Risto Ahti Turun kirjamessuilla 2011. Kuva: Wiki Commons

I Opetuslapsi

Risto Ahti on pitkän linjan kirjoittamisenopettaja. Luentoihinsa pohjautuen hän on julkaissut sarjan esseeteoksia, joista ensimmäinen toteutettiin jo 1980-luvulla. Markku Toivosen kanssa yhdessä julkaistu Runouden kuntokoulu saavutti laajan lukijakunnan. Seuraavilla kahdella vuosikymmenellä Ahti kirjoitti runoteostensa lisäksi mm. esseeteokset William Blake ja vimmainen genius, RunoAapinen 1–3, Kriittinen minä, Aatamin muistiinpanot, Intuitio sekä Omahyvä (ja omalaki).

Uusin kirja Itse (Aviador, 2020) liittyy selvästi tähän sarjaan, jossa melko profeetallisesti käydään käsiksi ihmisen perusolemuksen probleemeihin. Ahdin aihepiirinä on kaikki, mitä ihminen voi tietää, uskontojen, filosofian, psykiatrian, tieteen ja taiteen kautta.

Ahdille itse on jotain aivan muuta kuin minä, joka on ego, se mielikuva itsestä, joka haluaa päteä sosiaalisessa kentässä. Itse on ”ääretön olemisen taso, jota on vaikea määrittää”. Se on syvin osa ihmistä, se joka jää ”tapojen, tottumusten, osaamisten ja arpien alle”. Itsen löytämiseen on kaksi tietä: itseymmärrys ja vastavuoroisuuden kohtaamisen kautta havahtuminen.

Vaikeasta ja haastavasta ongelmasta on Ahti kirjoittanut valaisevasti yli sadan sivun verran. Kirjoittamisenopettajana hän osaa neuvoa, että ”sana joko tappaa tai synnyttää”. Hän ei tarkoita, että koko ajan muuttuvassa maailmassa pitäisi keksiä uusia sanoja, vaan sitä että tekstissä on tuoretta henkeä tai ei. Tekstin voima tulee sisäisen herätteen kautta, ei kikkailemalla.

Historioitsija ja vaaliheimolainen

Itsetuntemuksen teitä kulkee ”armoton ja armollinen historioitsija”, joka kykenee lajittelemaan ja erottelemaan psyykessä tapahtuneet mielteet ja muistikuvat ja siten ylläpitämään itsen muistia. Vaaliheimon löytäminen voi auttaa etenemään keskustelun ja/tai lukemisen myötä löytämään ”syvempiä yhteyksiä” kuin yksin. Rakkaudeksi kehittyvä heimolaisuus voi johdattaa paratiisin porteille asti.

Tietäminen on kuitenkin naulaamista, pysähtymistä ja kuolemaa. Siksi ”älyllisesti tärkeintä on jaksaa olla tietämätön”. Tämä ”autuas, onnellinen, lapsellinen tietämättömyys” on Ahdin läpi koko runotuotannon säilynyt johtava teema.

Uskonpuhdistus

Ihmisen muuttuminen ei ole mikään idea. Se on jokahetkistä elävyyttä, jatkuva ”siivouspäivä. Mattopiiska esiin!” Ympärillä on epäjärjestykseen ja likaan tottuneita, taloudenpitokeskeistä elämää itsestäänselvyytenä pitäviä toimeentuloon juuttuneita mieliä. On siinä ympäristössä vaikea olla erilainen muuttuja!

Historioitsijan on siis erotettava tärkeä, eli se mikä on hitaimmin muuttuvaista eli paradigmaattista, siitä mikä on ohi kiitävää, pois heitettävää. Ahdin ajattelusta tulee mieleen termi Luonnon muisti. Se on lainalaisuutta, joka säännöstönä muovaa muuttuvaa luontoa uudeksi. Se on esoteeristen panteistien ja evolutionistien yhteinen paradigmaattinen lainalaisuus, joka historioitsijan olisi hallittava.

Risto Ahdin uusi teos Itse on matka mielen äärirajoille. Hämmästyttävästi opettajamme pystyy käyttämään kieltä tuoreesti, vaikka kuvaakin samaa olemassaolon tilaa kuin aikaisemmissa teoksissaan. Joskus on toki syytä kerrata keskeiset sanat, ne muuttumattomimmat:

”Energia – totuus, vapaus. Kauneus ja ilo.”

* *

II Kriitikko

Risto Ahdin tapa lainata toisilta kirjailijoilta ilman viitettä on rämäpäinen ja ihastuttava. Miksi suotta täyttää tekstiään nimillä, kun sisältö on tärkein. Sitä paitsi me kaikki kirjoittajat olemme velkaa sadoille ja tuhansille kirjoittajille. Rehellisen lähdeluettelosta tulisi aina pitempi kuin itse teksti.

Tulee mieleen Picasson sitaatti: ”Harrastaja kopioi, taiteilija varastaa.” (Ehkä se ei olekaan Picasson, vaan joltain toiselta vohkittu, joka vohki sen joltain kolmannelta etc.)

Miten ihmeessä Ahti jaksaa käsitellä samoja teemoja? Hänen kirjansa muistuttavat toisiaan varmaan enemmän kuin kenenkään muun kirjailijan. Tämäkin Itse on taas uudenlainen paneutuminen vakioteemoihin.

Vastaus edelliseen kysymykseen on kuitenkin selvä: Risto Ahti on kaunopuhuja. Hän osaa vääntää loputtomasti erilaisia lauseita samoista aiheista, jyrkemmin: samoista totuuksista. Hänhän on jo yli 50 vuotta tiennyt, millainen maailmankaikkeus on, miksi se on olemassa ja mikä on elämän tarkoitus. Hänen tekstiensä sisällöt eivät muutu, koska hänen filosofiansa on säilynyt ennallaan.

Samaan tapaan kuin Alexander Stubbilla on Ahdillakin totuus aina kolmiosainen. Se on Gurdjieffin tyyliin hevonen, ajuri ja rattaat tai käännettynä psykologiaksi tunne, järki ja ruumis.

Mielestäni totuuden voi käsittää myös jakamattomana olotilana, joka ei tarvitse sanoja.

Tässä teoksessa Ahti on uudistunut ja löytänyt eron minän ja itsen välillä. Tämä on uutta käsitteiden käytössä. Teoksessa Ei kukaan (2007) Ahti häivytti minän, mutta pakotti lukijan kysymään mielessään, onko hän kuitenkin tavallista merkittävämpi ei kukaan? Nyt käsite itse ratkaisee mahdollisen kuilun tai sosiaalisen luokituksen ongelman. Itse on jotain, mutta ei mitään merkittävyyttä hakevaa (kuten ego), vaan puhdas kokemisen tila.

Harmillisesti Risto Ahdin proosamuoto on yhä abstraktimpaa. Toisin kuin runoissa, joissa joskus jopa pyörryttävän kauniit kuvat täydentävät paatosta, jää essee vyörymään käsitteistön kautta, vaatimaan ja käännyttämään lukijaa uskomaan näihin oppilausekkeisiin.

Ikään kuin Ahti ei myöntäisi tai tietäisi, ettei kieli käsitteellisenä järjestelmänä ole totta. Se on vain viittausjärjestelmä, jolla konkreettisiin kappaleisiin on selkeä nimitysjärjestelmä, mutta abstraktit ja yleistävät ilmaisut jäävät ilmaan vailla kosketuspintaa lukija-kuulijaan. Juuri siksi runous on niin hurmaavaa.

Kriittisimmin on syytä asennoitua Ahdin käsitteisiin yksilöllinen ainutlaatuisuus ja laumahenkisyys. Näissä termeissä ei ole mitään vikaa, eikä käsitteiden kuvaamisessakaan. Jokaisen on itse löydettävä oma aktiivisuutensa, luontainen tekemisensä. Kaikkein pahinta on antautua jollekin kuplalle, laumalle tai ismille. Ahti puhuu ”uskovaisten huutavasta massasta”.

Se mikä häneltä puuttuu, on ryhmätyö. Hän joko sivuuttaa tai ei usko lainkaan yhteistyön merkitykseen. Hän on valinnut tilalle vaaliheimolaisuuden käsitteen. Riittääkö se? Yhteistyö voi olla hedelmällistä erilaisten aktiviteettien kesken. Hän toteaa kyllä, että ”erilaiset aidot mielikuvat synnyttävät syvän yhdessäolemisen tunteen”. Hän jää kuitenkin yläpuolelle ohjaamaan yksilöitä omalla äänellään.

Hyvässä ryhmätyössä oppilaat kohtaavat ja saavat valtavasti toisiltaan. Silloin parhaimmillaan opettaja on ikään kuin hävittänyt itsensä, ruokkimaan piilosta oppilaittensa juuria kuin vesi tai Tao. Vuorovaikutus on lopulta paras oppimisympäristö.

Ahdin verbaalinen pyöritys avaa ovia paljon enemmän kuin materialistien jankutukset – ellei sitten käy niin, että lukija-kuulija joutuu pyörälle päästään ja uskoo kaiken.

* *

III Minä

On aivan selvää, että Ahti kuuluu syvänmerenkalastajiin, eli ei tyydy pinnallisuuksiin eikä helppoihin ratkaisuihin. Ilmeistä on myös, että hän suorastaan vihaa kyynistä ja tieteisuskovaista kirjallisuutta, jossa kaikkea omavaltaista, yleisesti todistamatonta tutkiskelua nimitetään usein esoteeriseksi huuhaaksi.

Se mitä emme tiedä, on Ahdin runoudessa aivan erilaista kuin esimerkiksi kosmologien ”vielä selville saamattomien” olemassaolon ominaisuuksien vyyhti. Ahti näyttää ajattelevan, että hyvinvoinnin kohottamiseen ja luonnon kanssa sopusointuun tähtäävä filosofia on rajoittunutta ja enimmäkseen turmiollista jargonia.

Pitää mennä itseymmärrys edellä. Muu on turhuutta ja tuulen tavoittelemista. Mieli on enemmän kuin avaruus!

Ahdin ajattelulinja on ilman muuta hedelmällinen. Hänen runoutensa on ainutlaatuista ja kykenee välittämään elämän mysteerisen luonteen.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua