Kirja-arvostelu: Matti Wacklin on sanoittanut asiakaskyselyn kautta kerätyistä muisteloista, haastatteluista ja vanhoista lehtileikkeistä pubin tarinan pääpiirteet.
Matti Wacklin & Petri Nuutinen: Salhoja: Public House – Kansalaisten olohuone. Kirjapaino Hermes, Tampere, 2019.
Oltiin hortoiltu Sorsapuiston ja Coussican kulmilla jo jonkin aikaa. Vuodesta en ole ihan varma, mutta 1990-luvun alkua se oli. Olin lukenut paikallislehdestä, että Tammelassa oli ihka oikea brittipubi. Puhelinluettelon kartasta olin katsonut, missä sijaitsee Salhojankatu, mutta juottolaa ei alkanut löytyä.
Työväenopiston nuorisoteatteri kokoontui Sampolassa, ja läheisellä I-klubilla olin käynyt keikoilla, mutta muuten Tesoman pojan Tammelan tuntemus oli heikkoa. Jossain vaiheessa sitten älyttiin, että katuhan jatkuu Itsenäisyydenkadun pohjoispuolellakin – ja siinä se pubikin sitten oli.
Otettiin oluet, ehkä paritkin. Ystäväni Mikko soitti pianoa. Siitä tuli vähän sanomista, kun yläkerrassa asuvat olivat kuulemma valittaneet metelistä. Hyvin se Mikko mielestäni soitti, mutta portsarin ilme oli sen verran tuima, että tajusimme vetäytyä nurkkapöytään.
Illan aikana hölmöilymme asettui osaksi Salhiksen perinnettä. Miestenhuoneen urinaalissa luki Twyfords Adamant – Englannin kuninkaallisten hovihankkija, opin paljon myöhemmin.
* *
Aika monella tamperelaisella on jokin muisto Salhojankadun pubista. Niistä on koottu edustava kokoelma Saljohankadun Pubin 50-vuotista historiaa juhlistavaan kirjaan Salhoja: Public House – kansalaisten olohuone.
Muun muassa suosittuja kaupunginosakirjoja kirjoittanut Matti Wacklin on sanoittanut asiakaskyselyn kautta kerätyistä muisteloista, haastatteluista ja vuosikymmenien takaisista lehtileikkeistä pubin tarinan pääpiirteet. Menneiden vuosikymmenten arkistokuvien kavalkadia on täydennetty valokuvaaja Petri Nuutisen kauniilla otoksilla, jotka tallentavat pubin nykytilanteen.
Kirjasta käy ilmi, että Salhojakadun Pub avatiin Tampereen Tammelaan, Salhojankadulle, loppuvuodesta 1969. Terttu Nenonen ja Juhani Soramäki olivat ennen pubin avaamista pyörittäneet elokuvateatteria Hämeenlinnassa.
Aiemmin samana vuonna Helsingissä auennut Richard’s Pub antoi uskoa, että brittityylinen pubi voisi menestyä Tampereellakin. Sopivaa sisustusta haalittiin varsin moninaisista lähteistä: esimerkiksi Salhojan looseissa edelleenkin palvelevat penkit ostettiin Luther-talosta metritavarana.
Salhoja on alusta asti ollut nimensä mukaisesti ”public house”, kaupunkilaisten olohuone, jossa ei ole kyselty titteleitä. Toisin kuin useimmissa saman ajan baareissa, Salhiksessa ei ollut alun perinkään pöytiintarjoilua. Tuopin kanssa sai vaihtaa pöytää, ja oluen sai nauttia ilman ruokaakin. Myös naiset saattoivat tulla pubiin yksinään ilman ihmettelyä tai häirintää, mikä ei ollut menneinä vuosikymmeninä lainkaan itsestään selvää.
Julkkiksiakin Salhojalla on vuosien mittaan viihtynyt, mutta numeroa itsestään ei ole sopinut tehdä. Kirjan mukaan portsari heitti humalapäissään meteliä pitäneen Juice Leskisen armotta ulos. Sen sijaan muun muassa Miljoona ruusua -levytyksestään tunnettu Vera Telenius oli Salhojankadun jamien suosittu vierailija, jota tultiin kuulemaan kauempaakin.
Suositut jazzjamit Salhojalla aloitettiin jo vuonna 1971. Jamien osalta kirja kertaa paikallishistoriaa vähän pubin ulkopuoleltakin dokumentoiden tamperelaisten jatsareiden sessioita eri vuosikymmenillä. Ilahduttavaa on myös lukea, että jamitoiminta on viimeisen parin vuoden aikana elvytetty pitkän tauon jälkeen.
Toinen Salhiksen tyypillinen ajanvietemuoto ovat erilaiset brittipubille leimalliset pelit. Alkuperäisessä pubissa oli tilat keittiölle, mutta vain muutama vuosi perustamisen jälkeen keittiö muutettiin biljardihuoneeksi.
Nykyisin biljardipöydän lisäksi tikkataulu on säänöllisessä käytössä läpi viikon. Kirjasta käy ilmi, että Salhojan varhaisvuosina pelattiin jo Shakespearen aikana tunnettua Shove ha-penny -lautapeliä. Toinen perinteinen peribrittiläinen kapakkapeli, jota Salhojassakin pelattiin, oli korttipeli Cribbage, jonka tuloksia laskettiin erillisellä laudalla. Pelien tarpeistoa voi pelihimon herätessä edelleen tiedustella pubista.
Kun alun perin tartuin Salhojan juhlakirjaan, oletin oppivani vähän lisää siitä, miten pubi on vuorovaikuttanut ympäröivän Tammelan kaupunginosan kanssa. Tällaiset paikallishistorialliset kontekstoinnit ovat aika vähissä, vaikka käykin esimerkiksi ilmi, että jalkapallonharrastajat ovat niin Sorsapuistosta kuin Tammelan pallokentältä läpi vuosikymmenten löytäneet Salhikseen reenien ja matsien jälkilöylyille.
Kun viisikymmentä vuotta sitten Tampereelle avattiin ensimmäinen pubi, kaupunki kehittyi vauhdikkaasti. Aiemmin samalla vuosikymmenellä oli valmistunut Kalevantielle yliopisto ja Teiskontien varteen Tampereen yliopistollinen sairaala. Molemmista oli sopiva matka Salhojankadulle. Myös Itsenäisyydenkadun alkuun muutamaa vuotta aiemmin nousseesta Insinöörioppilastalo Rastista kulki ilmeisen suosittu reitti Salhikseen – pääsihän paluumatkan alamäkeen.
Kirjan perusteella vahvistuu ajatus siitä, että Salhis ei ole vain korttelikapakka, vaan pubiin on tultu ympäri Tamperetta ja kauempaakin. Rasti on jo purettu, mutta uskoisin, että Luminarystakin löydetään Salhojankadulle.
Kaiken kaikkiaan Wacklinin ja Nuutisen kirja on kohteensa näköinen kotikutoinen suullinen historia. Kirja mahdollistaa huolettoman lehteilyn, sillä kuvia on paljon, taitto on hengittävä, ja muistelot on koottu tiiviisiin lukuihin, joita voi selailla haluamassaan järjestyksessä.
Kannesta kanteen luettuna rakenne vaikuttaa alkuun hiukan haastavalta, sillä aineistot on käsitelty suurimmaksi osaksi erikseen, mistä syystä joitakin teemoja kerrataan useampaan kertaan. Omassa tulkinnassani päädyin siihen, että rakenne on suunniteltu aiheensa näköiseksi. Seuraahaan kirja selvästi iloluontoisen pubi-illan struktuuria, jossa tärkeimpiin aiheisiin palataan riittävän monta kertaa.
* *
Keväällä 2019 vierailimme pitkästä aikaa Salhiksen torstai-iltaisessa visassa. Ystäväni Tom oli tuoreeltaan muuttanut Australiasta Tampereelle, ja halusin näyttää hänelle palan paikalliskulttuuria. Visan kysymykset koskivat muun muassa pesäpalloa, perunalajikkeita ja Itä-Suomen maantiedettä.
Visan loppupuolella tuli iloksemme kysymys Banksyn tuoreesta teoksesta, jonka nimeksi arvelimme ”Girl With Balloon”. Kun oikeat vastaukset luettiin, kävi ilmi, että oikea vastaus oli ”Tyttö ja ilmapallo”. Suunnittelin reklamaatiota, mutta Tom vain myhäili tyytyväisenä. Hän oli selvästi heti tavoittanut Salhiksen hengen.
Olli Sotamaa
