Teija Auvisen esikoisteosta lukiessa on syytä sysätä syrjään epäilykset ja astua sisään tarinaan – arviossa Pimeä talo

Kuvat: Kärki Kustannus

Pimeä talo -teosta (Kärki Kustannus, 2025) ei voi sijoittaa mihinkään tiettyyn lajityyppiin. Mukana on realismia, romantiikkaa ja esoteerisiakin ulottuvuuksia. Kirjassa on myös jännitystä. Sekä historiaan että nykyaikaan liittyviä osuuksia kuljetetaan pitkin omia linjojaan, erillään toisistaan, mutta joinakin hetkinä nuo maailmat kohtaavat, jolloin on mahdollista olla välähdyksenomaisesti tietoinen molemmista todellisuuksista samanaikaisesti. Näin tapahtuu kirjan päähenkilölle, Riinalle.

Kirjoittajan ratkaisu on omintakeinen, mutta ilman sitä ei tätä erikoista tarinaakaan olisi. Kirjassa liikutaan myös oudoissa välitiloissa, joissa voi kokea ruumiista irtautumista tai aistia ajan rajan takaa palanneita. Lukemiskokemuksen kannalta sillä ei ole merkitystä, ovatko tapahtumat mielikuvitusta, unta tai harhaa. Kirjan henkilöille heidän kokemansa asiat ovat tosia, olkoon niin siis lukijallekin. Tässä on kyse Pimeä talo -kirjan sisäisestä logiikasta, ja se kutsuu mukaansa.

Riina on nähnyt talon koiranulkoilutuslenkeillään. Rakennus on usein pimeänä. Niin tälläkin kertaa, vain yhdessä ikkunassa tuikahtelee valoa. Riinasta talo on aina vaikuttanut jotenkin surulliselta ja yksinäiseltä. Jostakin syystä talo kiehtoo häntä. Nyt ilta alkaa tummua ja Riinalle tulla kylmä, on kiirehdittävä kotiin. Silloin se tapahtuu: häikäisy, auto, törmäys ja pimeys.

Riina makaa sairaalassa tajuttomana, kytkettynä hengityskoneeseen ja muihin, elintoimintoja mittaaviin laitteisiin. Samaan aikaan metsästä löytyy tuntematon, henkitoreissaan oleva nainen, joka ei itsekään tiedä, kuka ja missä on. Myöhemmin selviää, että hänet on pelastanut Uutelan tilan isäntä, ja että nyt eletään vuotta 1841.

Pimeä talo -romaanin sukellus historiaan on kiehtovinta kirjassa. Tuon ajan tunnelmat, tavat ja henki vastaavat sekä historiallisista romaaneista että tietokirjoista luettua. Teija Auvisen kuvaamana tapahtumiin syttyy lämpöä, mutta metsästä löydetyn, Katarinaksi nimetyn naisen myötä ilmapiirissä on myös ihmetystä, epäilyä ja torjuntaa. Katarina itse häilyy unohtamisen ja muistamisen välimailla, yrittäen sopeutua käsittämättömään tilanteeseensa.

Nykyajassa Riinan Minna-sisar sekä Sakke-puoliso riitelevät silmät salamoiden Riinan sairaalavuoteen äärellä. Syynä on Minnan ja Riinan yhteinen tulevaisuudensuunnitelma sekä siihen liittyvä raha. Sakke ei usko tajuttomana makaavan vaimonsa selviytymiseen, hänellä olisi rahalle omaa käyttöä. Minna puolestaan haluaisi toteuttaa sisarusten haaveen, ja perustaa lasten turvakodin. Ilma on sakeanaan vihaa, eikä syynä ole pelkästään raha. Minna ei luota Sakkeen eikä tämän aikomuksiin.

* *

Uutelan tiluksilla arki asettuu vähitellen uomiinsa Katarinan totutellessa talon tapoihin ja tutustuessa sen väkeen. Isäntä Johan on ystävällinen, ja hänen pienet lapsensa herttaisia, toisin kuin Johanin kopea ja kylmä äiti. Johanin vaimosta ei puhuta, hän on kadonnut talvimyrskyn aiheuttaman onnettomuuden myötä. Talon nuoret piiat, Ellen ja Liina, pitävät Katarinasta ja auttavat häntä mielellään.

Uutelan isäntä kohtelee tilansa pihapiirissä asuvaa työväkeään hyvin. Hevoset ovat isännälle erityisen tärkeitä. Niistä huolehtii vanha Aatu, apunaan oppivaiset tallipoika-veljekset. Koska eletään 1800-lukua, suvulla ja syntyperällä on merkityksensä. Ihmiset ovat myös tietoisia omasta ja toisten asemasta. Sen mukaan käyttäydytään ja suhtaudutaan muihin. Paitsi Johan. Hän on tasapuolisen asiallinen kaikkia kohtaan, arvostaen tehtävänsä osaavaa väkeä, olivatpa he renkituvan tai kartanon asukkaita.

Uutelan talossa on silti selkeä nokkimisjärjestys, etunenässä Johanin saksalaistaustainen äiti Johanna yhdessä keittiöstä vastaavan ystävänsä, Frau Oton, kanssa. Hankaluutta aiheuttaa muukalainen Katarina, jota on vaikea sijoittaa arvoasteikolle, koska hänen taustastaan ei ole tietoa. Inhota häntä silti saattoi. Niin vanha rouva tekeekin, näyttäen sen myös.

Seuraelämälläkin on sääntönsä. Uutelan isäntä on tärkeä henkilö yhteisössään, joten hän on tekemisissä niin maallisen kuin kirkollisen vallan edustajien kanssa. Johan haluaa Katarinankin mukaan joihinkin tilaisuuksiin, mutta miten esitellä hänet? Päädytään kertomaan, että Katarina on Johanin lasten tuleva kotiopettaja. Nyt ollaan lähdössä reellä Tottijärven uuden kirkon vihkiäisiin ja sen jälkeen Laukon kartanoon juhla-aterialle.

Ajan mittaan Katarinan yllättäen ilmaantuvat, häilyvät ja irti ajasta olevat hetket harvenevat, häipyen lopulta kokonaan. Hän tuntee silti olevansa vieras, vaikka kotiutuukin vähitellen Uutelaan. Hän ei voi kertoa kenellekään, miten kaukaa hän on tullut, tuskin tajuaa sitä enää itsekään.

Katarinalla on uudessa elämässään vain yksi oikea ystävä, kansanparantaja Hurtan Ulla. Ullan rohtojen ja yrttien tuntemus sekä eläinten hoitamisesta saatu kokemus auttavat myös ihmisiä toipumaan vaivoistaan. Riinahan on – oli – sairaanhoitaja. Hän ymmärtää, miten paljon apua nykyajan lääketieteestä voisikaan olla, yrittäen vaivihkaa tarjota omaa tietämystään näissä täysin erilaisissa 1800-luvun olosuhteissa.

Terveyteen ja sairauteen liittyvät asiat ovatkin miltei ainoita, joissa tekniikan kehittyneisyydellä olisi ratkaiseva merkitys. Joskus hämmennystä aiheuttaa Katarinan käytös. Riinan ajan naiselta ei edellytetä enää kovin paljon asioita pelkän sukupuolen takia, toisin kuin Katarinan ajassa on laita. Itsensä pienentämistä on enemmän, vaikuttamismahdollisuuksia vähemmän. Itsenäisten toimintatapojensa vuoksi Katarinaa pidetään toisinaan kummajaisena, silloin hänellä on tukea Ullasta, sielunsiskostaan.

Nykyaikasiirtymässä Minna toivoo Riina-sisaren yliajajan löytymistä, mutta tutkimukset junnaavat ensin paikoillaan, ja sitten ne lopetetaan tuloksettomina. Ei tiedetä kuka ja miksi suisti Riinan kumoon pimeällä tiellä. Minnalla on epäilyksensä. Suru, kaipaus ja muistot kalvavat Minnan mieltä. Hän alkaa pohtia, miten siskosten haave lastenkodista olisi toteutettavissa. Käy ilmi, että lähellä Riinan onnettomuuspaikkaa on tyhjillään kaunis, mutta rappeutunut tila. Minnan aistit herkistyvät. Hän kokee yllättäen lohtua ja rauhaa, aivan kuin tuo Uutela-niminen paikka yrittäisi kertoa hänelle jotakin.

* *

Pimeän talon kirjoittaja, Teija Auvinen, on taustaltaan näyttelijä. Siinä ammatissa kaikenlaiset tarinat ja niiden tulkitseminen ovat tulleet vuosikymmenten aikana tutuiksi. Kenties hänelle on myös kehittynyt tuntuma, ehkä miltei aistimus, miten jäsennellä, sisäistää ja välittää asioita toisellakin tavalla kuin näyttelemällä.

Sen Teija Auvinen on nyt tehnyt. Hän on kirjoittanut ja jakanut lukijoille tummasävyisen ja arvoituksellisen teoksen, jossa on mukana myös arjen iloa. Uutelaan uutta naurua ja välittömyyttä tuovat muassaan kaukaa Karjalan mailta saapuvat puheliaat Uuksulaiset, hevosenkengittäjä ja pitokokki. Heidän eloisuutensa virkistää varmasti tätä hiukan jähmeänoloista seutua. Tervetuloa! toivottavat Johan, Katarina ja lapset.

Teija Auvinen osoittaa taitavasti, miten noiden molempien aikojen maailmoista, 1800-luvulta ja 2000-luvulta, löytyy vastaavuuksia useille kirjan henkilöille ja heidän ominaisuuksilleen. Jotkin asiat nytkähtävät ajan saatossa eteenpäin, mutta ihminen on pohjimmiltaan sama: erehtyväinen ja eksyvä, mutta myös kykeneväinen hyvään.

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua