Pankkiiri Peter Fagernäsin elämäkerta on 50 kirjaa julkaisseen Lasse Lehtisen viimeistelyä vaille jäänyt välityö

Kuva: Veikko Somerpuro / Docendo

Lasse Lehtisen syksyn uutuuskirja Kansallisporvari Peter Fagernäs (Docendo, 2025) on nopealukuinen ja sujuvasti kirjoitettu elämäkerran ja muistelman yhdistelmä, jonka viimeistely on kuitenkin jäänyt kesken. Teoksen vetävä tarinankerronta ei jatku enää puolivälin jälkeen, vaan loppupuoli muuttuu katkelmalliseksi.

Aluksi esitetään sangen kiinnostava henkilöhistoriallinen kuvaus Fagernäsin sukutaustasta pienoiselämäkertoineen, joita täydentävät monin paikoin hauskat anekdootit, letkautukset ja kielikuvat. Perheen vaatimattomat ja jopa köyhät kotiolot muistuttavat toisen Kampissa kasvaneen aikalaisen ja myös kokoomuslaisen lakimiehen Ben Zyskowiczin kasvuvuosien olosuhteita, mikä ilmenee Vesa Vareksen äskettäin ilmestyneestä korkeatasoisesta elämäkertatutkimuksesta Nuori Ben Zyskowicz – Suomettumisen vuodet (Otava, 2023; lue Jukka Ahtelan kirjoittama arvio).

Muistelmille ominaista kouluvuosien kuvausta on yllättävän vähän, tärkeää opettajaa ja Ressun rehtorina yli 30 vuotta toiminutta kouluneuvos Antero ”Poju” Penttilää (1937–2000) lukuun ottamatta. Vaikka ns. Ressun henkeä toistuvasti korostetaan, nimeltä mainitaan vain yksi poikakoulun luokkatoveri, josta myöhemmin tuli korkeimman oikeuden presidentti.

Myös opiskeluvuodet oikeustieteellisessä sivuutetaan kevyesti ilman mainintaa yhdestäkään opiskelutoverista tai mieleen jääneestä professorista. Eloisasti kuvattu opiskeluaikainen nimismiehen viransijaisuus sen sijaan on selvästi painunut mieleen ja lienee Fagernäsin ainoa konkreettinen kokemus perinteisestä lakimiestyöstä. Myös asevelvollisuusajasta kerrotaan koulu- ja opiskeluvuosia enemmän, samoin Teiniliitosta ja suomettumisen ajasta. Ohimennen haukutaan jokunen vasemmistopoliitikko ja erityisesti Erkki Liikanen, jonka kerrotaan jättäneen jälkeensä vain savuavat rauniot, kun oli Teiniliitossa antanut periksi stalinistien vallankäytölle.

Kun Teiniliitonkin vaiheista on aika paljon ilmestynyt aikalaiskirjallisuutta, on vaikea välillä tietää, mikä osuus kepeästi juoruilevassa tekstissä on Lehtistä ja mikä Fagernäsiä. Teksti ei vaikuta perustuvan päiväkirjoihin. Aikajana Fagernäsin elämänvaiheista olisikin ollut hyödyllinen ja auttanut tapahtumien aikajärjestyksen jäsentämistä.

Vaikka Fagernäsin erinomaiset ihmissuhdetaidot ja sosiaaliset kyvyt mitä ilmeisimmin oli opittu politiikassa tai ainakin olivat harjaantuneet poliittisessa nuorisojärjestötyössä, on yllättävää, että ratkaisevan kehityksen aika (”formative years”) vaikuttaa alkaneen vasta vuonna 1977, kun hän vastavalmistuneena 25-vuotiaana juristina aloitti harjoittelijana Kansallis-Osake-Pankissa pääjohtajan varamiehen Olli Kailan johtamassa ulkomaantoiminnossa. Vaikutelmaksi jää, että Kaila on ollut olennainen henkilö ja eräänlainen mentori Fagernäsin ammatillisessa kehityksessä.

Kaila vertautuu Björn Wahlroosin muistelmien kakkososan (Sateentekijät – Eräänlaiset päiväkirjat 1992–2001; Otava, 2023) pankinjohtaja Erik Stadighiin, ainoaan henkilöön, jota Wahlroos näyttää arvostaneen enemmän kuin itseään. Toisaalta Kailastakaan ei anneta yksinomaan myönteistä arviota, kuten ei juuri muistakaan teoksen lähes 20-sivuisessa henkilöhakemistossa useammin kuin kerran mainituista ihmisistä. Henkilöarviot eivät kuitenkaan ole niin raakoja, eikä jakolinja ”hyvisten ja pahisten” välillä ole niin jyrkkä kuin Wahlroosin muistelmissa.

* *

Teoksen kiinnostava ja varsin elävästi kerrottu osuus päättyy siihen, kun Fagernäs palaa lähes viisi vuotta kestäneeltä ulkomaankierrokseltaan Lontoosta, New Yorkista ja Tukholmasta Suomeen vuonna 1988. Olisi kenties ollut eduksi kokonaisuudelle, jos teos olisi katkaistu tuohon ajankohtaan, ja analysoitu tarkemmin 1980-luvun rahoitusmarkkinoiden toimintaa ja niiden osapuolia kyseisissä ulkomaisissa finanssikeskuksissa.

Näin olisi voitu tuoda kotimaiseen pankkihistorialliseen kirjallisuuteen kokemusasiantuntijan huomattava panos ja siten tärkeää lisäarvoa. Tämä ratkaisuvaihtoehto olisi myös tarjonnut mahdollisuuden julkaista teos kahdessa osassa ja syventää teoksen loppuosan kuvausta yritysjärjestelyistä ja pankkiirivuosista, joista on jo nyt olemassa paljon etenkin 1990-luvun alun pankkikriisiin keskittyvää analyyttista tutkimusta ja aikalaiskirjallisuutta. Teoksessa toteutettu rakenne ja sitä tekstissä vahvistava itseironia jättävät nyt tarpeettomasti vaikutelman, että Fagernäsin menestys pankkiirina olisi perustunut lähinnä maineikkaaseen isoisään, ruotsinkieliseen sukunimeen ja nopeaälyiseen nokkeluuteen.

Nyt on valitettavasti päädytty ratkaisuun, jossa teoksen kiinnostavuus vähenee puolivälin jälkeen. Loppuosa teoksesta on sangen kuivaa, anekdooteilla ja muistikuvilla yksittäisistä keskusteluista höystettyä yritysjärjestelyjen luettelomaista kuvausta. Loppupuolen kerronta ei ole lähimainkaan niin vetävää aikalaiskuvausta kuin alkupuolen jaksoissa, eikä selostus avaa investointipankkiirien roolia Suomen elinkeinoelämän yritysjärjestelyjen neuvonantajina ja ideoijina.

Tältä osin teos häviää selvästi Wahlroosin muistelmille, joissa 1990-luvun Suomen elinkeinoelämän valtasuhteita ja uutta roolia hakevien yritysten rakennejärjestelyjen motiiveja ja taustoja on ansiokkaasti selvitetty ja asetettu kontekstiin yhteiskunnan muun kehityksen kanssa. Lisäksi kuvaus vakuutusyhtiö Pohjolasta (ml. selostus Aktia-yhteistyön kariutumisesta) on huomattavasti pinnallisempi kuin Marko Junkkarin haastatteluihin ja tutkivaan journalismiin perustuva, elävää aikalaistodistelua sisältävä tutkimus (Vallan linnakkeen viimeinen taisto – Kertomus vakuutusjätti Pohjolan lopusta; Otava, 2024), johon kerran viitataankin.

Oikeastaan vain kaksi Fortum-jaksoa rinnastuvat riittävän analyyttisina ja perusteellisina Wahlroosin ja Junkkarin teosten lähestymistapaan. Fortum-jaksot ovatkin saaneet osakseen ansaittua mediahuomiota etenkin silloisen elinkeinoministerin Mauri Pekkarisen toimintaan kohdistuvasta kritiikistä sekä ydinvoimalaratkaisuissa että Fortumin kannustinjärjestelmiin suhtautumisessa.

Teoksesta ei näistä syistä muodostu sen paremmin suurta tarinaa kuin sarjaa pieniä kertomuksia. Lehtinen asettaa tapahtumia toki jonkin verran historialliseen kontekstiinsa, mutta olettaa lukijan tuntevan tapahtumien taustat; esimerkiksi Markku Kuisman laajaan KOP:n historiaan (Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi – Kansallis-Osake-Pankki 1945–1995; SKS, 2004) viitataan vain kerran. Lisäksi kommentoidaan pari kertaa Wahlroosin muistelmia, kun Fagernäs muistaa tapahtumat joissakin yritysjärjestelyissä toisin.

Käsittelytavan henkilökeskeisyys yksittäisten repliikkien ja tokaisujen muisteluineen luo tarpeettoman kevyen vaikutelman teoksen valmistelutavasta. Esimerkiksi anekdoottia johtokunnan jäsenen nimityksestä KOP:n ulkomaantoimintoon olisi ollut kiinnostavampi käyttää kuvaamaan hallintoneuvoston vähäistä merkitystä. Sen sijaan hallintoneuvoston mitättömään rooliin valvontaelimenä ei syvennytä juuri lainkaan, vaan keskitytään lähinnä pohtimaan Aatos Erkon (1932–2012) henkilökohtaisia motiiveja ja ongelmallista suhdetta pääjohtaja Jaakko Lassilaan (1928–2003).

Teoksen lopussa on voimakkaita kannanottoja ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä, jotka vaikuttavat yllättäviltä, koska Fagernäs ei ole Wahlroosin tavoin tunnettu yhteiskunnallisena keskustelijana. Jälkiviisautta ei kuitenkaan juuri ole, vaikka Fagernäs eräissä kohdissa muisteleekin jo etukäteen pohtineensa asioita, jotka sittemmin tapahtuivat.

Loppuosan pinnallisesta viimeistelemättömyydestä huolimatta teos on hyvin Fagernäsin näköinen ja kuvaa osuvasti hänen sukulaismieheltään Jaakko Pöyryltä (1924–2006) omaksumaansa neljän t-kirjaimen tunnuslausetta ”tahto, taito, tieto ja tuuri”, nimenomaan tässä järjestyksessä.

Ilkka Harju

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua