Paatin siirtämisestä pesänkavallukseen – Harri Uusitalo avaa juristien taikapiirinä pidettyä lakikieltä

Kuva: SKS

»Oppe nyt wanha / ia noori /

joilla ombi Sydhen toori.

 

Jumalan keskyt / ia mielen /

iotca taidhat Somen kielen.

 

Laki / se Sielun hirmutta /

mutt Cristus sen tas lodhutta.

 

Lue sijs hyue Lapsi teste /

Alcu oppi ilman este.

 

Nijte muista Elemes aina /

nin Jesus sinun Armons laina.»

Mikael Agricolan Abckiria loi vuonna 1543 perustan suomen kirjakielelle ja samalla kansalaisia ohjaavalle säädöskielelle; lakikielelle ja viranomaiskielelle. Kirjakielen varhaisimmat kehitysvaiheet perustuivat vahvasti kirkollisille teksteille, kirkko oli silloisessa yhteiskunnan järjestyksessä ehkä lähempänä kansaa kuin valtionhallinto konsanaan.

Vähitellen, ja varsinkin uskonpuhdistuksen myötä, Ruotsin valtakunnassa lisääntyi tarve saattaa keskeinen lainsäädäntö kansankielelle myös silloisen Suomen alueella. Väki puhui suomea tai ainakin sen eri murteita, ja hallinnonkin näkökulmasta oli selvää, että viranomaistoiminnot sujuvat tehokkaammin, jos alamaiset ymmärtävät heitä velvoittavat säädökset omalla kielellään.

Näistä lähtökohdista Harri Uusitalo tarkastelee aihepiiriä teoksessaan Suomalaisen säädöskielen vaiheita – Paatin siirtämisestä pesänkavallukseen (SKS, 2025). Uusitalo on suomen kielen filologisen tutkimuksen dosentti Turun yliopistossa. Hänen väitöskirjansa vuodelta 2019 käsitteli niin sanotun Aitolahden koodeksin lainsuomennosta.

Uusitalon Suomen säädöskielen vaiheita on napakka katsaus suomen säädöskielen kehitykseen Agricolan ajoista aina nykypäivään asti. Matka on ollut pitkä, vaiheikas ja vaivalloinenkin. Suomen kieli on tuossa viidensadan vuoden kaaressa sinnitellyt ja kehittynyt osin määrätietoisten pyrkimysten ja kovan työn mutta osin myös onnekkaiden sattumusten kautta.

Sama koskee säädöskieltä. Säädöskieli ei koukeroisesta maineestaan huolimatta ole kehittynyt umpiossa vaan siihen ovat vaikuttaneet ympäröivän yhteiskunnan, kansalaisten ja talouden tarpeet – itä-länsimurteiden vaikutusta unohtamatta.

Kirja esittelee tiiviisti säädöskielen kirjallisten aineistojen historiaa sekä myös kirjoitus- ja kieliasun sekä kielenhuollon kehitystä. Suomalaisen säädöskielen historia ulottuu keskiajan loppuvaiheista nykypäivään. Uusitalo kuitenkin korostaa, että jo esihistoriasta on löydettävissä suomenkielistä oikeudellista sanastoa. Perhe- ja kyläyhteisöjen tarpeisiin oli kehittynyt käytännön tilanteita varten sanastoa: avio, leski, perintö, kunta, kuningas, varas, käräjät, rangaistus…

Alku aina hankalaa

Ensimmäinen suomenkielinen lakiteksti oli Martinus Olavin käännös kuningas Kristofferin vuoden 1442 maanlaista. Martinuksen käännöksen arvellaan ajoittuvan 1580-luvulle. Ensimmäinen painettu ruotsinkielinen maanlaki ilmestyi vuonna 1608 ja vastaava painettu suomennos vasta vuonna 1759.

Tästä se lähti, Suomi mainittu:

”Täsä waldacunnas on Seitzemen Pispan Hijppacunda, ia yxi toistakymmendä lakimiescunda, heidhen maiains jälken. — Seitzemes on turun hijppacunda, iosa ombi caxi lakimiescunda, Pohja Suomi ia Etelä Suomi.”

Martinuksen suomennos ajoi tuolloin varmasti asiaansa. Tärkeää oli myös, että se toimi perustana lukuisille myöhemmille suomennoksille, joita uutterat kääntäjät tuottivat ennen kuin ensimmäinen virallinen suomennos painettiin vuonna 1759. Uusitalo esittelee lukuisia yksittäisiin käsikirjoituksiin perustuvia suomennoksia. Maanlain lisäksi myös kaupunkilaki suomennettiin. Kalajoen kirkkoherran Ljungo Thomaen työ valmistui vuonna 1609.

Ruotsin vallan aikana suomeksi julkaistiin myös muita virallistekstejä: asetuksia, päätöksiä, kirjeitä, julistuksia ja kuulutuksia. Suomentajan virka perustettiin Tukholman kansliakollegioon vuonna 1735.

Keisarilta kävi käsky

Autonomian aika vauhditti suomalaisen säädöskielen kehitystä. Vuoden 1734 laki ja muu keskeinen Ruotsin vallan aikainen lainsäädäntö jäi edelleen sovellettavaksi ja suomalainen säädöskieli perustui edelleen käännöksiin. Keisari antoi kuitenkin vuonna 1863 kielireskriptin eli asetuksen, joka edisti suomen kielen asemaa hallinto- ja oikeuskielenä ruotsin rinnalla.

Reskriptin voimaantulolle määrättiin kuitenkin 20 vuoden siirtymäaika, mikä suomalaisia kovin harmitti. Kansallisen heräämisen vauhdittamana suomalaisen säädöskielen ja muun oikeudellisen kielenkäytön kehittäminen nousi tärkeäksi oikeuspoliittiseksi teemaksi. Asialle omistautuivat niin Elias Lönnroth kuin K. J Ståhlberg.

Professori keksii säädöksen

Itsenäisyyden ajan koittaessa suomi oli jo vakiintunut säädöskieleksi, mutta kehittämistarpeita oli varsinkin säädösten johdonmukaisuudessa, ilmaisutapojen kieliopillisessa luontevuudessa ja sanaston vakiintuneisuudessa. Myöskään oikeudellisessa opetuksessa, tuomioistuimissa ja viranomaisasioinnissa suomi ei aina ollut tasavertaisessa asemassa ruotsiin verrattuna.

Merkittävän kielellisen innovaation teki legendaarinen valtiosääntöoikeuden professori Veli Merikoski. Hän piti tarpeellisena ottaa käyttöön termi, joka kattaisi sekä lait ja asetukset mutta myös valtioneuvoston ja ministeriöiden päätökset. Merikoksi ehdotti säätää-verbin pohjalta käyttöön otettavaksi substantiivia säädös. Loistava oivallus!

Hyvä säädöskieli on sittemmin turvattu peräti lainsäädännöllä. Hallintolain 9 §:n mukaan viranomaisen on käytettävä asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä.

Tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu

Uusitalo esittelee kielitieteilijänä kattavasti ja asiantuntevasti oikeudellisen kieli- ja kirjoitusasun kehityksen 1500-luvulta nykypäivään asti. Erityisen mielenkiintoista tässä yhteydessä on katsaus säädöskielen sanaston kehitykseen. Kunnioitusta herättävät ne ponnistelut, joiden kautta Martinus Olavi ja muut säädöskielen pioneerit loihtivat suomenkielisiä ilmaisuja termeille, joita suomen kieli ei aiemmin tuntenut lainkaan.

Virheitä ja väärinkäsityksiä toki syntyi – Martinushan ei ollut juristi eikä kielimies vaan pappi – mutta jälkipolvet saavat häntä kiittää muun muassa sanojen ammatti, falskata, hengenhätä, isäpuoli, käräjät, omistaja ja puumerkki ilmestymisestä suomenkieliseen lakitekstiin.

Nyt sisältövaroitus: teoksen alaotsikko Paatin siirtämisestä pesänkavallukseen sisältää esimerkin oikeudellisen tekstin suomentamisen haasteista ja sattuneesta kömmähdyksestä. Martinus käytti kaikessa kiireessään termin pesänkavalluksen vastineena termiä paatin siirtäminen, toisessa yhteydessä myös paatin varastaminen. Virheen taustalla on ruotsinkielisen yhdyssanan bodräkt väärä hahmottaminen. Martinus tulkitsi yhdyssanan alkuosan olevan båt (alkuperäisessä ruotsissa bodraet, bootzdret tai botz draeth), kun todellisuudessa yhdyssanan osat olivat bo ja dräkt. Kun edeltävissä lainkohdissa vielä puhuttiin kaloista ja kalaverkkojen varastamisesta, on erhe tavallaan ymmärrettävä.

Hyvä säädöskieli edistää oikeusturvaa

Kaiken kaikkiaan säädössanaston kehitys ja Uusitalon esille nostamat sanastoesimerkit tarjoavat lukijalle monia ahaa-elämyksiä, oivalluksia ja hymynkareita. Esimerkit kertovat osaltaan siitä, että säädöskieli on ollut dynaamista ja sopeutumiskykyistä osana suomen kielen yleistä kehitystä. Mutta ennen kaikkea hyvä säädöskieli edistää oikeusturvaa ja palvelee näin oikeusvaltion tavoitteita. On olennaisen tärkeää, että kieli on kansalaisten näkökulmasta ymmärrettävää ja luotettavaa. Sen käyttöympäristö ja sille asetettavat vaatimukset muuttuvat jatkuvasti. Siksi on myös tärkeää, että säädöskielen tutkimukseen ja kielenhuoltoon panostetaan riittävästi. Myös Euroopan unionin sääntelystä johtuvat tarpeet ovat tässä suhteessa merkittäviä.

Harri Uusitalon teos avaa mainiolla tavalla juristien taikapiirinä pidetyn lakikielen syntyhistoriaa ja kehitystä. Uusitalo kertoo, kuinka suomen kieli on läpi historian osoittanut elinkelpoisuutensa ja kehityspotentiaalinsa taipuen sujuvasti myös oikeudellisen kielenkäytön tarpeisiin.

Lopuksi on vielä hatunnosto SKS:n Tietolipas-sarjalle. SKS:n mukaan:

”Tietolippaat ovat yliopistollisia kurssikirjoja, tieteellisesti päteviä yleisteoksia tai alansa kansainvälisiä aiheita ja suuntauksia suomalaiseen kontekstiin tuovia monografioita ja kokoomateoksia. Tietolippaissa aukeavat lukemisen ilo, näkökulmien rikkaus ja tieteellisen kirjoittamisen uudet muodot.”

On hienoa, että tieteelliseen kirjoittamiseen voidaan tällä tavoin yhdistää lukemisen ilo ja näkökulmien rikkaus. Tätä symbioosia totisesti tarvitaan näinä aikoina.

Jukka Ahtela
Kirjoittaja on varatuomari

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua