Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!

Suomalaisella sirkuskirjallisuudella ei saa täytettyä kummoistakaan hyllyriviä. Emma Vainion Sirkus nyt on siis kiinnostava ja kiitettävä lisä tälle hyllylle. Määritelmänsä ”suomalaisen nykysirkuksen tekijöitä, tarinoita ja historiaa” mukaan Vainio on nivonut kirjaansa niin suomalaisen sirkuksen nykypäivää kuin historiaa ja kurottanut maantieteellisesti kauemmaksikin eri sirkuslajien syntyyn sekä suomalaisten nykysirkustaiteilijoiden elämään.

Läpi kirjan Vainio pohtii ja sanallistaa sitä, mitä nykysirkus on. Hän avaa sirkustaiteen suhdetta eri vuosikymmenien yhteiskuntaan ja muihin taiteen lajeihin ja osoittaa sirkuskoulutuksen merkityksen sirkustaiteen ja esitysten kehityksessä.

Sirkus on muutakin kuin esittävää taidetta – se on tapa tarkastella maailmaa ja kokemuksia.

Alkusanojen jälkeen kirja jakautuu seitsemään lukuun sekä loppusanoihin. Jokainen luku katsoo sirkusta omasta näkökulmastaan antaen runsaasti tilaa myös sirkustaiteilijoiden omille kertomuksille ja näkemyksille.

Ensimmäinen luku niveltää mielenkiintoisesti eri välineiden nykyosaajien ajatuksia antamalla samalla lyhyen katsauksen kunkin välineen kaukaiseen historiaan. Eri välineistä huolimatta taiteilijoiden mietteissä korostuvat leikki, oman taiteen syntyminen leikin kautta sekä keskittymisen tuoma flow-tila.

Perinteisen sirkuksen kehittyminen uudeksi sirkukseksi ja edelleen nykysirkukseksi niputtaa yhteen paljon asiaa. Taiteilijoiden tarinat, ulkomaiset esikuvat ja vaikutteet sekä lyhyet otteet teoskritiikeistä toki kuvaavat muutosta, mutta osoittavat myös pitkähkön aikajänteen ja eri tekijöiden muutoksen lyhyesti kertomisen vaikeuden. Sisältö ja kertomuksen rakenne alkavat poukkoilla kuin omille teilleen karannut sirkusväline. Kriitikkona tuntuu myös oudolta, kuinka teoskritiikkien katkelmat on puettu muotoon ”Helsingin Sanomat luonnehti”, sillä jokaisen kritiikin takana on alasta mahdollisesti pitkäänkin kirjoittanut henkilö.

Nykysirkus on kehittynyt oman näköisekseen omista lähtökohdistaan, nopeasti ja pienen piirin toimintana.

Sirkus Aikamoinen ja Onnellisten maa. Kuva: Ben Hopper

Jos perinteisen sirkuksen elinehto yleisön saavuttamiseksi oli telttansa pystyttäminen aina uusille paikkakunnille, eivät 2000-luvun sirkustaiteilijatkaan ole päässeet irti vaeltamisesta. Vainio kartoittaa hyvin suomalaisten sirkustaiteilijoiden opiskelu- ja työskentely/esiintymismahdollisuuksia, ja nostaa esiin taiteilijoiden omasta halusta valikoituja tavallisesta poikkeavia esitystiloja, kuten metsän (Viivi Roiha ja Sade Kamppila) tai uimahallin (Salla Hakanpää), katutiloja unohtamatta.

Tärkeää on ollut huomioida myös sirkustaiteen kannalta kulttuurin valtionosuusjärjestelmä sekä muut rahoitusmallit. Suomalaisenkin sirkustaiteilijan elämä voi olla taloudellisesti turvatumpaa ulkomailla. Ulkomaisiin sirkusalan korkeakouluihin päätyneet nuoret usein myös löytävät uransa ja kotinsa ulkomailta. Suomeen saatetaan palata vain hetkeksi esiintymään.

Kun kokee ja näkee niin paljon, lähtökohdaksi omaan tekemiseen muodostuu se, että voin tehdä ihan mitä tahansa.

Vaikka Suomessa ei vielä olekaan sirkusalan korkeakoulutusta, sirkus harrastuksena on vakiinnuttanut asemansa ja kasvanut eri puolilla Suomea erityisesti 1980-luvun loppupuolelta. Vainion kirja sipaisee Suomen ensimmäisen nuorisosirkuksen, Haminan Teinisirkuksen (perustettu 1973) sekä erityisesti tamperelaisen Sorin Sirkuksen (1985) ja helsinkiläisen Circus Helsingin (2001) syntyjä. Cirkon (Uuden sirkuksen keskus, perustettu 2002) toiminnanjohtaja Riku Lievonen suuntaa katseensa ja unelmansa tulevaisuuteen ja sirkusalan koulutuksen kehittämiseen.

Sirkuslajien kautta opitaan esimerkiksi vuorovaikutustaitoja, kontaktia, kosketusta, rohkeutta ja luottamusta.

Kirjaan on mahtunut myös lyhyt luku sosiaalisesta sirkuksesta. Sirkuksen valjastaminen vaikeissa oloissa ja erilaisten elämän myllerrysten keskellä elävien sekä sairaiden hyväksi on yhteiskunnallisesti tärkeä ja inhimillinen osa sirkusta. Luku osoittaa myös selkeästi sen, että kirjahylly kaipaa lisää suomalaisesta sirkuksesta ja sirkuksen tekijöistä kertovaa kirjallisuutta. Jokaisen lyhyen tarinan taakse tuntuu jäävän piiloon paljon mielenkiintoista ja sirkushistoriallisesti kiinnostavaa kerrottavaa.

Nykysirkusteos DuoJag, Oskar Rask ja Sade Kamppila. Kuva: Einar Kling-Odencrants

Suomalaista sirkuskenttää seuranneille kirjaan haastatellut taiteilijat ovat varmasti nimeltä ja mahdollisesti myös tekemiseltään tuttuja. Kirjaan on haastateltu jopa 41 suomalaista sirkustaiteilijaa ja vaikuttajaa. Osa heistä saa äänensä kuuluviin useammassa kohtaa kirjaa, osa vilahtaa vain lyhyessä kommentissa. Kenenkään sirkustyötä väheksymättä jotkut mielipiteet tuntuvat kokonaisuudesta irrallisilta ja henkilön nostaminen yhdellä repliikillä mukaan teokseen jopa turhalta.

Nuoremmille tai alaa vähemmän tunteville lukijoille olisi ollut myös kiinnostavaa koostaa haastatelluista tiivis ”kuka kukin on” –listaus, joka olisi osaltaan avannut myös perusteita henkilöiden esiintymiselle kirjassa.

Toimittaja Emma Vainio on työskennellyt muun muassa Ylelle ja Helsingin Sanomille. Kirjasta välittyy hänen kiinnostuksensa sekä lämmin suhtautumisensa sirkukseen. Laaja materiaali tuottaa väistämättä paikoin kiemuraisia rönsyjä, mutta toivoa sopii niiden jäävän pyörimään jonkun päähän niin, että tulevaisuudessa suomalainen sirkuskirjahylly kasvaa.

Sirkuksen loimu kietoo yleisönsä nostalgian rosoiseen taikapiiriin ja kuljettaa katsomot eksoottisiin maailmoihin, missä mikä tahansa mahdollistuu. Mutta toisaalta sirkus myös elää rohkeasti ajassaan, puhuu populaarikulttuurin kieltä ja hengittää samaa ilmaa nykytanssin, runouden, nukketeatterin ja visuaalisen teatterin kanssa.

Merja Koskiniemi