Romaanin pituudelta tajunnanvirtaa – arviossa Virginia Woolfin klassikkoteos Majakka

Kuvat: Tammi

Tammi on julkaissut Maailmankirjallisuuden klassikot -sarjassaan uudelleen Virginia Woolfin (1882–1941) vuonna 1927 kirjoittaman teoksen Majakka (Tammi, 2025). Kai Kailan suomentamana se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1977. On siis hyvä hetki palata jälleen Majakan pariin.

Majakasta on sanottu, että se on yksi modernin kirjallisuuden klassikoista, ja Woolfia puolestaan pidetään yhtenä tajunnanvirtatekniikan kehittäjistä. Tajunnanvirrassa henkilön mielenliikkeet, aistimukset, satunnaiset mielleyhtymät ja muistumat esitetään ikään kuin jatkuvana miellevirtana. Majakan kaikkitietävä kertoja liukuu milloin kenenkin hahmon ajatuksiin eikä teoksessa ole selkeitä näkökulmahenkilöitä. Juuri tuon liukuvan tajunnanvirtatekniikan vuoksi ei aina voi olla aivan varma siitä, kenen pään sisässä seikkaillaan, sillä suomen kielessä ei ole kuin yksi persoonapronomini hän. Kestääkin aikansa, että lukija pääsee sisälle muotoon ja saa selville, kuka hahmoista kulloinkin on äänessä.

Majakka jakautuu kolmeen osaan: erääseen päivään ennen ensimmäistä maailmansotaa, sodan ja menetysten vuosiin sekä sodan jälkeiseen loppu-asetelmaan. Ensimmäinen osa, nimeltään Ikkuna, kattaa yli puolet romaanista. Se kertoo yhdestä iltapäivästä ja illasta Ramsayn perheen huvilalla Skyen saarella. On syyskuun puoliväli. Rouva Ramsay suunnittelee poikansa Jamesin kanssa retkeä majakalle, mutta herra Ramsay torppaa ajatuksen, sillä on liian tuulista lähteä veneilemään.

50-vuotias rouva Ramsay on kaunis ja kohtelias ja tuntee miestään kohtaan ristiriitaisia tunteita. Herra Ramsay taas on yli 60-vuotias, ivallinen ja itsekeskeinen filosofinen kirjailija. Heidän nuorin poikansa James on kuusivuotias ja inhoaa isäänsä. Paikalla ovat myös perheen seitsemän muuta lasta, pojat Andrew, Jasper ja Roger sekä tyttäret Prue, Nancy, Rose ja Cam.

Vieraista Charles Tansley on väitöskirjaansa kirjoittava köyhä nuori mies, ateisti, joka pitää naisia typerinä. Minta Doyle puolestaan on viehättävä nuori poikatyttö, joka kihlautuu tuona päivänä Paul Rayleyn kanssa. Augustus Carmichael, rähjäinen vanha mies, kirjoittaa runoja. Lily Briscoe, kolmekymppinen vanhapiika maalaa maisemakuvaa Ramsayn kesäpaikasta, ja William Bankes, leski kasvitieteilijä, viihtyy Lilyn seurassa.

Rouva Ramsay kutoo sukkaa ja lukee satua pojalleen Jamesille ikkunan ääressä, muut käyskentelevät ulkona ja nuoriso käy rannalla. Illalla syödään päivällistä ja sen jälkeen kaikki hajaantuvat kukin tahoilleen. Hahmot pohtivat elämän tarkoitusta ja Woolf kuvaa vuorollaan heidän mielenliikahduksiaan pikkutarkasti. Pitkät lausehirviöt pakottavat hidastamaan ja keskittymään, jotta ajatus ei katkea kesken polveilevan, lähes sivun mittaisen virkkeen, kuten esimerkiksi seuraavassa rouva Ramsayn pohdinnassa naisen asemasta:

”Hän oli nyt pelottavan näköinen ja vain hiljaa mielessään, kohottaessaan katseensa lautasistaan äidin puhuttua heille tuikeasti Charles Tansleystä, hänen tyttärensä – Prue, Nancy, Rose – uskalsivat leikitellä vääräuskoisilla kuvitelmilla joita he olivat muodostaneet itselleen toisenlaisesta elämästä, kenties Pariisissa, raisummasta elämästä jossa ei tarvinnut koko ajan hoivata miestä, sillä he kaikki epäilivät sisimmässään sanattomasti kohteliaisuutta ja ritarillisuutta, Englannin pankkia ja Intian keisarikuntaa, sormuksia ja pitsejä, vaikkakin tässä heille kaikille oli jotakin kauneuden ytimestä joka houkutteli esiin heidän tytönsydämissään piilevän miehuullisuuden ja sai heidät, heidän istuessaan pöydässä äitinsä silmien alla, kunnioittamaan tämän outoa ankaruutta ja äärimmäistä kohteliaisuutta, kun äiti olisi ollut kuningatar joka kohotti mudasta kerjäläisen likaisen jalan ja pesi sen, hänen nuhdellessaan heitä tiukasti tuon kurjan ateistin tiimoilta joka oli juossut heidän perässään – tai tarkoin sanottuna kutsuttu heille lomaa viettämään – Skyen saarelle.”

Monia tämän tapaisia virkkeitä on luettava kaksi, kolme kertaa saadakseen kiinni siitä, mitä todella sanotaan. Ja usein loppuun päästyään on jo ehtinyt unohtaa, mistä alussa oli kyse. Ehkä minustakin on tullut sellainen kärsimätön nykylukija, joka ei jaksaisi hidastaa tarpeeksi. Polveilevien ajatusten virratessa täytyy olla koko ajan pysytellä hereillä tai kadottaa langan pään, kuten seuraavassa rouva Ramsayn tajunnanvirtaa kuvaavassa virkkeessä:

”Hitunen ironiaa kysyvässä katseessaan, sillä kun ihminen heräsi, hänen suhteensa maailmaan muuttuivat, hän tuijotti vakaata valoa, säälimätöntä, vääjäämätöntä, jossa oli niin paljon häntä itseään ja kuitenkin niin vähän häntä, jonka vallassa hän oli (hän heräsi yöllä ja näki valon lankeavan heidän vuoteelleen, lattialle), mutta siitä huolimatta, hän ajatteli, katsellessaan sitä lumoutuneena, hypnotisoituna, aivan kuin se olisi hopeasormillaan sivellyt jotakin hänen aivoissaan olevaa sinetöityä maljaa jonka valuminen yli laitojensa saisi ilon tulvimaan hänen mieleensä, että hän oli tuntenut onnea, ihanaa, väkevää onnea, ja valo hopeoi jylhiä aaltoja hiukan kirkkaammin kuin aurinko laski ja sini häipyi merestä ja aallot vyöryivät sitruunankeltaisina ja kaartuivat ja paisuivat ja murtuivat rantaan ja hurmio puhkesi hänen silmissään ja puhtaan ilon aallot kiitivät hänen mielensä pohjalla ja hän tunsi: Riittää jo! Riittää jo!”

Niin riittää minullekin. Täytyy myöntää, etten paikoin aina jaksanut teoksen muotoa saati sen hahmojen aivoituksia, kuten esimerkiksi seuraavaa herra Ramsayn pähkäilyä aakkosista:

”Mutta Q:n jälkeen? Mitä sitten tulee? Q:n jälkeen seuraa joukko kirjaimia joista viimeistä kuolevaisen silmä tuskin erottaa mutta joka kiiluu punaisena kaukaisuudessa. Z:n saavuttaa vain kerran yksi mies sukupolvessa. Jos hän pääsisi R:ään, se olisi jo jotakin. Tässä ainakin oli Q. Hän asettui tukevasti Q:n ääreen. Q:sta hän oli varma. Q:n hän pystyi todistamaan. Jos siis Q on Q, silloin R… Tällä kohdin hän tyhjensi piippunsa naputtaen sitä pari kolme kertaa kuuluvasti pukinsarveen joka muodosti sammion kädensijan ja jatkoi pohdiskeluaan. – Silloin R… Hän ryhdistäytyi. Hän jännittyi. Ominaisuudet jotka olisivat pelastaneet laivamiehistön joka keikkui ärjyvällä merellä eväinään kuusi laivakorppua ja pullollinen vettä – kestävyys ja oikeudenmukaisuus, harkinta, uskollisuus, taito – tulivat hänen avukseen. R on siis… mitä on R?”

Majakan hahmot hillitsevät itsensä toistensa seurassa, asettelevat tarkoin sanansa, mutta ajatukset lentelevät vapaina ja paljastavat totuuden. Aivan kuin he kaikki pelaisivat jotakin kummallista sosiaalista peliä, eivätkä haluaisi paljastaa muille todellista minäänsä. He kuulostelevat toistensa mielialoja, yrittävät lukea ilmeitä, eleitä, katseita. Tajunnanvirrassaan Woolf hyödyntää tyylikeinona myös toistoa, joka luo vaikutelman kehää kiertävistä ajatuksista:

”Voisiko rakkaus, kuten ihmiset sitä nimittivät yhdistää hänet ja rouva Ramsayn? Sillä Lily ei kaivannut tietoa vaan yhteen sulautumista, ei kivitaulujen kirjoituksia, ei mitään mikä oli ilmaistavissa millään ihmisten tuntemalla kielellä, vaan tuota läheisyyttä joka on tietoa, hän oli ajatellut nojatessaan päätään rouva Ramsayn polveen. Mitään ei tapahtunut. Ei mitään, ei mitään, hänen nojatessaan päätään rouva Ramsayn polveen. Ja silti hän tiesi että tietoa ja viisautta oli varastoituna rouva Ramsayn sydämeen. Miten sitten, hän kysyi itseltään, saattoi tietää jotakin ihmisistä, kun he olivat näin sinetöityjä?”

Majakan toisessa osassa, nimeltään Aika kuluu, vierähtää vuosia, vaikka osio itsessään onkin vain kahdenkymmenenneljän sivun mittainen. Eräänä yönä rouva Ramsay kuolee äkillisesti Lontoossa ja huvila jää tyhjilleen, ränsistyy ja raunioituu. Asioita tapahtuu, eikä perhe enää saavu saarelle kesänviettoon. Kunnes he kymmenen vuoden kuluttua yllättäen ilmoittavat talosta huolta pitäneelle rouva McNabille palaavansa.

Kolmas osio, nimeltään Majakka, sitoo yhteen teoksen alun ja lopun. Herra Ramsay vie viimein teini-ikäiset lapsensa Camin ja Jamesin majakalle, tosin vastoin heidän tahtoaan, ja Lily Briscoe päättää maalata kymmenen vuotta sitten kesken jääneen maisemataulunsa valmiiksi.

Majakka onkin romaani, jossa ihmiselämän suuret tapahtumat ohitetaan yhdellä lauseella ja niiden sijaan keskiössä ovat pienet mielenliikahdukset. Majakka on rakennus, joka auttaa laivoja navigoimaan merellä, mutta Woolfin teoksessa se auttaa perhettä ja heidän ystäviään navigoimaan toistensa seurassa. Vaikka tajunnanvirtatekniikka paikoin turruttaakin, niin jotain kiehtovaa tekstin seisahtuneessa ja unenomaisessa tunnelmassa edelleen on, ja Woolfin maalailemat kuvat jäävät häilymään mielen perukoille vielä pitkään lukemisen jälkeen.

Kati-Annika Ansas

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua