hyvin erilaisista julkaisuista, eikä niitä siis ole aiemmin koottu yhteen kirjaan. Siksi on mainiota, että kustantaja Atrain&Nord on kääntäjä Leo Saukkoriipin kanssa päätynyt julkaisemaan runot myös portugaliksi.

On ollut pakko ratkaista myös riimien ja muun soinnuttelun huomioiminen. Tässä käännöksessä on ensisijaisesti pyritty tavoittamaan tarkasti sisältöä, soinnillisuutta unohtamatta.

Minä se olen(Atrain&Nord, 2020) on hyvin paljas ja rooliton runokooste, jota hallitsee temaattisesti jatkuva olemisen luonteen pohdiskelu, siis tavallaan se Pessoa, joka on heteronyymien takana.

”Minun sieluni minua etsii
minä piileksin sieluani.

Voi jospa ei minua sieluni
ikimaailmassa löytäisi!”

Erikoinen toivomus ehkä toteutuikin.

Sivullisen elämän katoavaisuus ja turhuus

Vakava lapsi sivummalla, toisten iloisesti leikkiessä on kuva, jonka voi asettaa lähtökohdaksi sivullisuuden miltei katkeamattomalle ilmaisulle näissä runoissa. Oma esteettinen kokemuskin on vain häviävä hetki:

”Päiväin kasvot jos auringon kultaamia
niin äänetön avaruus muistuttaa saa:
päiväin kauneus on pelkkää fasadia,
sekin pyyhkiytyy yöhön ja katoaa.”

Katoavaisuuden ilmaisu on painavaa: ”Ponnistuksemme ovat tuhlausta mieletöntä ja elämä mitätön tyhjyys.” Joskus mukaan työntyy ironiaa kielen rajallisuudesta:

”Voi, kaikki on symbolista, analogista, vastaavaa.

Tämä tuulen tuiverrus, kylmyys yön jotakin muuta
aivan, ei laisinkaan yötä ja tuulta vaan varjoja

Olemassaolon ja ajatuksen.”

Julia Kristevan ja Jacques Lacanin teorioihin verraten voisi katsoa Pessoan tavoittelevan syvää semioottista (tai reaalista) olemassaolon primaaritasoa, sitä tunnetta, joka ei ole vielä saanut symbolista merkitystä.

Alitajunta ja tahto

Syvästi kirjoittamisen syntyä tavoitteleva on runo nimeltä Runo.

Se alkaa:

”Minun sisälläni runo tuntematon,
koko sieluni kohta se ilmaiseva.

Kuin tuulen humina hento se on,
silti täynnänsä veistoksen varmuutta.”

Piilotajuiseen työnnetty sisäinen aktiviteetti hakee ulospääsyä. Tässä ilmaistaan sinänsä kiistanalainen näkemys yksilöllisestä sisäisestä taipumuksesta, jonka toteutuminen on jokaisen ihmisen tie vapaudentunteeseen.

Tällainen katsomus linkittyy ns. demonisiin filosofeihin Sokrateesta Spinozaan ja strukturalisteista ainakin Merleau-Pontyyn ja Kristevaan. Nämä filosofiat perustuvat ykseyteen. On mahdollista luontaista aktiviteettiä noudattamalla päätyä ymmärrykseen oman mielen osallisuudesta luonnon kokonaistoimintaan.

Pessoan Runo päättyy kuitenkin pessimistisesti:

”Sitä runoa ei koskaan kirjoiteta,
sen tiedän, sen lisäksi tiedän sen,
etten tiedä, mitä se on oleva,
näen runosta unta vain onnellinen.”

Säkeistön voi tulkita puhtaaksi rehellisyydeksi. Pessoa eli ja kirjoitti kaiken kirjallisen kilpailun ulkopuolella. Hän ei kuulunut lainkaan siihen maailmaan, jota nykyään valjastetaan ”kilpailevien geenien todellisuudeksi”. Kyllä sellainenkin kehä varmasti on olemassa, mutta on syvempi, aktiviteetin kehä, joka janoaa kuulua kokonaisuuden yhteyteen. Kilpailugeenit yleistyvät yleistymistään juuri multiplikatiivisen ympäristöön heräämisessä vallitsevan kilpailuvaatimuksen takia.

Kirjoitin yllä olevan koska, halu kokonaisuuden yhteyteen aidon identiteetin kautta on Pessoan runouden ”perusikävä”. Se luo hänen runoutensa ylle ”suruverhon”. Eräs runo päättyy:

”Tosioleva, uneni, minuuteni
yhteen kietoutuvat yhdeksi vyyhdeksi.

Mitään tunne en, en ole murheellinen,
olen pelkästään tapaus surullinen.”

Joissakin runoissa tämä kaipaus sisimpänsä näkemiseen johtaa mystisiin ja kollektiivisesta piilotajunnasta kohoaviin viitteisiin ja liittymiin. Näin näyttäisi tapahtuvan runossa, joka alkaa:

”Mitä kirjoitan ei ole minun, ei minun.”

Runossa puhutaan ”toisesta elämästä, joka minussa elävä on” ja omasta ”näennäiselämästä”, joka on:

”kiitollinen sille Ainoalle, joka minut nosti
siitä tomusta joka olen –

Se Ainoa, jonka edustaja tai symboli tämä
tomusta nostettu minä on.”

Joku voi tässä viitata sivupersoonaan. Silläkin on suhteensa kollektiiviseen tajuntaan. Nuorempana kirjoitetuissa runoissa alitajunta herättää kauhua:

”Ja äkkiä tunnen: mies sielustaan
kiinni langalla Tiedostamattomaan
käsi näkymätön sitä ohjaa.”

Tällaisessa runossa ei voi välttyä vertailulta Uuno Kailaan runoihin.

Almada Negreirosin näkemys Pessoasta vuodelta 1954. Kuva: Wiki Commons

Pessoa ja Kailas

Yllättävän paljon löytyy yhtymäkohtia Uuno Kailaan runouteen. Vieraudentunne hallitsee molempia, samoin jakautuminen.

”Meitä on minussa monta!” huudahti Kailas kerran hotelli Tornissa.

Pessoa:

”enkä kukaan ole, vaan varjo vain
tuosta varjostavasta hahmostain.

Olen olemassa poissaollessain,
lailla pimeyden, vailla pohjaa…”

Löysin helposti toistakymmentä runoa, joissa yhteys Pessoan ja Kailaan välillä on selkeä. Molemmat kirjoittavat paljon Kohtalosta, ja molemmilla tuo sana ei ole pinnallinen koriste vaan syvä kokemus välttämättömyydestä, jota he toteuttavat.

Vieraudentunne ja varjomaisuus toistuvat molemmilla. Suorastaan heittäytymistä luonnonlakien ja vaistojen armoille kuvaa Pessoa seuraavassa:

”Sinä palvelet kohtalon lakeja,
joiden vallassa kivet ja ihmiset.

Sinä elät vaistojen varassa,
jos tunnet sen, mitä tuntenet.

Olet onnellinen juuri siksi,
elät mitättömyyttäsi eheää.

Minä näen ja tunnen itseni,
oma itseni vieraaksi jää.”

Itse asiassa Pessoa kuvaa tässä runossa kissaa, puhuttelee sitä. Lopun paradoksi rinnastaa kissan minään.

Uuno Kailaan yksi tunnetuimmista paradokseista on runon Vieras mies loppu: ”Ja minua minussa raahasi/ joku minulle vieras mies.”

Kuten suomentaja alaviitteessä toteaa, oli Pessoalla 1916–1917 spiritistisiä tuntemuksia astraalihahmoista. Pitkäss, vuodatustekstissään tuolta ajalta hän kirjoittaa mm.: ”En edes tunne itseä siinä mitä tieten tahtoen itse teen” ja ”Mikä sielu minun lisäkseni asuttaa minun sieluani?”

Samassa runossa on kuvaus kävelystä ”jalanjäljissäni, jotka eivät kai ole omia jälkiäni”.

(Uuno Kailaan Nikkilän mielisairaalan potilaspäiväkirjassa on merkintä: ”Potilas kokee syövänsä kaksilla hammasriveillä.”)

Hulluus ja vieraus, monta minää

Yhtymäkohdat sairauksissa kahden suunnilleen samaan aikaan eri maissa eläneiden kirjailijoiden kesken ovat selvät, mutta toistensa tekstejä he eivät ole voineet lukea. Kailaan oireet veivät pian skitsofreniadiagnoosin kautta Nikkilän mielisairaalaan, juoppous oli hänenkin altistajansa, mutta kuolemaa joudutti 32-vuotiaalle tuberkuloosi. Pessoa jatkoi ryyppäilemistä ja joi itsensä hengiltä ja kuoli 47-vuotiaana.

Sen, että vieraudentunne johtuu muutoksesta, ilmaisee Pessoa näin:

”En tiedä montako sielua minulla on.

Olen muuttunut joka hetki.

Olen aina vieraan tuntuinen.

En ole koskaan nähnyt tai löytänyt itseäni.”

Vähitellen runoissa alkaa näkyä hajoamisen kääntymistä luopumiseksi omasta itsestä. Tämä teema ei kuitenkaan pysy vallitsevana:

”Sielu, jolla on rajaviivat,
on kuuroja sekä sokeita varten.

Minä tahdon tuntea kaiken
kaikin mahdollisin tavoin.”

Neuroottinen epätoivo siitä, ettei tiedä mitä elämä on, kertautuu Pessoan omalla nimellä julkaistuissa runoissa:

”Elämä on sitä, ettei ole siitä perillä.”

Tästä aiheutuu pysyvä suru, joka leviää laajasti runouteen. Se on katoavien hetkien surua, kuin rantaan hajonneiden aaltojen sarjaa. Se on mukana kaikessa olevassa.

Jo lapsena Pessoa kuvaa olleensa se vakava vetäytyvä lapsi, joka teki yksin hiekkakakkuja. Sivullinen, ja oikeastaan moneksi sivulliseksi hajonnut mieli:

”Saat matkustaa, maat taaksesi jättää!
Olla kokonaan toinen kaiken aikaa!

Olla juureton sielu, jonka määränpää
pelkkä näkeminen!”

Tämä kailasmainen teema saa vierelleen toisen rinnastuksen suomalaisrunoilijaan, häneen jota Kailas ruotsista suomensi: Edith Södergraniin. Pessoa kirjoittaa: ”Sain käsittää epätodellisen ja sen ulottuvuudet, suuren ihastukseni siihen, taitoni käsittää käsittämätön ja tuntea tuntematon.” (Viittaan Södergranin Maa jota ei ole -teoksen ilmeeseen.)

Abstraktien tunneilmaisujen ylenmääräinen käyttö voi alkaa tuntua sanojen ansaan joutuneen hourailulta. Sen takia on tärkeä nähdä Pessoan teksteissä tietoisuus kielen riittämättömyydestä.

”Olen vankina omien ajatusteni
niinkuin tuuli on vankina ilmassaan.”

Jo aiemmin mainitussa runossa Runo tutkiskelee Pessoa kokemista mysteerinä, joka ei ”sanan lankoihin kiinni jää”.

Pessoa pinssinä. Kuva: Erkki Kiviniemi

Luopuminen, luonto ja oma luonto

Runo Luopuminen (1913) ilmaisee antautumista epätoivosta pääsemiseksi. Pessoa käyttää tuolloin 25-vuotiaana pateettisia ilmaisuja, kuten ”riisuttu kuninkuus” ja ”rauha, ikiyö”. Hän kirjoittaa itsensä valmiiksi kuolemaan.

Myöhemmin luopumisen teemaa on kiintoisa seurata. Sillä se saa luontoon yhtymisen eli panteismin sävyjä. Vielä myöhemmin oma luonto muuntuu kohtalon hyväksymisen suuntaan: osa luontoa, ihminen, toteuttaa alistuneena luontoa. Selviten tällaiseen päätelmään tulee lukiessa vuonna 1925 kirjoitettua kolmiosaista Reunamerkintöjä-sarjaa. Aloitusruno levittää turhuutta:

”Tuuli turha lehtiä turhaan riepottaa
kuin kuvaten pyrintöjämme, koko tilaamme.”

Siinä on aivan samankaltainen tunnelma kuin Gunnar Ekelöfin pitkässä runossa Absintia animi. Toinen osa siirtää näkökulman kohtaloon, ”joka päättää kaikesta”.

Reunamerkintöjen viimeisessä runossa tiivistyy ihmisluonnon mitättömyys luontoa vasten:

”Oman tajunnantasomme fiktiot – vain niitten pohjalla lepäävät
omat viehtymyksemme, tietomme niin painavat niinkuin keveät
ja aurinko aika liikkumaton, ei edes rataansa kulkeva…”

Minän mitättömyys syvenee.

Maisema: Sade ja meri, unet

Perusmaisemaan Pessoalla kuuluvat meri, auringonlasku ja sade. Valverunoissa ne toistuvat, mutta unen maisemat liukuvat omille teilleen.

Pessoan vanhetessa eli keski-ikäistyessä runoihin tulee enemmän havaintoaiheita, maisemaa. Nuoruuden runot ovat vielä enemmän sisäänpäinkääntyneitä kuin kronologisesti rakennetun kokoelman loppupää.

Uneen liittyvistä runoista yksi kiintoisimmista on unen rytmiin liittyvä. Sen voisi ajatella olevan etäinen muistuma lapsuuden heijatusta kehdosta.

”aivan kuin uneen uupuminen
saisi aikaan sen, että minusta
saisi kerran sen, mikä olen”

Haamumainen muistuma lapsuuden rytmistä primaarina olotilana on kaikkiin freudilaisiin teorioihin sopiva. Vuonna 1916 alkanut mystinen kausi tuotti runoihin parin vuoden ajan keijuja, maahisia, haltiattaria ja tonttuja, jotka liittyivät hämäriin metsämaisemiin ja kuun kelmeisiin valoihin.

Realistisissa valverunoissa on miltei poikkeuksetta surullinen ja haikea tunnelma. Milloin ”järvi on mykkä”, milloin ”murhe kuin syksyinen puu”. Nämä lainaukset ovat nuoren Pessoan teksteistä.

Tärkeämpää hänelle on pysähtyä katsomaan rauhassa. Siitä todistaa runo junamatkasta Alentejo junan ikkunasta, joka näyttäytyy vilahtelevuuden helvettinä.

Merkittävä keskitys on runossa Valtameri (aamu). Siinä meren keinunta tulee kuvatuksi impressiosta ekspressioon liukuen. Muutamassa runossa tuuli on vahva kosketuspinta luonnon kokemiseen. Ekspressionistisesti tuuli heijastaa runossa mielialoja. Tuulen kautta Pessoa tavoittaa jotain panteistista:

”Maailma hyräilee yhteen ääneen,
tuuli laantuu, yö pois väistyy. Päivä koittaa.

Olen olemassa, vaikka mitätön. Mitä tapahtui,
oli paljon tätä enemmän.”

Toisessa meriaiheisessa runossa minä samaistuu veden liikkeisiin:

”Mutta minä niinkuin ei merikään
tänä kauniina päivänä lepää en,
toinen etenee, toinen tasaantuu
ja minä en ajattele, että ajattelen.”

Mielenkiintoinen vertaus sisältyy runoon kukasta ja ihmisestä:

”Niinkuin kukkaset kukkivat tahtomattaan,
niin ihmiset yhtä kaikki ajautuu ajattelemaan.

Mikä kukissa kukkaisloistoa,
se meissä on tietoisuutta.”

Lapsuusmuistoja ja rakkausviitteitä

Lapsuus ponnahtelee silloin tällöin runon keskiöön. Erityisen vaikuttava on pianoa soittava äiti pitkässä runossa Un Soir à Lima, joka on muisto Durbanista, Etelä-Afrikasta vuodelta 1900. Kyseessä on kirjan pisin runoteksti ja siinä Pessoa käy suoraan syvälle muistoihinsa äidistään ja musiikista. Kauniin tekstin katkaisee toteamus:

”En tiennyt silloin, että olin onnellinen.

Tiedän sen nyt, koska en enää ole.”

Naisiin on hyvin varovaisen oloisia viittauksia, mutta niistä on pääteltävissä jotain etäisistä, platonisista ihastuksista.

”Tässä runossa kerro hänestä en
enkä myöskään siitä mitenkä hän
täysikasvuinen tyttömäinen hän
kulman ympäri kiepsahti kadoten
kadulta, jonka kulma on ikuinen.”

Ehkä kyseessä on nainen myös, kun ”miltei nimettömästi hymyilet/ ja aurinko kultaa hiuksesi”. Loppua kohti rakkausaihe voimistuu ja on esillä tiheästi. Yhdessä avainrunoista tilitetään: ”Jonkin kohtalon kautta Semiramista rakastaa sain.”

”Kleopatra on kuollut” -säkeellä alkavaa runoa seuraa sateita, voimakkaita resignaatioita. Mutta näistä ei tietysti tuntematta elämäkertaa pidä kehitellä mitään kertomusta.

Totta kuitenkin on, että viimeisissä runoissa on viittauksia ”sinuun”, ja kaksi viimeistä tekstiä päättyvät samaan lauseeseen:

”Sinä vain olet tärkeä nyt.”

Fernando Pessoa kirjoitti tiedollisesti kuin agnostikko ja emotionaalisesti kuin panteisti, mutta ei liittänyt itseään mihinkään oppiin. Hänen runoissaan päällimmäisenä on tietämättömyys olemassaolon tarkoituksesta ja luonteesta.

”’Minäkö se olin?’

Herra tietää, hän sen kirjoitti.”

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua