Pohjoisen karu maisema on Hanna Haurun proosakerronnan vakionäyttämö – arviossa Viimeinen vuosi

Kuvat: Vesa Ranta / Like Kustannus

Tiivis kerronta

Hanna Haurun Viimeinen vuosi (Like, 2021) kuvaa kirjailijaa sosiaalisena olentona eikä juurikaan kuvaile hänen työnsä sisältöä, joskus tapailee tarinaa ja ajattelee kuvittavansa ”näkemäänsä sanoilla kirjaan”. Hän siis kuvaa ympäristöään, mutta Hauru kuvaa häntä minämuodossa.

Vuodenkierron verran kestää lukumatka, jossa kuljetaan kylmästä kylmään. Hän aloittaa karvalakki päässä ja päätyy hukkumaan hyisen veteen. Olosuhteet ovat ankeat mutta eivät aineellisesti kovin puutteelliset, sillä kirjailija saa tuotteitaan julkaistuksi, koska hän on saavuttanut tietyn maineen.

Nykyhetki ja esiin putkahtavat muistot kuljettavat tiukkaa kerrontaa, askeettista ja tarkkaa. Tärkein henkilökohtainen tapahtuma on ollut seurustelusuhde Liisaan, mikä on päättynyt tytön lähdettyä työn takia kaupunkiin. Romaanin keskiössä on maalaiskylä, jossa kaikki tuntevat kirjailijan outona asukkina.

Kiinnostava onkin tapa, jolla Hauru kuvaa erillisyyttä ja sivullisuutta. Kyläläisten suhtautumiset eivät ole vihamielisiä, vaan ystävällisiä, jopa avuliaita etäisyydessään. Kirjailija on outolintu, erilainen, vieras sielu, joka ei muitten tavoin keskity taloutensa ylläpitämiseen. Myy vain kirjoituksiaan! Sen kaikki tietävät.

Niukka talous

Ylellisyyksiin ei ole varaa, ja sitä paitsi kirjoituspalkkiot saaja käyttää oitis ruokavarastoiden kartuttamiseen ja viinaan. Halonhakkuu on arkityötä lämmön pitämiseksi yllä talossa, jossa porinmatti ritisee.

Sivullisuus on valinta mutta pesäero kyläläisiin on henkinenkin. Kylällä käydessään kirjailija kuuntelee ihmisten puheita: ”Valheiden tulva oli niin suulas, että vaihdan tien puolta korvat kuumottaen.” Hän on siis sosiaalinen erakko. Mutta onko hän vetäytyvä, niukasti toimeen tuleva hahmo vai voiko häntä lukea myös luonnon osana?

”Joka paikkaa kolottaa huonosti makaaminen ja liian pitkälle vaeltanut uni särkee päätä.” Enimmäkseen Hauru kuvaa päähenkilöä selviytyjänä ankeissa oloissa. Luonto on vastus. Kohokohtia ovat positiiviset viestit kustantajilta ja rahalähetysten tulo postissa.

Hauru ei romantisoi lainkaan. Kirjoitusten sisällöistä korostuu rikkaiden mielivallan ja köyhien hädän kuvaus.

Miksi kirjailija kirjoittaa?

Luomisen pakolla on juurensa isän pilkassa, kun tämä repi poikansa ensimmäisen lehdessä julkaistun kirjoituksen palasiksi ja kusi lehden päälle. Kirjoittaessaan poika edelleen kamppailee isäänsä vastaan. Hakatessaan halkoja hän ajattelee: ”Jokaisella lyönnillä kuvittelen kirveen halkaisevan halon sijasta isän sääriluun.” Isän haamu myös liikkuu seinillä ja puhuu rumia.

Toinen sitkeä aihepohja on rakkaus, jonka kirjoittaja on menettänyt. ”Liisa valitsi mieluummin kaupungin tuoman elämän kuin minut ja maaseudun muuttumattomat päivät.”

Aina kun juttu on valmis, tulee tyhjä, odottava olo. Ajan täyttää ongella käynti, talon hoito, ja rahan tultua viinan hankinta ja ryypiskely.

Loppu todistaa, että kirjailijan vetäytymisen suurempi syy on kontaktien puute. Hän muistaa viimeiseksi rakkaansa, suutelee kuvitelmaa ennen kuolemaansa. Kirjailijan rooli on pitänyt hänet sosiaalisessa verkostossa mukana, tuonut tyydytystä ja jonkinlaista arvonantoa.

Tarinan henkilö muistuttaa jonkin verran Pentti Haanpäätä, joka oli samantapaisesti sivullinen, kirjoitti muista kuin itsestään ja hukkui kuten kirjan Ilmari. Tätä yhteyttä Hauru tuskin on kirjoittaessaan ajatellut.

Romaanin Viimeinen vuosi kuvaa kirjailijan rooliin yleisesti liittyvää sivullisuutta. Se saattaa syntyä kompensaationa mutta sisältää aina pyrkimystä ymmärtää ympäristöä ja elämän kokonaisuutta.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua