Sotapäällikkö, latinisti ja naistennaurattaja – arviossa Gaius Julius Caesar: Rooman diktaattorin monet kasvot

Kuva: Gaudeamus / Antti Tarponen

Gaius Julius Caesar on nimi, jonka lähes jokainen tuntee ja osaa sijoittaa ainakin lähimain oikeaan historialliseen yhteyteen. Mutta kuten muidenkin jättimäisten historiallisten hahmojen kohdalla, myös Caesarista ja hänen elämästään on tarjolla kovin monenlaisia tulkintoja ja anekdootteja aina ammattimaisen akateemisen tutkimuksen tuloksista sarjakuvafiktioon asti. Yhtä kokonaiskuvaa tuosta Rooman tasavallan ja keisariajan saumakohdassa eläneestä voimahahmosta tarjoaa nyt tutkijoiden Maria Jokelan ja Joonas Vanhalan toimittama Gaius Julius Caesar – Rooman diktaattorin monet kasvot (Gaudeamus, 2025).

Teos on usean eri kirjoittajan esseekokoelma, jonka aiheet ulottuvat Caesarin elämän ja uran suppeahkosta yleiskuvauksesta moniin hänen moniottelijamaisen elämänsä vähemmän avattuihin ja tunnettuihin puoliin. Niinpä lukija saa tutustua Gaius Juliukseen myös esimerkiksi kieliasiantuntijana, epileptisenä ja kaljuuntuvana keski-ikäisenä miehenä ja – totta kai – sarjakuvasankarina. Goscinnyn ja Uderzon alkuaan maailmanmaineeseen nostaman urhean gallialaiskylän (anti)sankarit Asterix ja Obelix lienevät maalanneet monen mieleen yhden hulvattomimmista ja vain kohtuullisessa määrin tosiasioilla raskautetuista Caesar-tulkinnoista. Gaius Julius Caesar tunnustaa mestarien työn vaikutuksen ja omistaa Asterixille kokonaisen luvun.

Jokelan ja Vanhalan ansiokkaasti toimittaman kokonaisuuden vahvuus on sen monipuolisuus ja kyky antaa kokonaiskuva kohteistaan Caesarista ja roomalaisesta kulttuurista ja elämästä viimeisellä ajanlaskun alkua edeltävällä vuosisadalla. Teos on jaettu kolmeen pääosaan, jotka painottuvat vuorollaan Caesarin elämään, hänen kirjoituksiinsa ja jälkivaikutukseensa. Näin monipuolisen kirjan pääosista ja niiden alaluvuista voi lukea helposti myös vain itseään eniten kiinnostavat. Allekirjoittanut toki luki ”viran puolesta” koko kirjan, mutta kiinnostavimmiksi koin Caesaria kirjailijana ja kieliasiantuntijana käsitelleen ja toisaalta hänen ja yleensäkin roomalaisten kirjeidenkirjoittamisen kulttuuria käsitelleet luvut.

Caesarilta on oleellisilta osiltaan säilynyt kaksi teosta: Gallian sota ja ”Kansalaissota” (jälkimmäisen nimikysymys epäselvä, siksi sitaatit). Muu, kaikesta päätellen hyvinkin laaja Caesarin tuotanto, on hävinnyt vuosisatojen rouhimana lähes kokonaan. Kaikesta jäljelle jääneestä voidaan kuitenkin päätellä, että Caesar sekä kirjoitti paljon että panosti hyvään latinan kieleen. Häntä jopa voi pitää aikansa yhtenä johtavana latinan käyttäjänä ja kehittäjänä.

Itse Ciceron, tuon aikansa latinisteista ja reetoreista ehkä loistokkaimman, mukaan ”Caesar korjaa virheellisen ja turmeltuneen kielellisen käytännön puhtaaksi ja virheettömäksi teoriaan nojautumalla”. ”Teorialla” Cicero tarkoitti säännönmukaisuutta kielen normina. Ja Caesarin latinan säännönmukaisuus, yksinkertainen puhtaus ja ymmärrettävyys ovat tehonneet vielä kaksituhatta vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin. Latinan opintojen alkuvaiheessa luetaan edelleen usein hänen Gallian sotaansa (Commentarii de bello gallico). Juuri niin teki allekirjoittanutkin ja yllättyi esimerkiksi siitä, miten tarkkaan prokonsulimme kuvaa teksteissään moninaisten tapaamiensa galli- ja germaaniheimojen tapoja, tunnusmerkkejä ja hallinnollisia sekä uskonnollisia käytäntöjä. Tehokas ja ehtivä mies Caesar ainakin oli, siitä ei liene epäilystä.

Täysimittaisen, pelkästään Caesariin keskittyvän ja suomalaistutkijoiden suomen kielellä kirjoittaman tietokirjan julkaisemista voi perustella jo sillä, että se on toistaiseksi ainoa laatuaan. Näin väittää kustantaja Gaius Julius Caesaria koskevassa tiedotteessaan, enkä ainakaan minä pystynyt väitettä kohtuutyöllä kumoamaan. Muilla eurooppalaisilla sivistyskielillä Caesar-kirjoja kyllä löytää, ja joitakin niistä on myös suomennettu. Yksi niistä on Adrian Goldsworthyn Caesar (Caesar – The Life of a Colossus, 2006), joka keskittyy lähinnä Caesarin poliittiseen ja sotilaalliseen uraan, jotka vanhassa Roomassa olivat lähes yksi ja sama asia. Goldsworthy käy erityisesti Caesarin Gallian sodankäynnin ja sitä seuranneen sisällissodan läpi tiheällä kammalla.

Goldsworthyn pitkä tarinointi (600 sivua) paljastaa Caesarista ja hänen elinajastaan muutakin kuin vallantavoittelun ja sotimisen, mutta sanoisin, että Jokelan ja Vanhalan rakentama, lähes puolta lyhyempi kokonaisuus on kuitenkin moniulotteisempi, värikkäämpi ja historiallista ajankuvaa paremmin avaava. Edellä mainitsemani lisäksi lukija löytää tietoa roomalaisen eliitin koulutuksesta, Caesarin naissuhteista (ja miessuhteista?) ja huhujen ja herjausten roolista roomanaikaisessa politiikanteossa ja muussakin elämässä.

Kiinnostava on myös kirjan kolmas osio, joka keskittyy Caesarin jälkivaikutukseen, eli hänen näkyvyyteensä ja rooliinsa esimerkiksi myöhempien aikojen poliittisena esikuvana, paikkaansa kulttuurissa – jopa modernissa populaarikulttuurissa – ja vaikkapa Caesarin omien kirjoitusten suomennoksiin.

Pikku kehaisun ansaitsee myös kirjan sisältöjen moninäkökulmaisuus. Kokonaiskuvan ja oleellisten tapahtumien ohella lukija pääsee tavan takaa melkein muinaisten roomalaisten iholle ja äärimmäisenkin detaljitiedon äärelle: millainen oli Rooman valtionuskonto, millainen tyypillinen roomalaisen kirjoittama kirje, mitä ja millaisia ne kuuluisat roomalaiset legioonat olivat, mikä mahtoi olla maailman tunnetuimman roomalaisnäytelmän kirjoittajan (Shakespeare) klassillisen oppineisuuden taso? Yksityiskohtiin sukelletaan muutenkin, mutta monet niistä esitellään perustekstistä erilleen nostetuissa faktalaatikoissa.

* *

Gaius Julius Caesar on hyvä lisä viime vuosina ilmestyneeseen suomenkieliseen antiikkia koskevaan tietokirjallisuuteen, josta osa on antiikin auktorien käännöksiä. Paria mainiota uutuutta nostaakseni (ja koska olen kielistä ja kirjoittamisesta kiinnostunut) mainittakoon Caesarinkin osakirjoittajana esiintyvä Veli-Matti Rissanen ja hänen Marcus Tullius Cicero: Kirjeitä -teoksensa (Gaudeamus, 2021) sekä Martti Leiwon ja Minna Seppäsen toimittama Latinan kielen historia (Gaudeamus, 2025; lue Risto Ojasen arvio täältä).

Myös kreikankielisen antiikin kirjallisuuden kääntämisellä suomeksi on sekä komea perintö että vilkastoiminen nykyisyys. Uusista suomennoksista mainittakoon vaikkapa Marke Ahosen Hippokrates (Duodecim, 2021), johon on kerätty edustava otos tuon ”lääketieteen isän” nimissä kulkevia tekstejä.

Onneksi enää ei ajatella niin kuin 1700–1800-luvuilla, jolloin antiikin tekstien kääntämistä jopa vastustettiin. Katsottiin, että käännöstuotanto on omiaan vähentämään antiikin kielten harrastamista ja osaamista, tai kuten Johan Calamnius muotoilee Kirjallisessa Kuukauslehdessä vuonna 1866: ”ne usein veltostuttavat oppilaan mielen jäntevyyttä ja itseensä luottamusta, ja saavat hänen tyytymään aivan löyhään ymmärrykseen vieraskielisestä lauseesta”.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua