Simpukoita ja ihmisiä Anni Kytömäen Margaritassa: Luonnon ja ihmisen kohtalo päätyy maagisesti samaan virtaan

Anni Kytömäki. Kuva: Liisa Valonen

Luontoteemaa käsittelevä kirjailija joutuu varmaan kyllästymiseen saakka kuulemaan vitsinpoikasta siitä, kuinka paljon metsää on taas tämänkin teoksen vuoksi jouduttu kaatamaan. Anni Kytömäki on pitänyt huolen, että tästä synnistä häntä ei ainakaan tämän kirjan kohdalla päästä syyttämään. Margarita-romaanin lähes 600 sivua mahtuvat normaalin 300-sivuisen kirjan paksuuteen. Teksti on painettu paitsi markkinoiden vastuullisimmalle, myös kirjasyksyn silkkisimmälle paperille. Margarita on esineenä kaunis ja kompakti. Etiikka ja haptiset ominaisuudet ovat kohdallaan.

Anni Kytömäki on uransa alusta alkaen profiloitunut pitkän proosan tuottajaksi. Kultarinta (Gummerus, 2014) pyörrytti lukijaa luontokuvauksen intensiteetillä ja maagisella realismillaan. Margaritassa vuorosanoja ja pikkutarkkoja ajattelijan havaintoja tarjoillaan vuolaasti. Paikoitellen päästään kiinni myös Kytömäen osaamisalueen ytimeen eli monipuolisen tiedon ja aistielämyksen yhdistelmästä syntyvään luontokokemukseen. Kirjaa rytmittävissä väliosissa tapahtumat heitetään mukaan samaan virtaan helmisimpukan elämänkaaren kanssa.

Konkreettisella ihmiskohtaloiden tasolla teoksessa puhutaan paljon ja tapahtuu kaikenlaista. Kirjassa on peräti kolme minä-kertojaa. On Mikko, joka testaa omaa velvollisuudentuntoaan ja uskollisuuttaan valtiolle jatkosodan piinallisen asemasodan muuttuessa tulimyrskyksi. On Antti, jonka työnä näyttäisi olevan vain vaellella pitkin metsiä ja mantuja, mutta jonka pääasiallisena tehtävänä on etsiä uusia neitseellisiä tukkimetsiä hakattaviksi.

Koskettavimmat kohtalot ja tunne-elämykset Kytömäki syöttää päähenkilölleen Senni Margaritalle, helmisimpukan kaimalle. Sennin maailma on yksinäinen ja omaan kylpylän kuplaan eristäytynyt, ja hänen elämäänsä liittyykin paljon veteen, virtaukseen, uimiseen, hengittämiseen ja tukehtumiseen liittyvää tapahtumaa ja sanastoa. Teema on läsnä myös siinä, että Sennin isä, elämän ja työuran tärkein esikuva ja auktoriteetti, kuoli sodan aikana ambulanssissa onnettomaan häkävuotoon – yhteiskunnan ja valtion kannalta siis turhan ja kunniattoman kuoleman.

Senni ei ole nuorena päässyt tekemään omia valintoja, vaan on perinyt isältään hierojan ammatin. Kun Senni hieroo kylpylässä asiakkaitaan, vanhemman ääni seuraa hänen toimiaan. Itsekin tunnen suorastaan suorittaneeni johdantokurssin hierojan ammattiin, ammatin eettiset ja sosiaaliset ulottuvuudet mukaan lukien. Toisaalta Senni on äärimmäisen herkkä ja kuvittelee raskautensa saaneen alkunsa hieman samaan tapaan kuin helmisimpukka hedelmöittyy, keskellä joen virtaa. Kun raskaus muuttuu painajaiseksi, olen mukana myös Sennin vakavissa kouristuksissa ja kivuissa, sumeassa merenpohjassa. Teoksessa tuskatkin vertautuvat väkivalloin avatun simpukan tuskaan.

Ihmettelen, miten muka kukaan lääkäri tai sairaanhoitaja ei tajua Sennin tilan vakavuutta. Mutta toisaalta, aborttia ei 1950-luvulla myönnetty kevyin perustein ”pelkän raskauspahoinvoinnin” perusteella. Naisen oli omalla tavallaan täytettävä velvollisuutensa valtiota kohtaan. Sennin tapausta tutkineen lautakunnan kirjeessä synnyttäminen on naisten isänmaalleen suorittamaa asevelvollisuutta. Senni alkaa viitata lapseensa termillä Valtion vauva.

Kylpylässä vierailevan Aapon ja Sennin melko välineellisen suhteen kuvailua riittää reilusti yli puolet kirjasta, kunnes vähitellen kaikkien minäkertojien rooli alkaa täsmentyä. Ihmiselämä on täynnä outoja yhteensattumia, ja Kytömäki linkittää tarinassaan ihmiset toisiinsa uskottavuuden rajamaita hipoen. Mutta fiktiossahan kaikki on mahdollista.

Kytömäen kieltä on nautinto lukea. Ja kun suuri kuvio on kertalukemisella selvitetty, on pakko vielä lukea alkupäätä uudelleen lopun tietojen varassa. Sukeltaa vaikka tähän hienoon micheltourniermaiseen sublimaation kuvaan:

”Ikkunasta lipuu huoneeseen kultainen valo. Huhtikuun alun aurinko paistaa lumisateen takana. Hiutaleet ovat niin kevyet etteivät ota laskeutuakseen. Katselen leijailua, kunnes putoan hiutaleiden joukossa hitaasti maahan, annan kiteideni raueta ja pehmenen pisaraksi. Hiutaleista sulanut vesi haihtuu ilmaan ja tiivistyy lumipilvissä uudelleen, minä imeydyn pohjaveteen.”

Tiina Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua