Tommi Takkunen käsittelee ihmisyyttä silkkihansikkain mutta lantatalikko käsissään – arviossa Isänpäivä ja muita kertomuksia

Kuva: Aviador / Ari Haimi

Tommi Takkunen on oululainen kirjailija, jolta on ennen uutuuttaan to (Aviador, 2025) julkaistu novellikokoelma Tulevaisuus kuuluu bingoemännille (Into, 2019) sekä tunnustusta kerännyt lähiöromaani Kaukovainio (Aviador, 2022). Takkunen sanoo itse arvostavansa nimenomaan hyvää tarinaa, ja niin hänen omaan lukemistoonsa kuuluu esimerkiksi amerikkalaisen nykynovellistiikan taitureita, kuten Denis Johnson, Ron Rash ja Holly Goddard Jones.

Ja armoitettu tarinankertoja ja novellintaitaja Takkunen on itsekin. Hänen tarinansa alkavat keskeltä tavallisten, usein jollakin tavalla odotetulta elämänkulultaan syrjäpoluille eksyvien tai jo eksyneiden miesten ja naisten elämää. Huoltomies matkalla keikalle, kauppamatkustaja herää aamulla putkassa, ja eriparinen mieskaksikko nousee autolautalle matkustaakseen Maarianhaminaan. Aina ei pinnalta katsoen tapahdu kovin paljon, isä ja poika kokoavat pienoismallia kotinsa olohuoneessa, mutta tarinan päätyttyä lukija huomaa tulleensa vaikutetuksi ja yllätetyksi, pakotetuksi miettimään, mitä tässä oikeastaan tapahtui, mikä meni oikein, mikä väärin ja miksi?

Takkusella on oma, tunnistettava metodinsa, joka auttaa niin kirjoittajaa kuin lukijaa keskittymään oleelliseen. Tarinat keriytyvät auki ajan ja paikan suhteen pelkistetyissä ympäristöissä. Kylillä ja kaupungeilla on harvoin nimeä, ainakaan sellaisenaan Suomen maantieteestä löytyvää, ja tapahtumien ajankuvallinen tausta löytyy paremminkin menneestä. Globaalien murheiden sijaan nyt keskitytään paikallisiin tapahtumiin ja muutamiin oleellisiin ihmissuhteisiin, niiden kehittymiseen, niiden herättämiin tunteisiin ja tunteiden agitoimiin tekoihin.

Yksikään novelli ei ole hauska tai huvittava. Hiljaista ja mustaakin huumoria niistä kyllä tiristyy, samoin kuin ilkikurisuutta toilailujamme kohtaan. Lisäksi Takkusella on rohkeutta näyttää, että elämämme on toisinaan suorastaan absurdia, koko ajan hajoamisen partaalla ja sattuman sanelemaa. Siitä kaiketi tarinoita usein sävyttävä melankolisuuden huntu, joka tuntuu vahvana esimerkiksi novellissa Vapaus:

”Kymmenet tuhannet kilometrit maantien päällä oli nopea kuvailla hyvälläkin mielikuvituksella, jota hänellä ei edes ollut. Hän yllättyi itsekin siitä, kuinka vähän hänen elämässään loppujen lopuksi tapahtui asioita. Kuinka vähän oli ihmisiä.

 

Vaihdettuaan kuulumiset he istuivat tovin hiljaa katsellen jäiden hidasta sulamista viilenevän viskin sekaan. Karita peitti haukotuksen. Naapurihuoneen televisiosta kuului pistoolien laukauksia, räjähdyksiä ja pellin rytinää heidän huoneeseensa. Palonen yritti keksiä sanottavaa, mutta kaikki tuntui olevan jo sanottu.

 

– Näytät hyvältä, hän sai sanottua.”

Novelli oli alkanut lauseesta: ”Palonen pääsi putkasta seitsemältä aamulla”, ja se päättyy lauseisiin: ”Katukiven iskeytyessä Palosen korvaa vasten hänen mieleensä palautui lause, jonka oli aiemmin päivällä sanonut Karitalle tämän kysellessä kuulumisia hänen työstään. – Parasta myyntiedustajan työssä on vapaus”.

Lukijan, ainakin allekirjoittaneen, mieleen nousee, että aivan, vapaus on upea asia, mutta mitä me sillä lopulta teemme, mihin sen käytämme? Palonenkin huomasi yllä, kuinka vähän hänelle oli vuosien mittaan tapahtunut, kuinka vähän hänen elämässään oli ollut ihmisiä. Totta kai myyntiedustaja Palonen oli tavannut erinomaisen lukuisan määrän ihmisiä ja heitä mukaansakin hetkeksi taivutellut, mutta että edes joistakuista heistä olisi tullut osa hänen elämäänsä, hänen elämänsä merkityksenantajia, ei, sitä Palonen ei ollut halunnut tai siihen hän ei ollut kyennyt. Palonen oli tulkinnut ja käyttänyt vapautensa toisin.

Takkunen jättää tyylilleen ominaisesti lukijan ratkaistavaksi, mitä mainitut kaksi viimeistä lausetta kokonaisuudessaan merkitsevät. Kestikö Palosen kallo katukiveen iskeytymisen, vai koittiko hänelle vihdoin lopullinen vapaus?

* *

Arvoituksellisimmillaan ja absurdeimmillaan novellit pistävät lukijansa käärimään henkiset hihansa ylös asti. Sellainen on esimerkiksi Kosinta-novelli. Nuori ja häntä selvästi vanhempi mies nousevat ”autolautalle” matkatakseen Maarianhaminaan. Nuoremmalla ei ole aavistustakaan, miksi matkaan lähdetään ja miksi määränpää on juuri Maarianhamina, mutta hän on enemmän ja vähemmän pakotettu osallistumaan matkaan. Vanhempi mies on hänen tuleva appiukkonsa, joka edellyttää, että vävykandidaatti seilaa hänen mukanaan. Vävykandidaatti Marko puolestaan ei halua riskeerata jo pitkälle suunniteltua liittoa.

Nuoremman miehen kallistellesssa lasia yläkannen baarissa kaivaa seniori matkatavaroistaan esiin moottorisahan ja tarkistaa sen toimintavalmiuden. Kaikki näyttää olevan kunnossa. ”Lautta” vieköön ja poika juokoon, kunnes ollaan perillä. Sitten on toiminnan aika. Mutta mitä oikeastaan lopulta tehdään ja tapahtuu? Takkunen kyllä kuvaa kaiken lähes piinallisen yksityiskohtaisesti, hän todella tuntuu ymmärtävän moottorisahan toiminnan ja tietävän sen osat ja niiden merkityksen, eikä mikään ole silti yksioikoisen selvää. Fyysisenä toimintana ja tapahtumina kyllä, mutta merkitysten tasolla ei. Lukija päättäköön taas kerran. Ja jotteivat edeltävät rivit johdattele vääriin johtopäätöksiin, moottorisaha ei ole tarinassa ase, ainakaan sanan tavanomaisessa mielessä.

Kokoelman avainnovellina voinee pitää Kroisos Kristusta. Se on teoksessa samanlaisessa asemassa kuin Tulevaisuus kuuluu bingoemännille -kokoelman Dorkis. Niissä Takkunen käsittelee ihmisyyttä silkkihansikkain mutta lantatalikko käsissään. Silkkihansikkain siksi, että kyllä Takkunen hahmojaan rakastaa, on ihmisistä oikkuineen ja puutteineen kiinnostunut, mutta hän on myös rehellinen ja kaivaa taaksemme kasautuvat tunkiot auki. Paljastaa sekä elämän kauneuden että raadollisuuden. Juuri siitä Kroisos Kristus on syvältä kouraiseva esimerkki.

Isänpäivän novelleja on helppoa ja miellyttävää lukea. Takkunen kirjoittaa tehokkaasti ja koukeroimatta, ja tarina rullaa kompuroimatta eteenpäin, vaikka ajoittain tilanteisiin paneudutaan hyvin yksityiskohtaisesti. Näin novellien maailmaan on helppo sukeltaa. Mutta miten päästä takaisin ylös ja pinnalle? Vaikeaa, ja niin sen pitää ollakin.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua