Teemu Luukka dokumentoi historiaa lähes reaaliaikaisesti – arviossa Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu

Kuva: Otava / Jonne Räsänen

Teemu Luukan kiinnostava ja laadukas teos Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu (Otava, 2025) on sujuvasti kirjoitettu selostus poliittisesta lähihistoriastamme. Teos perehdyttää silminnäkijän havainnoin ja monipuolisen kuvauksen kautta Suomen poliittisen eliitin toimintatapoihin ja henkilösuhteisiin. Pelkästä Petteri Orpon elämäkerrasta ei siis todellakaan ole kysymys.

Teos antaa paljon uutta tietoa sellaisellekin lukijalle, joka on luullut seuranneensa politiikkaa, ja myös runsaasti virikkeitä valtio-opin ja poliittisen historian tutkimukselle. Vaikka teos ei loistakaan analyysin syvällisyydellä, on arvokasta koota yksiin kansiin ajankohtaista tietoa ja dokumentoida historiaa lähes reaaliaikaisesti.

Teoksen rakenteessa on kolme osaa, jotka jakautuvat 26 lukuun. Osat ovat Oikeistovallan synty ja teot, Oikeistovallan synnyttäjät ja Oikeistovallan synnyn syyt, joista ensimmäinen on laajin. Kertomus on kehystetty Orpon henkilöhistorialla ja poliittisella toiminnalla. Hän on kiistatta kirjan päähenkilö, jota ei kuitenkaan ihannoida. Sen sijaan Orpon toimintaa analysoidaan, toisinaan poleemisestikin mutta jätetään johtopäätösten tekeminen paljolti lukijalle.

Näistä lukijan pohdittavaksi jätetyistä kysymyksistä keskeisin lienee teoksen otsikko oikeistovallan paluusta, jonka merkitystä Luukka ei varsinaisesti selitä. Vaikka hän useasti kirjoittaa Orpon koalitiohallituksen olevan Suomen oikeistolaisin toisen maailmansodan jälkeen, voitaisiin jopa puhua koko Suomen itsenäisyyden ajasta. Ilmaisu ”oikeistovallan paluu” johdattaa ainakin poliittista historiaa harrastavan lukijan ajatukset 1930-luvulle, jolloin kokoomus ei ollut johtava hallituspuolue. Pikemminkin 1930-luvulla Suomi välttyi yleiseurooppalaisilta äärioikeiston valtapyrkimyksiltä edistyspuolueen, maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien yhteistyöllä.

Kokoomus sen sijaan solmi pian Mäntsälän kapinan rauhoittamisen jälkeen vaaliliiton Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kanssa vuoden 1933 eduskuntavaaleihin, joissa sen vaalitulos romahti 18 kansanedustajapaikkaan, kun IKL sai 14 kansanedustajapaikkaa. Pian tämän jälkeen puheenjohtajaksi valittiin IKL:ään kielteisesti suhtautunut J. K. Paasikivi (puheenjohtajana 1934–1936), joka siivosi puolueen. Paasikivi (pääministerinä 1944–1946) oli myös yli 40 vuoteen viimeinen kokoomustaustainen pääministeri ennen vuotta 1987.

Luukka luettelee perinteisen oikeistolaisuuden tavoitteiksi halun korostaa markkinataloutta, yksilön vapautta ja paikallista sopimista työpaikoilla sekä toisaalta pyrkimyksen vähentää valtion roolia, alentaa verotusta ja heikentää ammattiyhdistysliikettä. Oikeistovallan paluun taustalla olevat syyt ovat puolestaan perussuomalaisten nousu, yleinen oikeistolaistuminen ja ammattiyhdistysliikkeen mahdin romahdus sekä demografinen kehitys, julkistalouden velkaantuminen, arvojen koveneminen, kansainvälinen talouskilpailu, heikko tuottavuus ja maahanmuutto. Keskeisin ero vasemmiston ja oikeiston välillä on ollut suhtautumisessa talouteen, tulonjakoon ja valtion rooliin. Oikeisto pyrkii ohjaamaan vaalikeskustelut turvallisuutta ja taloutta koskeviin kysymyksiin, jotka suosivat oikeistoa.

Luukka on Helsingin Sanomien pitkäaikainen politiikan toimittaja, jonka kokemus ja verkostot luovat teokseen merkittäviä vahvuuksia. On oletettavaa, että Luukka on toimittajan ammatissaan tavannut valtavan määrän politiikan toimijoita. Kirjaa varten on haastateltu yli sataa henkilöä, joista osa ei kuitenkaan ole halunnut nimeään julki. Haastateltavien luettelossa, jossa on 102 nimeä, huomio kiinnittyy siihen, ketkä luettelosta puuttuvat: kaksi viidestä kokoomuksen entisestä puheenjohtajasta (Ville Itälä ja Jyrki Katainen) sekä useita Orpon koalitiohallituksen kokoomuslaisia ministereitä. Henkilöhakemistossa eniten mainintoja saavat Riikka Purra ja Sanna Marin, kintereillään Antti Rinne ja Juha Sipilä, joista vain Sipilää ei mainita haastateltavien luettelossa.

Luukalla on hyvät tietolähteet ja vaikka hän ei juuri lainkaan indikoi lähteidensä pahantahtoisuutta, teksti palauttaa usein mieleen vanhan letkautuksen, jonka mukaan hallitus on ainoa laiva, joka vuotaa huipulta. On ilmeistä, että teokseen sisältyy normaalin journalistisen toimintatavan mukaisesti nimettömänä annettua sensitiivistä taustatietoa. Luukka on kuitenkin onnistunut muokkaamaan tekstinsä sangen uskottavaksi, eikä se havaitakseni sisällä esimerkiksi juoruja. Anonyymeiksi jääneistä kommenteista mieleenpainuvin on jo teoksen alkusanoissa mainittu ”vuodesta 1970 puolueessa toiminut mikkeliläinen”, joka kokoomuksen kuntavaaliristeilyllä helmikuussa 2025 ”suhtautui huolestuneesti puolueessa lisääntyneeseen ahdasmieliseen kansallismielisyyteen”. Samassa yhteydessä Luukka kirjoittaa usean kokeneen kokoomuslaisen ihmetelleen sitä, että ”laivan käytävällä raikui avoimesti IKL:n 1930-luvulla suosima Vöyrin marssi”.

Vaikka teksti on kokeneelle toimittajalle ominaisella tavalla monin paikoin kriittistä, aikakauden mediaan painottuva monipuolinen lähdeaineisto ja koko poliittisen kentän kattava laaja haastatteluaineisto vahvistavat vaikutelmaa objektiivisuudesta. Muutamat Orpon koalitiohallituksen toimia kritisoivat maininnat eivät vähennä tätä vaikutelmaa, sillä on kiistatonta, että järjestöavustusten leikkaus ”hankaloitti ihmisten arkea”, hallitus ei noudattanut toimitusjohtaja Risto Murron kasvutyöryhmälle antamiaan ohjeita olla rasittamatta valtiontaloutta, ja valtiovarainministeriön linja yhteisöverokantaan muuttui äkillisesti.

Myös kuvaukset edellisen vaalikauden (2019–2023) hallituspuolueista ovat poliittisesti tasapainoisia. Kauemmaskin mennään, sillä Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen antamaa tiedonantoa (1998) yhteisestä valuutasta kritisoidaan Nokia-riskin aliarvioimisesta. Orpon hallituksen talouspolitiikkaa arvioidessaan Luukka muistuttaa siitä, että yrityksille suunnatuilla kannusteilla ei ole saatu aikaan investointeja eikä talouskasvua, mutta kuitenkin osingonjaon kiihtymistä, kulutuskysynnän alenemista ja ostovoiman supistumista. Kehitys on jatkunut jo pitemmän aikaa, kun talouskasvua tavoitelleella kiky-sopimuksella siirrettiin työeläkemaksujen kustannuksia palkansaajille.

* *

Orpon henkilökuvaa piirretään monipuolisesti: hän on taitava ja ovela junailija, ”mukavuuden supervoimalla toimiva kokoomuksen keskitien kulkija”, joka kannustaa yhdessä ajattelemiseen, näkee politiikan joukkuelajina ja pelaa pitkää peliä. Orpon valttikortteja ovat hänen tavallisuutensa ja kentän tuntemus sekä vahva psyyke; hänen hallitustaan ei johda hänen egonsa vaan hänen päämääränsä. Tavallisuus näkyy toisaalta myös karisman puutteena, eikä Orpo ole mikään säkenöivä vaan pikemminkin jäykkä keskustelija, joka on jäänyt mieleen töksäytyksistään (”ihminen ei ole desimaali”) ja Timo Soinin mahtipontista jytky-retoriikkaa vain kalpeasti muistuttavasta vaalivoiton julistuksesta (”tuli iso voitto”).

Toisaalta Orpo ei ole linjanvetäjä vaan manageristinen ja pragmaattinen arvokokoomuslainen, joka on aina kokoomuksen keskellä riippumatta siitä, missä kokoomus on kulloisellakin poliittisella kartalla. Orpo on itsekin myöntänyt olevansa poliittinen broileri, eli politiikkaan mukaan lähtenyt henkilö, joka ei ole paljonkaan ollut mukana muussa työelämässä.

Luukka kirjoittaa, että Orpon koko työhistoria on ollut valmistautumista pääministerin tehtävään. Oppivuodet Turun kuntapolitikassa opettivat maksiimin ”politiikassa päivät tulevat peräkkäin” ja tekemään yhteistyötä ”selkärankademarien” kanssa. Lisää oppia tuli Sipilän koalitiohallituksesta (2015–2019): ”Hallituksessa pitää olla tiivis yhteisiin ajatuksiin liittyvä pohja”. Huolellinen suunnittelu johtaa yksityiskohtaiseen hallitusohjelmaan, mutta vähentää riitoja koalitiohallituksen toimikaudella. Esimerkkeinä Orpon toiminnasta pääministerinä ja vallassa pysymisen taidosta nousee esiin taipumus siirtää isot ja vaikeat asiat prosessiin (rasismitiedonanto, Palestiinan tunnustaminen) sekä pyrkimys ohjata julkinen keskustelu mediasta eduskuntaan, jolloin pääministeri voi paremmin vaikuttaa keskustelun sisältöön.

Yksi teoksen kiinnostavimmista teemoista koskee kokoomuksen arvoja, joiden perussuomalaisten vallanvaihdossa kesäkuussa 2017 katsottiin estävän puolueiden hallitusyhteistyön. Tästä huolimatta Orpo on keväällä 2019, jo ennen kokoomuksen oppositiokaudellaan (2019–2023) toteuttamaa ohjelmatyötä, keskustellut perussuomalaisten puoluejohdon kanssa hallitusyhteistyöstä siltä varalta, että hallitustunnustelijaksi nimetty Rinne epäonnistuisi tehtävässään. Luukka ei varsinaisesti pohdi asiaa.

Selitys kaksoispuheelle voinee olla esimerkiksi se, että arvoristiriita vallitsi 2017 enemmän keskustan ja perussuomalaisten kuin kokoomuksen ja perussuomalaisten välillä. Myös opportunistinen pelko gallup-kannatuksen menettämisestä voi selittää menettelyä. Poliittisten jakolinjojen jyrkentyminen (polarisaatio) voi myös olla mahdollinen syy sille, ”etteivät kokoomus ja SDP ole enää aikoihin mahtuneet samaan hallitukseen”. Ongelmallisin tulkinta lienee se, että arvot ovat toissijaisia valtapyrkimyksiin nähden, koska ne muuttuivat jo ennen perussuomalaisten puheenjohtajavaihdosta.

Orpo onkin elävä esimerkki politiikan muodostumisesta ammatiksi. Tietynlaista opportunismia edustaa paradoksaalinen esimerkki opintotuen leikkauksesta, jota Orpo on opiskelijapoliitikkona kiivaasti vastustanut vuonna 1996. Toisaalta vielä herkullisempi esimerkki on kertomus Orpon puoluetoverien takinkäännöstä Suomen talouden kansainvälistä kilpailukykyä vaurioittaneesta Sari Sairaanhoitaja -kampanjasta vuoden 2007 eduskuntavaalien alla. Kampanjan ideoineet kokoomuksen eduskuntaryhmän silloiset vaikuttajat ovat sittemmin päätyneet johtajiksi Etelärantaan, samoin kuin heidän tuolloinen pääasiallinen vastustajansa terveydenhoitoalan ammattiyhdistyksessä. Tapaus vahvistaa sitä perinteistä näkemystä, että parhaat miinanraivaajat ovat ne, jotka ovat miinat asettaneetkin ja jotka siten voivat korjata omia jälkiään. Näissäkin esimerkeissä Luukka säilyttää asiallisen tyylinsä ja välttää kiusauksen antautua nälvintään, vaikka jättääkin tekstiin sarkasmin pilkahduksen.

Teoksen kenties paras osuus on hieno korporativismia analysoiva (mutta sisällysluettelosta puuttuva) luku 25 ”Maa, joka ei kasva”. Luvusta näkyy Luukan tausta työmarkkinoita pitkään seuranneena toimittajana, ja siinä muun muassa osoitetaan Antti Herlin henkilöksi, joka lopetti keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut. Toisenlainen esimerkki on luvussa 16 ”Orpon rohkein teko” oleva erinomainen sote-vaiheiden luettelo, jossa ei valitettavasti lainkaan käsitellä substanssia.

Kiinnostavaa on myös selostus hallituskriisistä kesällä 2023. Kriisi ei kärjistynyt, kun eduskunnan puhemies kieltäytyi kutsumasta eduskuntaa koolle ja laukesi, kun RKP:n eduskuntaryhmä asettui puolueen puheenjohtajan tueksi ja torjui kriittisimmän jäsenensä lehtihaastattelussa esittämän kritiikin. Toisaalta edellisellä vaalikaudella Marinin koalitiohallitus olisi luultavasti kaatunut hallituspuolueiden välisiin kiistoihin, jollei Ukrainassa helmikuussa 2022 alkanut sota olisi tiivistänyt hallituksen rivejä.

Toisinaan saa vaikutelman, että Luukka kohtelee kokoomusta lempeämmin kuin perussuomalaisia, joiden perinteiseen kaksoispuheeseen (kielletään rasismi, mutta hyväksytään rasistinen kielenkäyttö) kiinnitetään paljon huomiota. Kaksoispuhetta lienee sekin, että veronkevennyksiä rahoitetaan (republikaanien toimintaa Yhdysvalloissa muistuttavalla tavalla) velanotolla, vaikka on luvattu ylläpitää talouskuria. Toisaalta kokoomuksen kerrotaan olevan pettynyt aikaansaannoksiinsa talouskurin ylläpitämisessä ja koventaneen siksi fiskaalikonservatiivista linjaansa talousoikeistoa edustavana puolueena. Onhan kokoomus ollut viimeisestä kymmenestä vaalikaudesta vain kahdesti oppositiossa ja kahdeksan kertaa hallituksessa.

Maininnan varaan jää, että ”Suomi on velkaantunut enemmän oikeistopuolueiden pääministerikausilla kuin SDP:n johdolla”. Samaten Luukka ei enemmälti pohdi havaintoa lepäämäänjättämissäännöstön purkamisesta 1990-luvun perustuslakiuudistuksessa, mikä on olennaisesti vähentänyt opposition vaikutusmahdollisuuksia ja johtanut enemmistöhallituksen vallan kasvuun. Erikoinen on tieto siitä, että perussuomalaiset eivät alun perin hallitusneuvotteluissa halunneet ottaa vastuuta sosiaali- ja terveysministeriön ykkösministerin tehtävästä. Vaalikeskusteluja hallinnut lupaus talouskurista olisi kaiketi päinvastoin edellyttänyt tämän budjetin suurimman pääluokan ottamista jonkin hallituksen vahvimman ministerin vastuulle.

Myös Orpon koalitiohallituksen keskeisistä poliittisista kumppaneista esitetään kiinnostavia henkilöanalyyseja. Anna-Maja Henriksson on asiapoliitikko, joka on huono delegoimaan, mutta joka aina saapuu poliittisiin neuvotteluihin ratkaisun kanssa toisin kuin aina ongelman kanssa tuleva seuraajansa Anders Adlercreutz. Sari Essayah on yhteistyökykyinen muissa paitsi viinaa, Palestiinaa ja aborttia koskevissa kysymyksissä.

Purran maahanmuuttokriittisyys on akateemista eikä kokemuspohjaista, ja hänen usein väitetty empatian puutteensa onkin median väärinkäsitys ja liittyy Purran tutkijataustaan ja näkemykseen valtioiden välisestä kansainvälisestä kanssakäymisestä, eikä suinkaan ihmisten välisiin suhteisiin. Purran välien puolueensa eduskuntaryhmän puheenjohtajaan kerrotaan olevan etäiset ja Jani Mäkelän huonosti informoitu. Melko piikikkäästi Matias Marttista luonnehditaan Orpon ”luottoleikkaajaksi”. Marttinen itse myöntää kaikkein vaikeimmiksi Yleisradion rahoitusneuvottelut, joiden Luukka katsoo päättyneen vihervasemmiston torjuntavoittoon.

Muista henkilökuvista kiinnostava on tieto siitä, että Orpo joutui taivuttelemaan Alexander Stubbia kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi, koska Stubb halusi alun perin mieluummin komissaariksi Euroopan komissioon. Stubbin kerrotaan ulkopoliittisessa linjauksessaan hylänneen Mauno Koiviston ajattelun Suomen selviytymisestä ja pyrkivän maksimoimaan Suomen vaikutusvallan ja liikkumatilan. Luukka listaa Orpon hallituksen saavutuksiksi EU-ennakkovaikuttamisessa rajalain säätämisen ja EU:n taloussääntöjen rikkomisen komissiosta saamat hyväksynnät sekä Sauli Niinistön saaman toimeksiannon selvittää kriisinkestävyyttä. Toisaalta Suomi asettui epätavalliseen viiteryhmään Unkarin kanssa vastustamaan ennallistamisasetusta, vaikka höllennyksiä säädökseen oli neuvotteluissa tehty nimenomaan Suomen vaatimuksesta.

Luukka tekee myös kiinnostavia havaintoja poliittisen eliitin liepeillä tapahtuvasta vallankäytöstä. Henkilöhakemistossa mainitaan kymmenkunta nykyisten ministerien poliittista avustajaa, ja onhan enemmistö kokoomusministereistä itsekin entisiä erityisavustajia. Joitakin erityisavustajia luonnehditaan vaikutusvaltaisiksi, toisia hankaliksi neuvottelijoiksi. Toisaalta kuvataan valtiovarainministeriön virkamiesjohdon proaktiivista ja itsenäistä valmistelua hallituksen kasvuriiheen ja epätavallisia keinoja verolainsäädännön mahdollisten muutosten vaikutusten arvioimiseksi. Kuitenkin jätetään pääosin kertomatta esimerkkinä suomalaisesta korporativismista etujärjestöjen intressejä myötäilevien verokonsulttien suuri ulkoparlamentaarinen vaikutus harjoitettuun politiikkaan, mihin vaikkapa kuvaus Murron kasvutyöryhmästä olisi tarjonnut herkullisen tilaisuuden.

* *

Teos on sangen huolellisesti laadittu, ja havaitsin vain yhden asiavirheen, kun perussuomalaisille hallitusneuvotteluissa kirosanaksi muodostuneen Kai Mykkäsen väitetään nykyisin olevan Vantaan kaupunginjohtaja. Lisäksi huomasin joitakin painovirheitä, joista merkittävin on, että jakso 25 puuttuu sisällysluettelosta. Muutaman kerran Luukka nostaa kissan häntää siteeraamalla itseään, mikä tunnetun sanonnan mukaan ryydittää keskustelua. Hän esimerkiksi kertoo keksineensä käännytyslaki-sanan ns. rajalain synonyymiksi ja kumoaa näyttävästi sanan syntyyn liittyneen salaliittoteorian.

Teoksen harvoja kevennyksiä on koalitiohallituksen neuvotteluissa jopa kahdesti päivässä tarjotun lohikeiton kutsuminen hallituksen nimikkoruuaksi, jonka korvaamiseksi noussut kapina johti vihdoin lihakeiton tarjoamiseen. Toinen hupaisa heitto on ”nurkkapultin” kutsuminen hallituksen pyhäksi sanaksi. Teoksen lopussa on eräänlainen vastuuvapauslauseke, jossa Luukka vetoaa sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saareen ja katsoo, että vielä ei ole tullut aika arvioida Orpon koalitiohallituksen toimien vaikutusta.

Ilkka Harju

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua