Sinclair McKay kuvaa elävästi Berliinin nousua Euroopan johtavaksi kulttuurin ja tieteen keskukseksi

Kuvat: Minerva Kustannus

Jos joku on sitä mieltä, että Berliinistä ja sodasta on kirjoitettu kaikki tarpeellinen – Anthony Beevor, Vasili Grossmann, Theodor Plievier, Keith Lowe ja muut – suosittelen Sinclair McKayn kirjaa Berliini – elää ja kuolla maailmanhistorian pyörteissä (suom. Tapio Kokko; Minerva, 2023) lämpimästi. Tämä teos ei nimittäin ole sotakirja, vaikka sota-ajan pyörteissä pääosin liikutaankin. Se on ennen kaikkea kirja ihmisistä, berliiniläisistä. Heidän kohtalonaan on ollut lähes koko 1900-luvun ajan elää jumalten keinussa, joka heitä on heitellyt äärestä laitaan.

Keisarikunnan auvoisat loppuajat ja ensimmäinen maailmansota, myrskyisä Weimarin tasavalta ja sen jälkeinen hoiperteleminen kohti natsihallintoa ja sen myötä uuteen sotaan ja täydelliseen tuhoon – ja elämä jatkuu 0-pisteestä eteenpäin vaikka kaupunki jaetaan kahtia. 1900-luvun alussa syntyneet berliiniläiset, jotka olivat niin onnekkaita, että ehtivät elää 1970- tai 1980-luvlle asti, olivat aikalaistodistajia, joiden äänet McKay on hienosti saanut kirjassaan kuulumaan.

Historian pimeä aine näkyviin

Saksa on luonut historiansa käsittelyyn käsitteen ”Geschichtsbewältigung”, historianhallinta, jonka avulla on järjestelmällisesti ja kiihkottomasti pystytty käymään läpi erityisesti natsiajan aiheuttamia traumoja ja syyllisyydentuntoja. Historianhallintaa palvelee myös erityinen projekti ”Zeitzeugenbörse”, aikalaisfoorumi, jonka tarkoituksena on tallentaa ja arkistoida viime vuosisadan alun jälkeen syntyneiden berliiniläisten puhetta ja muistoja.

Sodasta ja sodanjälkeisestäkin ajasta puhuminen on ollut aina vaikeaa, sen tiedämme omankin historiamme valossa. Tätä McKayn sanoin ”historiallista pimeää ainetta”, vaikenemista ja peittelyä, on berliiniläinen aikalaisfoorumi pystynyt tallentamaan ja se on myös McKayn kirjan kantava aines.

”Asioiden kyseenalaistaminen ja huumorintajun merkityksen tunnistaminen ovat aina olleet berliiniläisten elämän perusaineksia. Enkä ole sen vuoksi tähän päivään mennessäkään kyennyt ymmärtämään, kuinka natsismi saattoi menestyä niin hyvin Berliinissä.”

Tämä juutalaisen, Dresdenissä hengissä selvinneen kielitieteilijä Viktor Klempererin havainto tarjoaa yhden tulokulman berliiniläiseen sielunmaisemaan.

Kun kaikki hyvä katosi

Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Berliiniin liitetään mielikuvissa kabareet ja jazz, rohkea ja kokeileva taide, sukupuolinen vapaus ja arkkitehtoninen avantgarde. Kääntöpuolena oli kuitenkin enemmän tai vähemmän kätketty viha, joka pohjautui katkeraan häviöön sodassa ja sitä seuranneeseen Versailles’n ”häpeärauhaan”. Tässä oli tilaus ääriaineksille vasemmalla ja oikealla. Weimarin tasavallan perustukset olivat hatarat.

McKay kuvaa elävästi Berliinin nousua ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopan ja ehkä koko maailmankin johtavaksi kulttuurin ja tieteen keskukseksi. Berliini oli Albert Einsteinin kotikaupunki. Se oli myös Max Planckin, Otto Hahnin, Werner Heisenbergin, Wernher von Braunin ja monen muun kvanttitutkijan ja tiedemiehen kotikaupunki. Berliini oli Euroopan elokuvateollisuuden ehdoton keskus. Legendaarinen Hollywood-ohjaaja Billy Wilder aloitti uransa Berliinissä – ja palasi sinne sodan päätyttyä amerikkalaismiehittäjien joukoissa tekemään ”raunioelokuvia”. Ja mainittakoon vielä nimilitanian päätteeksi, että tunnettu brittihistorioitsija Eric Hobsbawn on hänkin alun perin berliiniläisiä.

Edellä oleva nimien luettelemisen tarkoitus on tässä vain painottaa sitä, että tuo kaikki kulttuurin ja tieteen kukoistus kuristui lähes hengiltä Hitlerin valtakaudella ja viimeistään sodan pyörteissä. Monet kärkinimet olivat juutalaisia tai juutalaistaustaisia ja joutuivat Einsteinin tavoin lähtemään maasta 1930-luvulla.

Jotkut selvisivät, kuten vaikkapa Suomessakin tunnettu näyttelijätär ja kirjailija Hildegard Knef (Lahjahepo – kertomus elämästäni; Otava, 1971). Kirjan eri jaksoissa seurataan Knefin vaiheita ja erityisesti hänen pakomatkaansa luhistuvasta Berliinissä huhtikuussa 1945. Hän aloitti pakomatkansa silloisen avopuolisonsa elokuvatuottaja ja SS-upseeri Ewald von Lewandowskin kanssa ja päätyi sittemmin naimisiin amerikkalaisupseeri Kurt Hirschin kanssa.

Stunde Null ja syyllisyys

McKay vyöryttää sodanjälkeistä Berliiniä ja sen asukkaita kuvatessaan eteen näkymiä 0-hetkestä, jolloin yhteiskunta ja sen ylläpitämä järjestys ja koheesio lakkasivat toimimasta. Nälkä, taudit, väkivalta, pakokauhu ja kaikkinainen yhteiskunnan normien luhistuminen loivat varjojen maailman, jossa jokainen yritti raunioiden keskellä ainoastaan selvitä hengissä. Mukana olleiden muistelmat tästä ovat hyytäviä.

Berliiniläisten naisten ja tyttöjen kohtaloita neuvostosotilaiden kynsissä McKay ei vähättele eikä myöskään liioittele. Arviolta 500 000 naista noin 1,4 miljoonasta berliiniläisnaisesta joutui raiskausten kohteiksi. Tämä oli alku vuosikymmeniä kestävälle traumalle ja vaikenemiselle.

”Kollektiivisen syyllisyyden pimeä kääntöpuoli oli, että se edellytti kollektiivista rankaisemista. Alkamassa olevalla joukkoraiskauksella ei ollut mitään tekemistä moraalin kanssa, se oli synkimmän muinaisuudesta kumpuavan kostonhalun ilmentymää.”

McKay toteaa, että myös berliiniläiset tiesivät joutuvansa syytettyjen penkille. Monet olivat kuulleet juutalaisiin ja muihin vähemmistöihin kohdistuneista hirmuteoista. He olivat olleet syyllisiä, vaikka eivät tunteneet henkilökohtaista syyllisyyttä. Filosofi Hannah Arendt selitti myöhemmin ”kollektiivisen syyllisyyden” ja ”kollektiivisen vastuun” eroa: kollektiivinen syyllisyys tarkoitti tilannetta, jossa kukaan yksittäinen henkilö ei ollut syyllinen, kun taas kollektiivisen vastuun kantaminen edellyttäisi koko saksalaisen yhteiskunnan tunnustavan sen nimissä tehdyt pahuudet. Vuonna 1945 ei vielä ollut aika pohtia syyllisyyskysymyksiä filosofisella tasolla: kyse oli selviytymisestä ja kyvystä jatkaa elämää.

Kun kulttuuri ei ollut luksusta

Kulttuurin merkitys yhteiskunnan ja ihmisyyden ylläpitäjänä kulkee tärkeänä juonteena läpi koko teoksen. Berliini oli ennen toista maailmansotaa eurooppalaisen musiikin ja elokuvataiteen keskus. Tätä mennyttä maailmaa teoksessa kuvataan kulttuurivaikuttajien henkilöhistorioiden valossa monipuolisesti. Ja Berliinin filharmonikot soittivat – Titanicin hengessä — lähes sodan loppuun asti.

Mielenkiintoinen on McKayn havainto siitä, miten ensimmäiset elokuvanäytännöt saatiin Berliinissä käyntiin jo toukokuun 1945 loppupuolella – tosin nähtävillä oli pääasiassa neuvostofilmejä. Hyvin nopeasti venäläiset ryhtyivät vakuuttamaan berliiniläisille, että ”saksalainen kulttuuri edusti ainoaa todellista sivilisaatiota ja näillä oli mahdollisuus palauttaa Berliini entiseen suuruuteensa käymällä konserteissa nauttimassa saksalaisten säveltäjien upeista teoksista, katsomalla teattereissa saksalaisia näytelmäklassikoita ja kuuntelemalla voimaannuttavia radio-ohjelmia”. Tämä kaikki tietysti vastapainona länsimaiselle kevyelle ja kirkuvalle viihdetarjonnalle, joka uhkasi rapauttaa yhteiskunnan perusteita. Tästä on helppo leikata suoraan nykypäivän Venäjälle.

Kylmän sodan näyteikkuna

Berliiniläisten sota ei päättynyt toukokuussa 1945. Se jatkui lähes välittömästi kylmänä sotana, jonka eräänlaisena näyteikkunana kaupunki joutui toimimaan vuosikymmeniä. McKay käy läpi Berliinin lähes vuoden kestäneen saarron 1948–1949, kansannousun Itä-Berliinissä kesäkuussa 1953 sekä Berliinin muurin rakentamisen vuonna 1961. Berliiniläisten aikalaiskertomukset näistä tapahtumista antavat autenttista, tosin kolkkoa vahvistusta sille, että berliiniläisten perusominaisuuksiin kuuluu sisu, selviytymishalu ja elämän pienistä iloista nauttiminen.

Sinclair McKay on kirjoittanut hienon kirjan Berliinistä kulttuurin, sivistyksen ja ihmisten kaupunkina. Se ei ole raskainakaan aikoina koskaan täysin lakannut ylläpitämästä sitä lepattavaa liekkiä, jota ihmisyys historian pyörteissä edustaa. Aikalaisten kertomukset vahvistavat tätä todistusta.

McKay on taustaltaan toimittaja ja tämä näkyy tekstin sujuvuutena ja osin lennokkuutenakin. Kirjan näkökulma – ihmiset, tunnetut ja tuntemattomat kertovat – pitää kirjan hyvin kasassa ja lukijan otteessaan. Tapio Kakon suomennos on tarkkaa ja ilmeikästä.

Kirjan lähdeaineisto kertoo perusteellisesta tutkimustyöstä. McKay antaa jälkisanoissaan ansaittua tunnustusta Zeitzeugenbörselle, joka on tuonut kuultavaksi lukuisten berliiniläisten ääniä. Näitä ääniä McKay on kirjassaan välittänyt eteenpäin. Tätä on syytä arvostaa.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua