Ruotsi hakee Natoon ja Suomi maksaa siitä kovan hinnan – arviossa Helena Immosen Operaatio Punainen kettu

Helena Immonen. Kuva: Petri Mulari

Mitä sanoja minkään sotaa käyvän maan johtaja ei halua kuulla?

”Toveri, olet häviämässä.”

Näin tokaisee Venäjän presidentti Vladimir Putin tasavallan presidentti Sauli Niinistölle hetkellä, jolloin Suomi ja Venäjä ovat ajautuneet avoimeen sotaan sotilaspoliittisen tilanteen kiristyttyä Itämerellä.

Kohtaus löytyy Helena Immosen sotadekkarista Operaatio Punainen kettu (Docendo, 2020). Kirja ilmestyi viime lokakuussa ja aiheutti pienimuotoisen kuohunnan vesilasissa – ei vähiten sen takia, että poliitikot ja päättäjät esiintyvät siinä omilla nimillään.

Mutta miten Suomen leijonan käy, kun idän karhu nostaa käpälänsä ja lyö?

Sitä en sentään kerro. Tämä ”aikalaiskuvaus” kannattaa lukea itse.

Hybridivaikuttamisesta oikeaan sotaan

Punaisen ketun häntä alkaa vipattaa, kun Ruotsi päättää hakea Nato-jäsenyyttä – yllätyksenä Suomelle, tietysti.

Venäjä suuttuu ja päättää näyttää. ”Vihreät miehet” ilmestyvät Gotlantiin, ja Ruotsi pyytää Suomelta apua saaren takaisin valtaamiseksi. Suomi suostuu.

Tästä alkaa tapahtumasarja, joka vähitellen eskaloituu informaatiovaikuttamisen, sähkökatkosten ja helsinkiläisten juomaveden saastuttamisen kautta oikeiksi taisteluiksi Suomen maaperällä.

Esikoiskirjailija Immosen valmiudet tällaisen kirjan tuottamiseen ovat kohdillaan. Hän on koulutukseltaan sissiradisti ja reservinupseeri ja töissä Puolustusvoimien viestinnässä. Varmaan juuri viimeksi mainitusta syystä armeijan oma henkilöstö ei kirjassa esiinny oikeilla nimillä.

Armeijatausta näkyy hänen kyvyssään käsitellä aseteknologiaa. Lukijoille esitellään tositöissä esimerkiksi Gabriel-meritorjuntaohjus, Moukari-panssarihaupitsi tai venäläisten Mi-24-taisteluhelikopteri – tosin hyvin pinnallisesti.

Sotasalaisuuksia Immonen ei paljasta, ja yksinkertaisilla nettihauilla kirjan kaikista asejärjestelmistä löytyy tietoa monta kertaa enemmän.

Itämerellä ei sodittaisi tyhjiössä

Helena Immosta on jo julkisuudessa verrattu Ilkka Remekseen ja ihailtu hänen rohkeuttaan kirjoittaa asioista peittelemättä. En ylistäisi tätä kirjaa ihan noin varauksettomasti.

Jo alkuasetelma on hankala. Ryhtyisikö Venäjä kuvatun kaltaiseen huonosti ja kevyesti varustettuun yritykseen Gotlannissa? Voisivatko ruotsalais-suomalaiset iskujoukot ottaa saaren takaisin sellaisessa tyhjiössä, kun Immonen kuvaa?

Jos saarella syttyisi sota, Venäjä ja varmaan Ruotsikin sulkisivat saaren meriyhteydet ja ilmatilan visusti. Silloin tuskin olisi mahdollista, että osa ”vihreistä miehistä” ehtisi pois taistelujen alta käyttämällä saaren normaaleja siviiliajan lauttayhteyksiä.

Sama tapahtumien irrallisuus jatkuu, kun Suomessa taistellaan. Jättäisikö Suomi tositilanteessa pyytämättä apua välittömästi EU:lta ja Natolta – ja jättäisivätkö ne sitä antamatta? Baltia on kuitenkin aivan vieressä, ja Nato tuskin uskaltaisi odotella taistelujen leviämistä sen pienimpiin jäsenmaihin.

Tosin turvallisuus- ja sotilaspolitiikka ovat juuri niitä asioita, joista on helpoin spekuloida. Mahdollisia vaihtoehtoja on yltä kyllin, eikä mikään ole ennalta varmaa.

Miten Immonen sen itse sanookaan? ”Kaikenlaisia näsäviisaita turvallisuuspoliittisia muka-asiantuntijoita on netti täynnä.”

Sota ei säästä ketään vammoilta

Kirja on vahvimmillaan (ja remeksiä kilometrin edellä) kuvatessaan konfliktin ja sotatilan vaikutuksia yksilöön ja hänen mieleensä.

Punaisen ketun varsinaiset toimijat Joni, Riina ja Mikael ovat ensilinjan sotilaita eli juuri heitä, joiden vastuulle jää sotilasjohdon ja poliitikkojen tekemien päätösten täyttäminen. Eikä se todellakaan ole lastenleikkiä.

Oikeissa sodissa ei tehdä sankaritekoja, vaan pysytään hengissä. Kaikki pelkäävät. Vaikka pelon yli pääsisi, parhaimmillaankin vain osa sotilaista kykenee täyttämään tehtävänsä. Ja kaiken aikaa mielissä kihertää huoli omista rakkaimmista ja läheisistä ihmisistä.

Sota on verta, hikeä ja suolenpätkiä eli tilanne, jota kukaan ei toivo ja joka pitäisi viimeiseen asti osata välttää.

Useimmille sodasta ja tappamisesta seuraa väistämätön traumaperäinen stressireaktio. Kaikki eivät pääse sen yli enää ikinä.

Kusti polkee yhä reserviläisiä aseisiin

Immonen osaa hätkähdyttää toisellakin tavalla. Miettikääpä näitä:

Pääosa Suomen reserviläisistä on edelleen määrä kutsua aseisiin postitse lähetettävillä henkilökohtaisilla palvelukseenastumismääräyksillä. Prosessi kestää viikon, parhaimmillaankin päiviä.

Taitavat soluttautujat (ennen heitä kutsuttiin desanteiksi) voivat myrkyttää suomalaisten juomaveden ilman, että kukaan ei sitä huomaa ennen kuin oireilu alkaa.

Sähköjakelukeskukset on rakennettu maan päälle ja suojattu vain helposti ylitettävillä aidoilla. Jos joku tai jokin haluaa todella pimentää maan tai sabotoida sairaaloita, suomalaiset ovat hyväuskoisuudessaan tehneet sen hänelle lapsellisen helpoksi.

Kari Pitkänen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua