“Puhuisit nyt perhana!” – arviossa Helga Westin esseekokoelma Puhu nukke

Kuvat: Sabrina Bqain / Otava

”Puhu, nukke, puhu. Puhuisit nyt perhana”, Helga West pohtii kohdatessaan saamelaisia jäljittelevän nuken Kierrätyskeskuksen leluosastolla. Nukke on mykkä, mutta West itse kajauttaa äänensä kuuluviin esseekokoelmassaan Puhu nukke (Otava, 2025).

Aiemmin runokokoelman pohjoissaameksi julkaisseen tekijän kokoelma koostuu 13 esseestä, joista yli puolet on aiemmin julkaistu eri lehdissä, mutta niitä on muokattu kirjaa varten. Viisi kokoelman teksteistä on aiemmin julkaisemattomia.

Aiemmin julkaistuista teksteistä koottujen esseekokoelmien haasteena on usein yhtenäisyyden puute, mutta Puhu nukke vaikuttaa harkitulta kokonaisuudelta. Kokoelman tekstit muodostavat ympyrän.

Ensimmäisessä esseessä ”Kertomus isästäni, eli milloin olet viimeksi lukenut saamelaisen kirjan” West kuvaa lapsuuttaan Saamenmaalla ja sieltä poismuuttoa, ensin Rovaniemelle ja sitten Helsinkiin. Kirjan viimeisessä tekstissä ”Valoon” hän taas palaa kotiin. Välissä tekijä kasvaa, tytöstä teiniksi ja sitten aikuiseksi naiseksi.

West kirjoittaa itsestään saamelaisena ja suomalaisena tyttönä ja naisena. Yksi ilmeinen viittauspiste Westin kokoelmalle on Koko Hubaran esseekokoelma Ruskeat Tytöt – Tunne-esseitä (2016). Teoksia yhdistää suomalaisen yhteiskunnan ja laajemminkin maailman tarkasteleminen vähemmistönäkökulmasta sekä tyttöyden, naiseuden ja äitiyden käsittely feministisestä näkökulmasta. Vaikka Hubaran tavoin myös West käsittelee urbaaneita ilmiöitä ja popkulttuuria, on teoksissa myös eroja. Saamelaisnäkökulman ohella ja siihen kytkettynä kirjassa käsitellään esimerkiksi ekologisia teemoja, sekä periferistä elämänmenoa ylipäänsä, pohjoisen kuihtuvia kyliä. Tosin Puhu nukke kääntää kysymyksen keskuksen ja periferian suhteesta myös toisin päin: siinä missä Saamenmaa on Helsingistä katsoen periferiaa, on Helsinki periferinen Saamenmaalta katsottuna.

Viime vuosikymmeninä on saamelaisten asemaa Suomessa ja suhteessa suomalaisten toimintaan pyritty arvioimaan kriittisesti uudelleen monesta eri näkökulmasta. Saamelaiset ovat historiansa aikana kohdanneet monenlaista ja pitkään jatkunutta pakkosuomalaistamista, kuten esimerkiksi Kukka Ranta ja Jaana Kanninen kirjoittavat teoksessaan Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta (2019). Pakkosuomalaistamisen pitkään jatkumoon kuuluu muun muassa maiden vieminen ja kielen tukahduttaminen. Myös West viittaa Rannan ja Kannisen kirjaan.

Pakkosuomalaistaminen liityy assimilaatioon, eli prosessiin, jossa vähemmistössä olevat yksilöt tai yhteisöt sulautetaan erilaisin pakkokeinoin enemmistökulttuuriin. Kun tällaisen pakkosuomalaistamisen vääryys ja väkivalta on ymmärretty – mitä ei suinkaan voi vielä sanoa laajasti tapahtuneen – ja tahtotilaa asiantilan korjaamiseksi on löytynyt, on ryhdytty erilaisiin sovintoprosesseihin. Näihin kytkeytyy repatriaatio eli kulttuuriperinnön palauttaminen. Elokuvaohjaaja Suvi West, esseistin sisko, on tehnyt aihetta käsittelevän dokumentin Máhccan – Kotiinpaluu (2023). Elokuva on nähtävissä Yle Areenassa.

Tätä sovinnon teemaa käsitellään myös esseissä, joissa West ammentaa sekä omista kokemuksistaan että tutkimustiedosta. West on teologian maisteri ja tekee parhaillaan väitöskirjaa luterilaisen kirkon ja saamelaisten välisistä sovintoprosesseista Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa. Kirjan voimakkaimpiin kuuluvassa tekstissä ”Vielä lohet palaavat” West kirjoittaa siitä, miten sovintoon kuuluu olennaisesti myös elinkeinot ja ympäristöt:

”Pessimistisimpien tutkimusarvioiden mukaan poro katoaa arktiselta alueelta kokonaan ilmaston lämpenemisen seurauksena. Lajien kuolemat, hidas kituminen, eivät ole kaunista katseltavaa.

 

Kun eläimemme voivat näin huonosti, sovinnosta, väitöskirjani aiheesta, on turha puhua. Sovinto on pohjimmiltaan lajienvälistä tasapainoa. Tähän tulokseen en ole tullut niinkään yliopiston seinien sisällä vaan Tenojoen rannalla kuunnellessani paikallisten ihmisten syvää viisautta ja tarkastellessani vuoden- ja elämänkiertoa, jossa ihmiselläkin jokin paikka on. Ilman Saamenmaan ympäristöihin vuosisatojen ajan sopeutuneita arktisia eläinlajeja ei meillä saamelaisilla ole ympäristöön kietoutuneita tietojärjestelmiäkään.”

* *

Vaikka West on itse tutkija, ei hän päästä akateemista maailmaa helpolla. On virkistävää lukea tieteen kritiikkiä, joka ei kumpua ajallemme tyypillisistä tiedevastaisista salaliittoteorioista, vaan perustellusta huolesta koskien tutkimuksen vaikutuksia tutkimiinsa ihmisiin ja alueisiin. Esimerkiksi esseessään ”Mitäs me väsyneet saamelaiset, maailman tutkituin kansa” kritisoidaan sellaista saamelaisia käsittelevää tutkimusta, jonka tarkoituksena on heistä tiedon uuttaminen ja joka ei palvele saamelaisyhteisöä tai on jopa sille vahingollista.

Vaikka West ammentaa monessa kohdin henkilökohtaisista kokemuksistaan, hänen kokoelmansa eetos ei kuitenkaan ole individualistinen, mistä syntyy kiinnostava jännite esseistiikan perinteeseen kuuluvan yksilön korostumisen kanssa. Individualismi ja siihen kytkeytyvät elämänmuodot ja tietämisen tavat ovat monessa kohtaa teoksessa kritiikin kohteena. Tästä henkii myös kotiinpaluusta kasvuympäristöön kertovan, kirjan päättävän essee lopetus:

”Tikka kurkistelee linnunpönttöihin katsoakseen, onko niissä kähvellettäviä munia, sekin varautuu talveen. Lapintiirat lähtivät jo etelään, bárbmuun. Se tarkoittaa lämmintä ja onnellista paikkaa. Sieltä ne saapuvat taas ensi kesänä, ja näen niiden saapumisen omin silmin. Enää en ole poissa. Tunnen itseni pieneksi, merkityksettömäksi.

 

Sulautuminen on ihanaa, kun se ei tapahdu pakosta.”

Juho Narsakka

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua