Rudy Pevenage lupaa kertoa totuuden ammattipyöräilystä ja dopingista John van Ierlandin kirjoittamassa elämäkerrassa

18.07.2021
Pevenage pääkuva

Kuva teoksesta.

KIRJAT | Satulasta urheilujohtajan toimeen jatkanut Rudy Pevenage puhuu vippaskonsteista suoraan. Muilta osin ammattipyöräilijän elämäkerta juuttuu jutusteluksi.

”Pyöräilyyn ja erityisesti suuriin klassikkoajoihin liittyvä romantiikka ei välity näiden kansien välistä.”

ARVOSTELU

2 out of 5 stars

John van Ierland & Rudy Pevenage: Totuus ammattipyöräilystä ja dopingista

  • Suomentanut Tuomas Renvall.
  • Minerva, 2021.
  • 260 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
BookBeat Nextory Storytel

Rudy Pevenage syntyi Belgiassa vuonna 1954. Moerbeken punapää löysi kutsumuksensa jo varhaisella iällä. Pikkupoika hipelöi kilpapyörien kimaltavia osia ja toimitti helpompia huoltohommia tulevan appiukon pajalla.

Nuori Rudy ajoi ensimmäisen oikean kisan alaikäisenä, 13-vuotiaana. Kyläbaarien rahoittamista karnevaaliajoista poika raivasi tiensä kohti ammattilaisuutta. Koulutuksesta saattoi tinkiä ja armeijassakin pääsi poikkeusluvalla pyörän selkään.

Pevenage ajoi ammattilaisena usean tallin väreissä vuodesta 1976 alkaen. Uran kohokohta osui Ranskan ympäriajoon vuonna 1980. Rudy voitti kilpailun toisen, yli 300 kilometriä pitkän etapin Frankfurtista Metziin. Hän sai pukea päälleen kokonaiskilpailun johtajan keltaisen paidan. Maillot jaune päällään hän myös nukkui seuraavan yön. Rudy ja Ijsboerke-talli puolustivat paitaa seitsemän päivän ajan. Kisan lopussa Rudyllä oli yllään pistekilpailun voittajan vihreä paita.

Syksyllä 1988 Rudy ripusti pyörän lopullisesti telineeseen. Ammattilaisuran jälkeen hän työskenteli urheilujohtajana useissa talleissa. Deutsche Telekom -tallin leivissä Rudy tutustui tulevaan supertähteen, ”Keisari” Jan Ullrichiin. Miehet löysivät yhteisen sävelen ja kulkivat yhdessä monen tallin kautta. Kummankin ura päättyi doping-käryjen katkussa.

* *

Totuus ammattipyöräilystä ja dopingista (Minerva, 2021) lupaa nimessä paljon. Alaotsikon alaotsikossa seisoo ”Jan Ullrichin tallipäällikön tunnustukset”.

Kirja on palasteltu muutaman sivun mittaisiin lukuihin. Lainausmerkkien sisällä puhuu Rudy Pevenage. Pitkien lainausten välissä kirjoittaa avustava elämäkerturi John van Ierland. Tulee tunne, että hän on purkanut suurin piirtein aikajärjestyksessä rupattelevan pyöräilijän jutut haastattelunauhalta sellaisenaan. Kielen riemuja tämä kirja ei lukijalle tarjoa. Suomentaja Tuomas Renvall lienee hoitanut homman saksankielisen alkuteoksen antamin ehdoin.

Kirja on monin paikoin sekava. Pevenage ryöpyttää paikkojen, tallien, ajajien ja taustatoimijoiden nimiä. Pyörämaailman rakenteet ja tallien työskentely käsitellään usein summittaisin viittauksin, ikään kuin lukija olisi Rudyn kaveri kahvilan pöydässä ja tuntisi toiminnan taustat ennestään. Pevenage on saanut puhella omia aikojaa ilman ohjaavaa toimittajaa. Paljon jää rivien väliin. Paikoin on jutuissa selviä ristiriitaisuuksia.

Kirja ei millään tavalla puutu minua kaikkein eniten kiinnostavaan kysymykseen. Miten ihminen ottaa asiakseen omistaa elämänsä huippu-urheilulle? Mistä henkilö haaveilee, kun hän haaveilee ammattilaisurasta? Voiko lapsi tai nuori tietää, tai edes aavistaa mitä kaikkea pakettiin on ahdettu? Miten urheilija päättää paljonko hän on valmis itsestään antamaan ja myymään?

* *

Ammattipyöräilyssä töitä tehdään joukkueena, usein vain yhden ajajan menestyksen eteen. Jokainen joukkueen jäsen joutuu kuitenkin panemaan peliin kaiken. Maakuntasarjan harrastajapolkijat eivät aja klassikkokisoissa. Paikka palkintokorokkeella ja maailmanmaineessa ei suurimmalle osalle pääjoukossa ajavista voi olla edes todellinen haave.

Pevenage perustelee intohimonsa ja omistautumisensa vain lapsuuden vaikutelmilla, belgialaisella pyöräilyhulluudella ja flanderilaisella verenperinnöllä.

Kirjassa ei myöskään tunnelmoida. Pevenage ei kuvaile maisemia eikä haistele kukkivan laventelin tuoksua reitin varrella. Pyöräilyyn ja erityisesti suuriin klassikkoajoihin liittyvä romantiikka ei välity näiden kansien välistä.

Vippaskonstit ja doping ovat isossa osassa. Kilpailijoita vedetään ja työnnetään tallin muiden ajajien toimesta ja auton perässä. Vastustajia kampitetaan soppaan lisätyillä ulostuslääkkeillä ja katsojatkin tökkivät sateenvarjoa pinnojen väliin. Vanhan ajan lisäravinteet, spagettiin sekoitettu fariinisokeri ja avustajan taskusta kaivetut sokeripalat vaihtuvat 1970-luvun mittaan vitamiineiksi lainausmerkeissä. Testaajia kusetetaan kusipullojen kanssa.

1990-luvulla antaa vauhtia ja kestävyyttä EPO, punasolujen tuotantoa lisäävä erytropoietiinihormoni. Kulisseista tulevat tutuksi kaiken karvainen lehmänkauppa tallin sisällä ja tallien välillä sekä pyörävalmistajien suuri valta.

* *

Kirjan suurin ansio on sen suoruus. Rudy Pevenage kertoo kiistattomana tosiasiana, miten ammattipyöräilyyn on aina liittynyt pyrkimys parantaa suoritusta kaikin keinoin, olkoon se sitten kilpailijalle luvattu rahatukko, amfetamiini tai maitotölkkiin kätketystä pussista tankattu veri. Kiellettyjäkin aineita käytettiin, ”jotta ajajalla riitti motivaatiota kärsiä”.

Pevenage ei jaa lajin toimijoita sankareihin ja konniin. Kaikki käyttivät. Jos joku jäi kiinni, saattoi vain toivoa, etteivät paljastumisen laineet läiky kautta koko lammikon. Pevenage mainitsee nimeltä suuren määrän ihmisiä. Joukosta löytyy muiden muassa espanjalainen lääkäri Eufemiano Fuentes, rötöksistään kiven sisään päätynyt kamasaksa, johon Rudyllä Wikipedia-artikkelissakin vain arvellaan olleen yhteyksiä. Rudy Pevenage ei yritä puhdistaa nimeään tai kiillottaa lajin kilpeä.

Pevenage kuvaa ammattipyöräilyn harmaata ja selvästi säännöissä kiellettyä puolta toteavaan sävyyn, mutta vaikuttaa yhtä kaikki katkeralta kertoessaan kiinnijäämisen seurauksista, ratsioista, kotietsinnöistä perheen nähden, veropetosten paljastumisesta sekä maineen ja omaisuuden menetyksestä. Kirjan viimeinen, vain kahden sivun mittainen luku on surullinen tiivistys yhden ihmisen ainutkertaisesta matkasta sinivihreällä planeetalla.

* *

108. Ranskan ympäriajo saapuu Pariisiin ja maaliin sunnuntaina 18.7.2021. Kuinka musta on ollut tämän vuoden kilpailu, siitä kertoo ehkä aikanaan joku toinen, joka syystä tai toisesta tahtoo avata arkkunsa. Tuskin jauhot eväspussissa ovat tänäkään päivänä, kuin taikaiskusta, täysin puhtaita. Menestystä tavoittelevat yksilöt ja organisaatiot käyvät katsojille näkyvän pyöräkilpailun kulissien takana varmasti omaa kilpajuoksuaan valvontaa vastaan.

Aineet voivat olla vaarallisia, seuraukset niiden käytöstä vakavia ja peli likaista. On kuitenkin hyvä muistaa, että ammattilaisurheilu ei tapahdu tyhjiössä. Se heijastaa ympäröivän yhteiskunnan arvoja. Eikä mikään aine ainakaan toistaiseksi pysty tekemään urheilijasta tunnotonta konetta.

Kilometri on edelleen tuhat metriä pitkä, vuoret eivät siirry paikaltaan. Tuuli tulee vastaan, aurinko polttaa päätä ja taivaalta putoava vesi kastelee ajopaidan selän. Räntäsateessa ajetun etapin jälkeen sankarin kohmeiset sormet pitää vääntää väkisin irti ohjaustangosta. Äärimmäisen kireän kilpailun seasta on mahdollista uuttaa tietoa ihmisyydestä. Nahkoihin menevää ja mielen saloja avaavaa kerrontaa olisin tältäkin urheilijaelämäkerralta odottanut.

Kimmo Ylönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua