Sodoman ja Gomorran pikku perkele – Auschwitzin apteekkarin tarina kertoo kollektiivisesta itsepetoksesta

Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!

Harva taitaa muistaa, että natsi-Saksa oli maailman ensimmäisiä maita, joka kielsi laboratoriokokeet eläimillä. Moni johtava fasisti oli suuri luonnonystävä, ja Hitlerinkin paras ja luotettavin kumppani taisi lopulta olla saksanpaimenkoira Blondie.

Ihmisten suhteen ajattelu oli suuripiirteisempää. Rangaistus eläinkokeista saattoi olla kuolema tai keskitysleirikomennus, mutta tunnetusti leireille päätyi muistakin syistä. Niistä vähäisin ei ollut väärä ”rotu” tai syntyperä.

Ja ken leirin portista kävi, sai kaiken toivon heittää. Tulijoita vastassa oli sadistinen murhakoneisto, johon moni onnenonkija, sattumakorpraali, siipeilijä ja puhdasverinen opportunisti liittyi mielikseen – joko tyydyttääkseen omia alhaisia halujaan tai hyötyäkseen kuolemantehtaista taloudellisesti.

Jälkimmäiseen ryhmään kuului romaniansaksalainen apteekkari ja lääke-edustaja Victor Capesius (1907–1985).

Mengelen oikea käsi

Ennen toista maailmansotaa Capesius toimi Bayerin lääketehtaan myyntiedustajana Romaniassa. Häntä kuvailtiin ahkeraksi, luotettavaksi ja lojaaliksi mieheksi, joka ystävystyi monen asiakkaansa ja heidän perheidensä kanssa.

Elokuussa 1943 Capesius komennettiin Saksan armeijaan. Hän hakeutui SS-joukkoihin, ylennettiin kapteeniksi ja sai siirron Auschwitziin joulukuussa samana vuonna. ”Et tule uskomaan silmiäsi; tämä on todellinen Sodoma ja Gomorra”, Capesiuksen perehdyttäjä tohtori Adolf Krömer varoitti.

Krömer oli jo palanut loppuun leirin tolkuttomien väkivaltaisuuksien vuoksi, ja muutaman kuukauden kuluttua hänet teloitettiin. Capesius sai apteekkarina vastuulleen SS:n lääkevaraston, ja lyhyessä ajassa miehestä näyttää kuoriutuneen esiin häikäilemätön roisto ja tappaja.

Capesius vastasi kuolemankaasu Zyklon B:n varastoinnista, jakelusta ja loppukäytöstä. Usein hän kuljetti myrkkykaasun itse kaasukammioihin.

Apteekkari oli mukana myös tohtori Josef Mengelen mieltäkääntävissä ihmiskokeissa ja toimitti niihin tarvittavia lääketieteellisiä välineitä ja lääkeaineita.

”Heidät viedään vain kylpyyn”

Silminnäkijätodistusten mukaan Victor Capesius osallistui henkilökohtaisesti vankien lajitteluun Auschwitzin ratapihalla Mengelen rinnalla: miehet oikealle ja töihin, naiset, lapset ja vanhukset vasemmalle suoraan kaasutettaviksi.

Tässä roolissa Capesius tapasi jopa entisiä asiakkaitaan ja yhteistyökumppaneitaan. Heille ei ollut siitä apua. Toukokuussa 1944 leirille toimitettiin romanialainen lääkäri Mauritius Berner vaimonsa, 12-vuotiaan tyttärensä ja 9-vuotiaiden kaksosten kanssa. Isä erotettiin välittömästi muusta perheestään.

Berner tunnisti ratapihalla kotikylänsä entisen apteekkarin, ja toivo heräsi. ”Muistatko minut”, hän kysyi. Seurasi keskustelu, jossa Capesiukselle paljastui kaksosten olemassaolo. Tohtori Mengele hamusi heitä kokeisiinsa, mutta ei tällä kertaa: kaksostyttäret eivät olleet identtiset sisarukset.

”Heidän on palattava takaisin omaan ryhmäänsä. Älä murehdi. Vaimosi ja lapsesi viedään vain kylpyyn. Näet heidät jälleen tunnin kuluttua”.

Muutama tunti myöhemmin tohtori Bernerin perhe oli kuollut.

Puhdasta kuin Persilillä

Saksan lopun häämöttäessä Capesius keskittyi rosvoamiseen. Natsit keräsivät Auschwitzissa koru- ja hammaskultaa jopa 40 kiloa päivässä, ja osa tästä ryöstösaaliista päätyi apteekkarin taskuihin – usein hyvinkin brutaalien käänteiden jälkeen. Näin ryövätyllä omaisuudella Capesius myöhemmin rahoitti oman apteekin perustamisen Göppingeniin lähelle Stuttgartia.

Sodan päätyttyä apteekkari vangittiin tuhansien natsien tapaan. Seurasi uskomaton totuuden vääristelyn, valheiden ja kieltämisen aikakausi, jonka tuloksena entisten rikollisten menneisyys häivytettiin näkymättömiin ja selitettiin parhain päin.

Valheellisista todistuksista syyllisten maineen puhdistamiseksi käytiin suoranaista kauppaa.

Lausunnot hinnoiteltiin sen mukaan, kuinka raskas natsitausta niillä piti puhdistaa. Näitä dokumentteja nimitettiin Persil-todistuksiksi suositun pesuaineen mukaan.

Älä kysy, älä puhu

Sen jälkeen kun natsijohtajat oli tuomittu Nürnbergissä ja esimerkiksi Auschwitzin entinen komentaja Rudolf Höss hirtetty leirinsä krematorion edessä, pahin rankaisuaalto laantui 1950-luvulle tultaessa.

Länsi-Saksasta alettiin rakentaa uutta barrikaadia Neuvostoliittoa vastaan, ja monet natsit palasivat hiljalleen takaisin yhteiskunnan johtopaikoille oikeuslaitokseen ja liike-elämään.

Saksassa hyväksyttiin hiljaisesti selitys, jonka mukaan kourallinen natseja oli kaapannut valtion haltuunsa ja alistanut sen omille rikoksilleen. Muuta kansaa siitä ei pitänyt syyttää.

Sääntö kuului: älä koskaan kysy keneltäkään, mitä tämä oli tehnyt sodan aikana. Samalla häivytettiin miljoonien myötäilijöiden ja kannattajien vastuu johtajiensa rikoksista.

Victor Capesiuksen rikokset ja ilmiselvät todisteet häntä vastaan nousivat esille vielä kerran, kun Saksassa järjestettiin viimeiset laajat natsioikeudenkäynnit 1960-luvun taitteessa. Kaikki syytetyt pysyivät vaiti omista ja toistensa rikoksista.

Apteekkari lusi vankilassa muutaman vuoden ja sai lopulta yhdeksän vuoden tuomion. Siitä hän istui alle 2,5 vuotta ja palasi takaisin Göppingeniin kunnioitettuna kansalaisena.

Capesius ei myöhemminkään katunut mitään, ihmetteli kokemaansa vainoa ja taisi lopulta itsekin uskoa kehittämiinsä peitetarinoihin ja selityksiin siitä, mitä muka oli sodan ajan tehnyt. Totuuden myöntäminen olisi luultavasti johtanut mielen lopulliseen särkymiseen. ”Eli ja kuoli pelkurina”, summaa kirjailija Patricia Posner.

Pahuus toistuu helposti

Sodanjälkeistä Saksaa pidetään usein malliesimerkkinä siitä, miten syvällisesti isien ja joskus äitienkin synnit on käsitelty ja miten hyvin kansa rokotettu uutta pahuuden aaltoa vastaan.

Käsitys on vahvasti liioiteltu. Uusnatsismi elää ja voi hyvin juuri Saksassa, jossa maaperä on ollut aina valmiina – ei varmaankaan vähiten natsiajan jälkeisten löyhien rangaistusten ja systemaattisen peittelyn ansiosta.

Pelkästään Auschwitzissa työskenteli noin 7 000 SS:n jäsentä. Heistä vain 63 joutui oikeuden eteen vuoden 1945 jälkeen, kertoo Frank McDonough kirjassa Gestapo. Natsi-Saksan salaisen poliisin historia. Ani harva heistä pyysi edes anteeksi.

Miamissa asuvaa journalisti-tietokirjailija Patricia Posneria voi varauksetta kiittää Victor Capesiuksen huuruisen tarinan kaivamisesta esille ennen kuin sen muisto lopullisesti häipyy historian roskatynnyriin.

Kirja on kahden vuoden intensiivisen tutkimus- ja arkistotyön tulos, ja kirjoittajan tukena on ollut kokonainen työryhmä. Capesiuksen elämäntarina on huolellisesti dokumentoitu ja sidottu tarkkoihin lähteisiin. Henkilöluettelo on mittava, ja mukaan on saatu jopa kiehtova kuvavalikoima.

Apteekkarin syyllisyydestä ei jää vähintäkään epäselvyyttä, ei myöskään saksalaisen ilmaveivin perusteellisuudesta maan synkimmän historian puhdistamiseksi.

Lukijaa kirja varoittaa ankarasti kaikenlaisen vihan kylvämisen seurauksista.

Jos systemaattisen pahuuden toteuttamiselle luodaan yhteiskunnissa otolliset olosuhteet, liian moni meistä tavallisista ja rauhallisista ihmisistä on valmis tarttumaan tilaisuuteensa. Jos ei muuten, niin rahasta.

Kari Pitkänen