Kuvat: Jonne Räsänen / Atena
KIRJAT | Perätilassa on perheromaani, jossa minäkertojan ironiaa tirskuva ääni nostaa toistuvasti vähintään hymynkareet suupieliin.
”Pohjalaisen kieli on kepeää ja havainto tarkkaa. Preesensissä etenevä teksti tuntuu kutsulta olla present.”
ARVOSTELU
Soili Pohjalainen: Perätilassa
- Atena, 2025.
- 206 sivua.
Millaisista aineksista ja sukupolvien ketjuista syntyy ihminen, myöhemmin kirjailija, kysyy Soili Pohjalaisen perheromaani Perätilassa (Atena, 2025).
On noin nelikymppinen minäkertoja: taitonsa menettänyt kirjailija, kahden tyttären äiti, reippaan äidin tytär, jonka seuraava askel sukupolvien ketjussa on edessä, kun ensimmäinen lapsenlapsi kolkuttelee maailman ovella, kuinkas muuten kuin perätilassa. On reipas äiti, joka plop vain synnyttelee vauvoja Kätilöopistolla kymmenen pisteen arvoisesti, ja isä, joka ei halua tehdä asiasta numeroa. On mummo, joka huutaa pyörämatkan mummolasta isoäidille: jalat haralteen, jalat haralteen, varjellakseen tarakalla töröttävän lapsenlapsen varpaita pyörän pinnoilta. On Sue Ellenin anopin näköinen isoäiti, joka saattaa suvun tuoreimman tulokkaan maailmojen verhon tälle puolen.
Perätilassa kuljettaa lukijan läpi persoonallisen mutta samaan aikaan hyvin tavallisen suomalaisen perheen tarinoiden, ja pohtii millaisia arvoja, oppeja ja toimintamalleja edellisiltä sukupolvilta on tarttunut seuraaviin niin hyvässä kuin pahassa. Elämän jatkumo ja sukupolvien päättymätön ketju on vahvasti läsnä, mennyt ja tuleva kietoutuvat toisiinsa näyttäen, mistä tämän perheen tarina alkoi ja minne se on menossa.
Pohjalaisen kieli on kepeää ja havainto tarkkaa. Preesensissä etenevä teksti tuntuu kutsulta olla present, eläytyä yhdessä minäkertojan kanssa ja antaa kirjan muistojen sekoittua omiin.
Perätilassa etenee epäkronologisesti: ensin ollaan kohtauksessa, jossa aikuinen minäkertoja pohtii, miten äidin rintaleikkaus on mennyt. Sitten hypätään lapsuudenmuistoon, jossa samainen äiti odottaa viimeisillään pikkuveljeä.
Ajankuvasta kielii Kätilöopiston potilashuoneen tv:ssä pyörivät JR:n ja Sue Ellenin häät, jotka on nähtävä ennen synnytyssaliin siirtymistä. Romaanin katkelmainen rakenne on toimiva, ja liikkuminen ajankuvien ja aikatasojen välillä tuntuu jouhevalta: mennyt ja tuleva kulkevat rinnakkain, hyppivät ruutuhyppyjä keskenään, vaihtavat positioita luontevasti.
* *
Perätilassa on unenomaisine tunnelmineen kuin elämä itse: muistoista, hetkistä, katkelmista koostuva kudelma, joka jäsentynee jokaisen mielessä omalla tavallaan, ja silti jokainen voi löytää siitä universaaleja, kollektiivisesti koskettavia elämän lainalaisuuksia. Tarina on höyhenen kevyellä huumoripeitteellä peitelty. Pohjalaisen ääni tirskuu ironiaa, joka saa vähintään hymynkareet nousemaan suupieliin toistuvasti. Saatanan pitkän elämän elävä, vittumainen viisikiloinen koira, joka synnytti aborttipiikistä huolimatta, naurattaa vedet silmiin. Pohjalainen on kirosanojen käytön mestari: ei liikaa, mutta ei liian vähän ja juuri oikeissa kohdin.
Perheen tarinan rinnalla kulkee minäkertojan jo kuusitoista kesäisenä haaveileman kirjailijan ammatin ja kirjoittamisprosessin haasteiden perkaaminen. Kirjoittamisen välttely ja kirjoittamisen pakko käyvät romaanissa Jaakobin painia, kunnes minäkertoja löytää aina itsensä toteuttamasta jompaakumpaa.
Toden ja tarinan väliset erot sekä oman elämän käyttäminen materiaalina ovat esillä, Pohjalainen tuntuu kannustavan sekä itseään että kanssakirjoittajiaan uskaltamaan kirjoittaa tarinan vaatimalla tavalla. Kirjailijan työn edellytykset, joissa hylätty työhakemus on maailmankaikkeuden lupa kirjoittaa kirjaa ja aviomies ainoa sosiaaliturva, saavat Pohjalaisen kynältä kyytiä. Onko unelma-ammatinvalinnan hinta, luopuminen yhteiskunnan täysivaltaisesta jäsenyydestä kohtalaisine sosiaaliturvineen, reilu peli?
Minulla on ollut hyvä ja onnellinen lapsuus, minäkertoja toteaa lopuksi. On ilahduttavaa lukea laadukasta kaunokirjallisuutta tavallisesta, hyväksi ja onnelliseksi koetusta lapsuudesta kaiken traumakirjallisuuden keskellä. Perätilassa tarjoaa myös lohdullisen sanoman jokaiselle vanhemmuuttaan reflektoivalle lukijalle: seuraava sukupolvi on kuitenkin aina omansa, jaksoimme me istua leikkipuistossa tai emme.
Niina Juutilainen
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Justinen ja Hélènen elämän ilot ja surut sadan vuoden aikana – arviossa Valèrie Perrinin Sunnuntain unohdetut
KIRJAT | Valerie Perrinillä on omaperäinen tapa kirjoittaa hellästi ja humoristisesti suuristakin tragedioista.
Kadotetun maailman kartta – arviossa Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä
KIRJAT | Reunamerkintöjä on tyyliltään rönsyilevä esseeteos, joka saattaa oikealle lukijalle toimia porttina kiehtovaan, kadonneeseen Eurooppaan.
Maassa, jota ei oikeastaan ole, on sijansa myös pahuudelle – mutta onko se välttämätöntä? Siitä kertoo Maria Adolfssonin Välttämätön paha
KIRJAT | Ruotsalaiskirjailija on luonut pienen ja kiehtovan Doggerlandinsa Pohjanmerelle Skandinavian ja Iso-Britannian välimaille. Välttämätön paha on dekkarisarjan kuudes osa.
Rikoksia ja rangaistuksia syyttä ja syystä – arviossa Martta Kaukosen Poissa
KIRJAT | Poissa jatkaa Kaukosen neljän vuoden takaisen Terapiassa-dekkarin tarinaa.