Kirja-arvostelu: Harry Salmenniemi kirjoittaa kiinnostavan hyökkäävästi tunnustuksellisista rooleista käsin. Hän ei sorru saarnaaviin määritelmiin tai vaivu moralismin suohon.
”jotenkin kestämätöntä
jotenkin sopivaa
jotenkin välttämätöntä jne.
{kuin lankaa;
(H.S. Virrata että 2008)
* *
Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja (Siltala, 2020).
Vahvistamattoman ilmiannon mukaan Harry Salmenniemi marssi Siltala Kustannukseen mukanaan yli tuhat liuskaa lyhytproosaa, joista hän arveli voivansa rakentaa modernin jättiläisromaanin. Kustantaja sai hänen päänsä kääntymään ja ehdotti tekstien julkaisemista useana novellikokoelmana, koska hän ei nähnyt tekstien välillä tarpeeksi yhtenäisyyksiä.
Kenties kysymyksessä on jonkun lukijan kehittelemä tulkinta, että ensimmäisenä julkaistussa novellikokonaisuudessa kuvataan kirjailijan ja kustantajan keskustelua väitetyn huhun suuntaisesti, tämä tekstissä Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani.
Olisi mielenkiintoista tietää, miten tällainen julkaisumuoto syntyi. Oliko se kirjailijan vai kustantajan oivallus? Joka tapauksessa se on hyvä ratkaisu.
Tänä vuonna ilmestynyt Uhrisyndrooma ja muita novelleja on kolmas sarjassa, jonka nimien loppuosa on ”ja muita novelleja”. Ensimmäisenä tuli ulos Uraanilamppu 2017 ja toisena Delfiinimeditaatio 2019.
Ennen proosateoksia Salmenniemi on julkaissut runoteokset Virrata että, Texas, sakset ja Runojä. Teokset ovat epäilemättä kiinnostavimpia 2000-luvun alun moderneja runokirjoja, lauseettomien ajatusten kirjaamispyrkimyksineen. Yhtä vääjäämätöntä on, että lyriikasta proosaan siirtyessä Salmenniemi siirtyi usean askeleen vaikeaselkoisuudesta selkeyden suuntaan.
Poikkeavuuksina klassiseen novellistiikkaan pitää huomioida toki ainakin yllättävät aiheenvalinnat, pastissien huomattava osuus, alaviitteiden runsaus ja elimellisesti useisiin kertomuksiin liittyvä kuvitus.
Kirjoittajan perusääni on kuitenkin jopa poikkeuksellisen selkeä. Se on myös paikoin kiivas. Tekee mieli kuvata kiinnostavimpien novellien kirjoitustapaa raivokkaaksi. Nämä hurjistuneet helmet tuovat selvästi mieleen Fjodor Dostojevskin Kellariloukun (uudempi suomennos Kirjoituksia kellarista, 1974).
Harry Salmenniemen novellisarjan kolmas osa Uhrisyndrooma pureutuu sodan, rakkauden ja sukutraumojen maailmaan. Kuva: Siltala Publishing
Elämän ja kuoleman pidot
Harry Salmenniemi selvästikin kokeilee kolmessa novellikokoelmassaan useampia kirjoitustyylejä. Käsittelen ensin hänen minämuotoisia tekstejään – eihän niitä oikeastaan novelleiksi voi nimittää, muutamaa lukuun ottamatta. Esseemäisiä tekstejä pikemminkin?
Elämän ja kuoleman pidot on novelli, ja eräänlainen muunnelma tai pastissi Toivo Pekkasen samannimisestä novellista. Pekkasen teksti on melkoisen hirveä erillisyyden kuvaus: Pekka Vanhala palaa kymmenen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen kotiinsa. Siellä on juhlat, oikeammin pirskeet, mutta alivuokralaisasunnossa synnytetään kivuliaasti.
Tämän irvokkaan ristiriidan Pekkanen kuvaa Pekan ja tämän serkun Irenen keskustelujen kautta. Kaikkein kriittisimmältä vaikuttaa sivuhenkilö Erik, joka katselee juhlimista halveksiva hymy huulillaan.
Salmenniemen versiossa kertojaminä tulee juhliin, jonka vieraita hän heti alkaa arvostella suorasukaisesti ja kompleksisesti. Kritiikki sisällytetään kertojalle, kun se Pekkasella on ikään kuin jaettu kolmen henkilön osalle.
Kaksi kohtaa on otettu melkein suoraan Pekkaselta, hieman muunnellen: yksinäisyys pelottavassa maailmankaikkeudessa ja kuolemaa ajattelemattomat juhlijat. Lisäksi seinän takainen huuto on mukana, mutta Uhrisyndrooman versiossa muodossa: ”On kuin jossakin synnytettäisiin, mutta ei lasta vaan kaaosta.”
Salmenniemen kertoja saa jutteluseuraa (muihin juhlijoihin verrattuna) hieman ajattelevammasta naisesta. Tämä motiivi on sama kuin Pekkasella Pekan ja Irenen keskustelussa.
Uhrisyndrooman pitojuhlissa kertoja kiihtyy kritisoimaan pinnallista, itsekästä elämänmenoa paatoksellisesti. Novelli päättyy vuorisaarnamaiseen puheeseen: ”Siunattu olet sinä, joka kannat maailman taakkaa harteillasi. Siunattu olet sinä, joka jaksat lastesi tähden. Siunattuja kaikki, jotka jaksavat, siunattuja ne, jotka istuvat ja ajattelevat, siunattuja ne, jotka kävelevät ja tekevät hyviä tekoja tässä kirotussa maailmassa. Siunattuja ne, jotka kävelevät mudan keskellä, joihin lika ei tartu…”
Vaikka teksti on sangen moralistinen, kestää se jyrkässä vimmassaan, ja lähes itseironisessa ruoskivuudessaan.
Uhrisyndrooma
Uusimman kokoelman niminovellin voi lukea itseläpivalaisuna. Siinä on totuudellisuuden kimmastunutta vyörytystä. Pitemmälle edetessään subjektiivisuus vähenee ja teksti alkaa saada kosketuspintaa yhä laajemmin ja lähenee suorastaan kollektiivista tajuntaa eli inhimillisiä perustuntoja.
Novellin kirjoittajaminä tilittää itseään kirjoittamalla, vaikka pelkääkin tekstiään, tai sen mahdollisia heikkouksia. Hän on perfektionisti Kafkan (tähän tekstissä on suora viittauskin) tai Kierkegaardin tavalla. Myös yksittäiset teot huolettavat häntä, taakse jääneet kummalliset valheet ja väärinkäsitykset.
Tuskalliset, ahdistavat ja paniikkimaiset yöt kääntyvät poikkeuksetta rauhallisiin aamuihin. Kirjoittaja puhuu ”yön aktiviteeteista”, joista itse asiassa syntyvät puhdistautuneet aamut.
Erakoituminen on totaalista, lukuun ottamatta pakollisia naistuttavuuksia. Näille hän purkaa kaikkia tunteitaan, vihaa eritoten. Hän on vetäytynyt maailmasta ja tunnustaa: ”Jokainen oppilaitos ja työpaikka herättää minussa pelkkää kauhua ja halveksuntaa.”
Yön pelot väistyvät vaiheessa, jossa kirjoittaja huomaa voivansa kuunnella tunteitaan ”huoletta”. Hän ei ole emootioiden vallassa, vaan tekeytyy toiveikkaaksi ihmiseksi. Hän haluaa näyttää itsestään sellaisen puolen, jonka muut haluavat nähdä: ”Rehellisen, luovan ja optimistisen ihmisen, joka tekee kaikkensa voidakseen hyvin.”
Kirjoittajaminä siis teeskentelee olevansa tavis, vaikka tuntee olevansa tyystin erilainen, itseään häpeävä syöpäläinen. Hän kertoo lapsuutensa sankareista ja hitaasti valkenevasta ymmärryksestä, ettei koskaan voi tulla itse heidän kaltaisekseen.
Novelli etenee ja kirjoittajan minän mieli selkiytyy ja puhdistuu. Näyttää olevan kyse uhriutumisesta, joka on vaivannut minää. Kaikki on ollut häpeällistä ja syyllistyttävää. Minä on erillinen, sivullinen, tuomittava luuseri. Tästä mallista vapautuminen on novellin pääteema.
Novellin vahvuus taas tukeutuu uhriutumisvaiheen raivokkaaseen käsittelyyn. Lukija näkee lopussa kolmikerroksisen ihmisen: uloin on tavallinen mieli, joka yksinkertaisesti matkii toisia ja peittää epäonnistumisensa (ja epäonnisten hetkien tullen, syyttää muita). Sisempänä on sivullisuutensa havainnut, uhriutunut minä, joka kaiken aikaa kamppailee itsehyväksyntänsä kanssa. Kolmas tajunnan taso on siinä, missä ymmärrys muuttuu hyväksynnäksi ja minä näkee itsensä pohjimmiltaan samanlaisten ihmisten joukossa yhteisen elämän kokijana.
Vähän psykoanalyysiä muunnellen voisi kärjistää: tavis on yliminän vallassa elävä, tajuton tottelija, uhriutunut on egonsa vallassa ulospääsyä etsivä, ahdistunut eksistentialisti. Ymmärryksen kautta sopeutunut on idiään vapaasti elävä yhteisön jäsen.
Vielä hedelmällisemmäksi novellin psykologinen tulkinta kehittyy, kun ottaa mukaan jungilaisen problematiikan kollektiivisesta tajunnasta. Itseään ymmärtävä lähenee niitten voimien tajuamista, jotka kytevät jokaisen ihmisen mielen syvimmissä, yhteisissä kerroksissa.
Kirjoituksia kellarista
Havaittuani temaattisia yhteyksiä yllä käsiteltyjen kahden novellin ja Dostojevskin teoksen Kirjoituksia kellarista välillä, kaivoin esiin Esa Adrianin suomennoksen vuodelta 1973.
Salmenniemen Uhrisyndrooma-novelli on hengeltään sukulaissieluinen tämän teoksen kanssa. Dostojevskin minähahmo kuuluu ”ajatteleviin ihmisiin, jotka eivät tee mitään”. Hän ei ”ole kyennyt aloittamaan mitään eikä saattamaan päätökseen mitään”. Hän perustelee valintaansa sillä, että ”rakastaa kärsimystään yhtä paljon kuin hyvinvointiaan”.
Pienoisromaani päättyy vieraantumisen kuvaukseen. Dostojevski selittää minäkertojan antisankariksi, joka kuuluu ”meihin, jotka kaikki olemme niin vieraantuneita, että tunnemme inhoa oikeaa ’elävää elämää’ kohtaan”.
Juuri tässä teoksessaan Dostojevski perusteellisimmin selvittää ja käyttää tietoisen ja tiedostamattoman tajunnan jakoa, siis vuonna 1864, paljon ennen Freudin teorioita.
Elämän ja kuoleman pidot sisältää saman teoksen edelliseen teemaan liittyvän havainnoivan näkökulman. Havainnointi kohdistuu ihmisiin, jotka eivät ajattele muuta kuin nautintoja ja hyvinvointiaan. Näihin kuuluvan ”normaalin ihmisen pitääkin olla tyhmä”. Tällaiselle kellariloukossa eläjä, loukattuna, murjottuna, ei voi muuta kuin ”teeskennellä hymyilevänsä halveksivasti”.
Kellarin asukas toistaa usein: ”Kaikki toimeliaat ihmiset ovat toimeliaita siksi, että he ovat typeriä ja rajoittuneita.”
Nämä teemat ovat näkyvillä sekä Pekkasen että Salmenniemen pidoissa keskeisinä. Pirskeissä juhlivat eivät välitä lähellä tapahtuvasta synnytyksestä, eivät mistään muusta kuin omasta mielihyvästään.
Dostojevskin minäkertoja äityy teoksen loppupuolella haukkumaan itsensä alimpaan helvettiin, koska hän on ”kaikkein katalin, kaikkein naurettavin… kaikkein kateellisin kaikista maan matosista, jotka eivät ole yhtään minua parempia mutta piru ties miksi eivät milloinkaan nolostu”.
Toivo Pekkanen on melko varmasti lukenut Kirjoituksia kellarista. Ehkä myös Salmenniemi, mene tiedä?
Sivupersoonia
Novelleissa esiintyy sukunimillä henkilöitä, jotka vaeltelevat tekstistä toiseen. Kyseessä on kirjailijan luomia hahmoja, jotka hän ottaa käyttöön aiheen vaatiessa.
Perustehtävä näillä mieshenkilöillä on varmaankin vieraannuttaminen. Tunnustuksellisella tyylillä kirjoitetut purkaukset joutuvat vastavaloon, ja lukija löytää objektiivisen kertojan teksteistä jotenkin sopeutuneita, hallittuja henkilöitä, joiden ajatuksia ja tunteita ei kuvata kuin dialogin kautta.
Haarla, Lindh ja Hokkanen ovat tällaisia. Ovatko he sivuhenkilöitä vai sivupersoonia, voi tietysti kysyä. Heistä on muototutunut Salmenniemen proosaan jotakin psyyken puolta kuvaavia tyyppejä.
Minämuotoisten, tunnustuksellisella tyylillä kirjoitettujen tekstien teemat ovat kuitenkin ylivoimaisesti kiinnostavampia. Ehkä sivupersoonat on luotu vähättelemään minäkertojan yhteyttä kirjoittajaan? Onko ne tehty osittain hämäykseksi, koska ne antavat tukea vakuutteluun: minä ei ole kertoja, Salmenniemi ei ole sellainen kuin tekstiensä minä.
Teksti Viitteitä on aika keinotekoinen. Sitä ei tee mieli ottaa tosissaan, eikä sortua etsimään johtolankoja Salmenniemen kirjoittajalaatuun. Vaikuttaa siltä, että Viitteet ovat sekoitus oikeita ja keksittyjä sitaatteja. Kiinnostavuutta niistä silti löytää. Päällimmäisenä Jean Baudrillardin väistämätön ja vääjäämätön kapitalismin kritiikki.
Väkivaltaa sisältävien toiminnallisten tekstien joukossa on pari pastissia, Emile Zolan ja Guy de Maupassantin teksteistä. Jälkimmäisen novelliin perustuva Me taistelemme lapsen vuoksi on tunnelmaltaan kummallinen, klassisen ja absurdin tyylin seos. Kirja päättyy Nauruun, joka on hellämielinen ja realistinen.
Älä pelkää, kirjoittaja, ei sieltä lapsen naurun takaa mitään valmiita painajaisia löydy!
Aikaisemmat novellijulkaisut
Delfiinimeditaatiossa on novelli Ihminen on onnellinen eläin. Se on läheistä sukua Uhrisyndrooman niminovellille ja kuuluu Salmenniemen ”kellariloukkusarjaan”. Sen kirjoittajaminä määrittelee ajatuksettoman ihmistyypin seuraavasti: ”Kaikkein onnellisimmat tuntemani ihmiset ovat reippaita ja urheilullisia nuoria miehiä ja naisia, joiden terve elämänasenne pitää heidät jatkuvasti sekavassa kiitollisuuden ja onnellisuuden horroksessa.”
Tämä baudrillardmaiselta kuulostava virke on novellin ydin. Sillä voisi katsoa olevan juurensa jopa Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistykseen, eli sen että onnelliset ihmiset elävät liki poikkeuksetta itsepetoksessa.
Lähempääkin löytyy sukulaishenkinen teksti: Rafael Donnerin Ihminen on herkkä eläin, johon mielestäni Salmenniemen esseemäinen novelli jo nimensä kautta vertauttaa oman kirjoituksensa.
Niminovelli Delfiinimeditaatio on muista poikkeava, esseemäinen, rakastettava kunnianosoitus lajille, joka saattaa olla paljon ihmistä viisaampi.
Sukufilmejä
Uhrisyndrooma ja muita novelleja sisältää sarjan, jossa aukeamittain etenevät kuvat ja tekstit ovat kuin vanhoja elokuvalehden tiivistettyjä kritiikkejä.
Kuvituksen teksteihin on tehnyt elokuvaohjaaja Mika Taanila. Niiden trikkipitoisuutta ja tekotapoja en ole kykenevä arvioimaan, mutta ne sopivat hurmaavasti Salmenniemen lapsuuteen liittyviin, vanhojen elokuva-arvostelujen tyyliä parodioiviin teksteihin. ”Viiltävä”, ”koskettava”, ”hallittu”, ”vaikuttava”, ”viipyilevä”, ”hieno”, ”tinkimätön” ”ansiokas”, ”luova” ja ”kivulias” olkoot esimerkkejä kliseisistä ilmaisuista adjektiivipuolelta.
Kuviteltujen elokuvien sisällöt lukee näin esitettyinä tragikoomisina lapsuusmuistoina.
Salmenniemen novellit on hajautettu hyvin kolmeksi kokoelmaksi, keskittämättä teoksia temaattisesti.
Uhrisyndrooman takakannessa lukee: ”En usko, että kukaan lukee tämän kirjan.” Saman kohtalon kokee varmaan tämä arviokin.
Erkki Kiviniemi
