Kuva: Nauska
KIRJAT | Kauko Röyhkä on kirjailijana parhaimmillaan kuvatessaan täysin inhottavia ilmiöitä ja hahmoja. Kaikki Lapsosen tiessä esiintyvät hahmot ovat enemmän tai vähemmän rikki.
”Kyseessä on luonnollinen ja onnistunut jatkumo Röyhkän tyylille sovittaa aihe kuin aihe omaan kulmikkaan toteavaan ilmaisuunsa.”
ARVOSTELU
Kauko Röyhkä: Lapsosen tie
- Like, 2020.
- 350 sivua.
Kauko Röyhkän kaunokirjallisen tuotannon voi jakaa karkeasti kahteen päähaaraan: omaelämäkerralliset pseudofiktiiviset romaanit ja sotakertomukset. Samaan tapaan niiden saaman vastaanoton voi jakaa erittäin karrikoidusti kahtia: yleisön suosikit ja kriittiset menestykset. Sotakertomusten kruunu on Finlandia-ehdokkaanakin tunnettu Kaksi aurinkoa (1996), josta tuttua paljaan groteskia tyyliä Röyhkä on jatkanut myöhemmissäkin aiheen ympärillä pyörivissä teoksissaan.
Röyhkän yhteensä 17 romaanin joukkoon mahtuu toki silkkoja hutejakin, mutta sotalaariin putoava uutuus Lapsosen tie (Like, 2020) ei lukeudu niihin. Pikemminkin kyseessä on luonnollinen ja onnistunut jatkumo Röyhkän tyylille sovittaa aihe kuin aihe omaan kulmikkaan toteavaan ilmaisuunsa.
Lapsosen tietä markkinoidaan Lapin sodan ympärille sijoittuvan Maan korvessa kulkevin itsenäisenä jatko-osana, mutta lukukokemusta parantaa huomattavasti ykkösosaan syventyminen. Ilman sitä käsillä olevan teoksen henkilöhahmot ja heidän motiivinsa jäävät hatariksi varsinkin romaanin alkupuolella. Etenkin Dieter Kölblingin valjut pohdiskelut sotatoimien moraalisista oikeutuksista ovat sellaisenaan kiusallisen onttoa luettavaa.
Muutoin Röyhkä kuitenkin onnistuu monella rintamalla. Kahden päähenkilön rinnakkaiset narratiivit toimivat hienosti. Kekseliäs oivallus on olennainen ero kerrontatapojen välillä: Pirjon pakoa Jehovan todistajien ikeestä seurataan kolmannesta persoonasta, Dieterin karkumatka internointileiriltä hahmottuu miehen omien ajatusten kautta ja pään sisältä käsin. Valinnalla on looginen seuraus: Dieteriä kohtaan tuntee helposti sympatiaa hänen tekemistään huonoista valinnoista huolimatta, Pirjo puolestaan jää etäälle vaikka on puhtaasti olosuhteiden uhrina lähtökohtaisesti samaistuttavampi.
Päähenkilöiden pakotarinoita yhdistää loputon tyytymättömyys ja toisaalta heittäytyminen kohtalon ohjattavaksi. Kaikki teoksessa esiintyvät hahmot ovat enemmän tai vähemmän rikki, ja yrittävät vimmatusti korjata itseään usein muita hyväksikäyttämällä. Parhaimmillaan Röyhkä on aina ollut kuvatessaan inhottavia ilmiöitä ja hahmoja, kuten täysin luotaantyöntävää ja silti karismaattista saarnaaja Pöntistä. Romaanin loppupuolella kolmanneksi päähenkilöksi nouseva Stig puolestaan on yksioikoisuudessaan tylsisyttävä.
Lapsosen tien päättyessä hahmojen tarinat kietoutuvat kuitenkin toisiinsa niin herkullisesti, ettei kokonaisuudesta voi olla nauttimatta. Maailmaan mahtuu aina taiten kirjoitettuja raadollisia kuvauksia ihmisyyden nurjista puolista.
Arttu Rantakärkkä
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Vanhenevan kiinalaisen hifistin tarina – arviossa Ge Fein Näkymättömyysviitta
ARVOSTELU | Ge Fein lyhyt romaani kertoo vanhenevan äänilaiteasiantuntijan ja -rakentelijan arkisesta elämästä Pekingissä ja Pekingin liepeillä, hänen karille karahtaneesta avioliitostaan sekä hankalista perhesuhteistaan.
Vanhuus ja kielenkäyttö -kirja maalaa surullisen kuvan siitä, miten tekstistä on tullut ihmistä tärkeämpi
ARVOSTELU | Vanhuus ja kielenkäyttö on ensimmäinen ikääntymisen ja kielen tutkimusta esittelevä kirja suomeksi. Viitteitä muistisairaudesta voi löytää muun muassa Agatha Christien tuotannosta tai Ronald Reaganin puheista.